Uuden soul-musiikin top ten 2007-2008

Soulia kaikin maustein!

Soul-musiikki on vajonnut synnyinmaassaan Yhdysvalloissa samanlaiseen tilanteeseen kuin blues, eli sitä levytetään enää lähinnä pienmerkeillä ja alan äänitteitä myydään tuhansia tai korkeintaan kymmeniä tuhansia kopioita, kun vielä edellisinä vuosikymmeninä myyntiluvut laskettiin satoina tuhansina tai muutamien supertähtien kohdalla jopa miljoonina. Soul-harrastajalla ei toisaalta ole asiassa suurempaa valittamista, sillä edelleen julkaistaan vuosittain ainakin kymmenkunta laatulevyä, sen lisäksi että takavuosien soul-aarteita ilmestyy uusintajulkaisuina kiihtyvään tahtiin.

****************

Trina Broussard: Inside My Love

Parhaiten soulin tämän päivän kaupallista asemaa kuvaa Trina Broussardin urakehitys. Trina on epäilemättä vakuuttavimpia soul-vokalisteja mitä on löydetty kahden viime vuosikymmenen aikana, mutta hänen 90-luvun lopulla äänitetty debyyttialbuminsa hyllytettiin, ja se sai julkaisunsa vasta nyt keväällä 2008, kun englantilainen soul-musiikkiin erikoistunut Expansion-merkki osti levyn julkaisuoikeudet. Onneksi albumi on sen verran ajatonta laatu-soulia, että se kuulostaa yhä tuoreelta ja äärimmäisen sielukkaalta, vaikka onkin liki kymmenen vuoden takaa!

Ihastuin itse ensi kertaa Trina Broussardin lauluääneen vuonna 2001, kun Trina lauloi saksofonisti Boney Jamesin Ride-albumin avausraidalla Heaven, jonka oli kirjoittanut Impromp2-yhtyeen Johnny Britt. Kappale yhdisti Impromp2-yhtyeen omien levyjen tapaan verrattomasti uutta ja vanhaa soul-tunnelmaa. Boney James irrottelee foniaan modernien beatien ylle, ja Trina sieluttaa vahvaa melodiaa herkullisin ad lib –osuuksin. Lopussa Trinan ja Boneyn saksofonin vuoropuhelua on nautinnollista kuunnella.

Tuon jälkeen piti odotella aina vuoteen 2004, jolloin Trina sai markkinoille hieman epätasaisen Motown-albuminsa Same Girl – ja kuten arvata saattoi, toista Motown-albumia ei koskaan tullut. Mutta nyt siis vihdoin näkee päivänvalon Trinan 90-luvulla levytetty debyytti Inside My Love, jonka hyllyttäminen aikanaan tuntuu aivan käsittämättömältä. Albumin tekoon kun olivat osallistuneet sellaiset neo-soulin ikonit kuin Alicia Keys ja Rahsaan Patterson – eivätkä myöskään nimet James Poyser, Jermaine Dupri ja Trey Lorenz ole ihan tuntemattomia 2000-luvun R&B-hittilistoilla!

Niin tai näin, levy-yhtiöpomot jättivät siis valmiin albumin julkaisematta. Trina itse nyt kertoo kansiteksteissä, että osoittaa lähitulevaisuudessa kehittyneensä selkeästi laulajana kymmenessä vuodessa, mutta upealta hän kuulosti myös 90-luvun lopulla äänittäessään Inside My Love’a. Melodinen avausraita Losing My Mind on tuttu jo vuoden 2004 Motown-levyltä, ja yhdistelee rentoa modernia taustaa juurevaan laulantaan. Perään seuraava Alicia Keysin sävelmä Why Do I Feel So Bad on kaunis, akustiseen asuun hyvin istuva ja jopa countryyn vivahtava balladi, jonka tulkinnassa on kuitenkin myös juurevuutta ja syvyyttä. Alician oma versio löytyy (Trinan versiota myöhemmin äänitetyltä) albumilta Songs in A Minor – ja jää selvästi toiseksi vertailussa. Say You Really Love Me on hyvin samantyyppinen, riisuttuun taustaan hyvin sopiva nätti balladi. Helmeilevän James Poyserin pianotaustan ylle tulkittu Sailing on sävelmänä kuitenkin oma suosikkini.

Perinteisempää balladi-soulia edustaa Trinan itse osin kirjoittama, vahvasti gospel-sävyinen All I Need Is You, jolla taustakuorossa on kokeneita veteraaneja: Cindy Mizelle, Paulette McWilliams ja Lori Holland. Minnie Riperton -cover Inside My Love voi ylpeillä hienoista taustoistaan puhallinsektioineen, kappale julkaistiin aikanaan soundtrack-albumilla elokuvasta Love Jones. Vielä onnistuneemmalta kuulostaa Trinan ja Trey Lorenzin uusi balladisävelmä All Night Long, joka saa lisäsykettä vahvojen oikeiden muusikoiden myötä – erityisesti aidot rummut säväyttävät. Albumin kruunaa kerrassaan henkeäsalpaava vuodelta 1998 peräisin oleva tulkinta jazz-henkisestä balladista It’s Not Really Christmas – jota kelpaa soittaa yhtä hyvin keskellä kesää lyriikoistaan huolimatta!

Trina Broussard vierailee tammikuun 2009 alussa Englannissa Blackpoolin vuosittaisella Luxury Soul Weekender'illä, ks. mainos alla.

***********

Lori Jenaire: Fruition

Lori Jenairen CD-albumi Fruition on tämän upeaäänisen laulajattaren kolmas, ja yhä useammin hänet rinnastetaan levyarvioissa edesmenneeseen soul-jazz-suuruuteen Phyllis Hyman’iin. Vertailuja eivät ole ainakaan vähentäneet Lorin versioinnit Phyllisin tunnetuksi tekemistä lauluista You Know How to Love Me ja Magic Mona. Toisaalta Lorin edellisen albumin ehdoton huipentuma oli hänen upea tulkintansa Angela Bofillin bravuurista Under the Moon and Over the Sky. Vokalistina Lori on pehmeän samettinen kuin kesäyö, Phyllis Hymanin perussävyä muistuttaen, mutta ilman Phyllisin räjähtävyyttä.

Lorin uusi, helmikuussa ilmestynyt Fruition-albumi avautuu sekin lainasävelmällä, kun Lori esittää oman hillityn versionsa Mamas & Papas –klassikosta California Dreamin’, jota soulin puolella ovat levyttäneet aiemmin mm. Bobby Womack ja Four Tops. Lorin esityksen taustalla kuullaan kevyen taustan yllä David Cochranen huilua ja kitarakuviointia. Toinen albumin cover-laulu on Diane Warren-sävelmä Lately I, jonka vuonna 1998 levytti Faith Evans, mutta albumin kymmenen muuta laulua ovat uusia sävelmiä, ja pääosin niiden kirjoittajana on Lori itse yhdessä tuottajansa Scott Canadyn kanssa.

Lorin verkkosivuilla laulajan esikuvaksi mainitaan Phyllis Hymanin ohella Anita Baker ja Sarah Vaughn. Niinpä Lorin musiikki onkin aikuiseen makuun sopivaa, hillittyä soulia hyvin lievästi jazzilla ja Latin-sävyillä maustettuna. Edellisellä albumilla oli vielä yksi jazz-standardi aidon jazz-trion säestämänä, mutta nyt pysytellään rauhallisen balladi-soulin parissa. Taustoilla on runsaasti myös aitoja instrumentteja kuten saksofonia, perkussioita, puhaltimia ja yhdellä raidalla jousisektio, mutta osa kappaleista etenee myös ohjelmoiduissa rytmeissä.

Kokonaisuus on selvästi tasaisempi kuin Lorin edellisellä levyllä ja tämänkertaisia kohokohtia ovat seesteinen, saksofonin tukema balladi Danger Zone, perkussioiden ja torvien keinuttama Latin-henkinen puolinopea Unexpected Storm, Anita Baker –tyyppinen Matter of Time sekä maukas foni-väritteinen päätösballadi Can’t Tell You. Suositeltava levy Phyllis Hyman – Anita Baker –linjan balladisoulin ihailijoille.

*************************

Ledisi: Lost & Found

Ledisi on koko 2000-luvun ollut kehutuin uusi tulokas soul-piireissä, joskin Ledisin tunnettuus oli aiemmin rajoittunut alanharrastajien sisäpiireihin, joissa laulajatar oli kulttinimi. Nyt Ledisi on kuitenkin päässyt Verve-levymerkille, jolla julkaistu Ledisin kolmas albumi Lost & Found nousi Billboardin R&B-listalla top teniin ja saman tien Ledisi nimettiin Grammy-ehdokkaaksi. Varsinaista Grammy-palkintoa Ledisi ei tosin vielä tällä kertaa saanut – vuoden tulokkaaksikin hän oli ehdolla, mutta kansainvälisesti paljon tunnetumpi Amy Winehouse vei tuon sarjan.

Ehkä tuo Verve-avaus ei vielä ansainnutkaan Grammy-pyttyjä, sillä se ei ole samanlainen mestariteos kuin Ledisin kaksi aiempaa julkaisua Soulsinger ja jazz-levy Feeling Orange. Niin jazz-levymerkistä kuin onkin kyse, Verve pelasi Ledisin kanssa varman päälle, riisui taustoilta lähes tyystin oikeat instrumentit ja pisti Ledisin laulamaan pelkistettyjen, toki ammattitaitoisten ohjelmoitujen pohjien ylle. Tällä tietenkin varmistettiin tuo R&B-listamenestys, mutta samalla vietiin Ledisin musiikista se omaleimaisuus ja raikkaus, jolla se oli tähän asti erottunut massasta.

Huonosta levystä ei kuitenkaan ole kyse, etenkin kun Ledisi on nyt vokalistina sillä tasolla, että häntä eivät mitkään ulkopuoliset tuottajat ja markkinointiosastot pistä kuriin, vaan hän irrottelee tuttuun tyyliinsä, voimakkaasti eläytyen omiin sävelmiinsä. Ennen muuta balladipuolella kuullaan edelleen upeata tulkintaa, eikä taustojen ilmeettömyys lainkaan haittaa esimerkiksi sellaisilla hienoilla uusilla sävelmillä kuin In the Morning, nimikappale Lost & Found ja Someday, jotka ovat Ledisin Verve-levyn parhaimmistoa. Etenkin ensi mainittu on sitä luokkaa, että se olisi mahtunut mukaan myös Ledisin legendaariselle Soulsinger-albumille.

****************

The Temptations: Back to Front

Soulin tunnetuin lauluyhtye The Temptations jatkaa yhä levyttämistä, kun kokoonpanossa on edelleen yhtyeen alkuperäinen johtohahmo Otis Williams, joka on myös ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen. Edellinen albumi Reflections (vuodelta 2006) oli Temptationsien historian heikoimpia, kun levyllä yhtye oli pistetty laulamaan muiden Motown-artistien hittimateriaalia modernisoituihin taustoihin. Idea oli toteutuksena yhtä kehno kuin paperilla, ja ainoastaan päävokalisti G.C Cameronin vahvat tulkinnan muutamilla balladeilla ansaitsivat kehut.

Nyt uusimmalla Temptations-levyllä Back to Front päävokalisti on jälleen vaihtunut, ja G.C.:n tilalle pääsolistiksi on tullut järeä, kurkkuääninen Bruce Williamson. Albumi onkin oikea BW-initiaalien näytös, sillä Bruce tulkitsee mm. Barry Whiten ja Bobby Womackin tunnetuksi tekemää materiaalia, tuottajana on veteraani Benjamin Wright ja muusikoista löytyy vielä vanha Rufus-basisti Bobby Watson…

Albumi on nykyisen amerikkalaisen soul-markkinoiden ilmentymä siinä mielessä, että koko levy on pelkkää vanhojen hittien lämmittelyä, eli markkinointi lienee kohdistettu 60- ja 70-luvulla soulia kuunnelleiden nostalgian nälkäisten kuuntelijoiden varaan. Mutta nyt sekä sovituksissa että tulkinnoissa on onnistuttu huomattavasti paremmin kuin edellisen albumin Motown-lämmittelyissä, ja etenkin Brucen repivät tulkinnat sellaisista kappaleista kuin Bobby Womackin I’m in Love (myös Wilson Pickettin iso hitti), Barry Whiten Never, Never Gonna Give Ya Up ja Skip Scarborough’n Love Ballad (alkuperäinen esittäjä LTD-yhtye Jeffrey Osbornen johdolla) ovat täyttä asiaa.

Memphis soul -versioinnit Staple Singersien ja Sam & Daven materiaalista ovat sovituksellisesti hankalia, koska etelän soulin maanläheisen funkya soundia ei onnistuta jäljentämään. Sen sijaan Harold Melvin & Blue Notesien Wake up Everybody ja Emotionsien hieno balladi Don’t Ask My Neighbor ovat jälleen erinomaisia uusina Temptations-tulkintoina. Levy oli kaiken rapin seassa top 20:ssä USA:n R&B-listoilla, mikä on hieno osoitus siitä, että nykynuorisollekin kelpaa vielä rankka soul-laulanta!

****************

Maysa: Feel the Fire

Viime vuosina on julkaistu lukemattomia albumeita, joissa kaikki raidat ovat uusia versioita vanhoista soul-klassikoista. The Temptationsien ohella hyvin tällaisessa projektissa onnistui vuonna 2007 myös Maysa, jonka Feel the Fire on jo toinen perättäinen klassikoiden versiointiäänite. Incognito-yhtyeen päävokalistina parhaiten tunnetun tummaäänisen Maysa Leakin kappalevalinnat vanhoista soul-suosikeistaan käyvät kuitenkin hyvin yksiin ainakin tämän artikkelin kirjoittajan suosikkien kanssa, ja kun tulkinnat ovat kauttaaltaan antaumuksellisia ja sovitukset tyylikkäitä, niin albumia kuuntelee sujuvasti ja mielellään alusta loppuun.

Erityisen onnistunut on Maysan tulkinta rumpali ja tuottaja Norman Connorsin levyllä aikanaan julkaistusta Michael Henderson –sävelmästä You Are My Starship. Alkuperäinen sovitus ja Hendersonin tulkinta ovat ehkä ylittämättömiä, mutta todella tyylikkään sovituksen samasta laulusta taikoo myös Maysa, tukenaan Dave Mannin sopraanosaksofoni. Olin myös enemmän kuin positiivisesti yllättänyt Maysan lennokkaasta skattailusta Stevie Wonder –sävelmän I Can’t Help It kimpussa – tämähän ylittää jopa Will Downingin version samasta laulusta.

Muita hyvin onnistuneita kierrätyksiä olivat Maysan tulkinta Peabo Brysonin klassikosta Feel the Fire (myös Stephanie Millsille iso hitti), Commodores-balladista Zoom ja Sam Deesin Send for Me’stä, jota ovat aiemmin levyttäneet mm. Atlantic Starr ja The Manhattans. Silti olen tyytyväinen, että loppuvuodesta 2008 Maysa palasi uuden materiaalin pariin ja julkaisi albumin uusia lauluja otsikolla Metamorphosis, joka noteerattiinkin jo Soul Expressin kuukauden levyksi.

****************

Howard Hewett: If Only…

Pitkän linjan soul-vokalisteista Howard Hewett sai kesällä 2007 ensimmäisen levynsä markkinoille yli kuuteen vuoteen. Vanhan mikrofonin varressa huopahattu päässä kuvissa poseeraava Howard haluaa jo levykansilla nykyisin osoittaa kuuluvansa vanhaan soul crooner –koulukuntaan, vaikka hän aloittikin levytysuransa pop-soul-disko-triossa Shalamar. Viime vuosina Howard on kuitenkin viihtynyt romanttisen balladimateriaalin parissa ja esittää konserteissaankin vain lyhyitä sikermiä Shalamar-hiteistään.

Uusi levy If Only… on jälleen varsin tyylipuhdas balladilevy ja tarjoaa myöhäisillan tunnelmointia kaunismelodisilla ja romanttisesti sanoitetuilla lauluilla, jotka Howard varsin intohimoisesti ja tyylikkäästi tulkitsee. Siitä pitää myös erityisesti iloita, että sävelmät ovat enimmäkseen uusia ja laadukkaita, kuten mieleenpainuvat To Please U, Can U Feel Me ja erityisesti aivan vangitseva Is This True Love, jota ryydittää Gerald Albrightin alttosaksofoni. Vahvasti tulkittu How Do I Know I Love You oli tuttu jo Howardin vuoden 1994 albumilta It’s Time, mutta ansaitsee toki nousta uudelleen parrasvaloihin. Ainoa lainasävelmä on John Lennonin Imagination, jolla mukaan liittyy Beatles-yhteyksistään jo ennestään tuttu urkuri Billy Preston.

****************

Ebony Alleyne: Never Look Back

Ebony Alleyne on todella mielenkiintoinen tapaus. Nuori ja lahjakas britti-tyttö sai jo vuosia sitten levytyssopimuksen legendaariselle Okeh-levymerkille, joka ei kuitenkaan koskaan julkaissut Ebonylta kuin kolme pikkusingleä, ja albumi jäi levyttämättä. Englannin johtava soul-merkki Expansion tuli jälleen pelastavaksi enkeliksi, ja kokosi osin noista sinkuista ja osin tuoreemmasta materiaalista Ebonyn debyyttialbumin Never Look Back.

Ebonya on toistamiseen rinnastettu Dionne Warwickiin, jonka 60-luvun Bacharach/David-materiaali on kuin onkin erittäin osuva vertauskohta Ebonyn musiikille. Myös laulajattarena Ebonylla on samankaltaista ajatonta eleganssia ja raikkautta kuin Dionne Warwickilla. Olisi ollut jälleen aidan matalimman kohdan ylittämistä lähteä purkittamaan Ebonylle vanhoja soul-standareja, ja sellaisia onkin vain yksi neljäntoista raidan joukossa levyllä. Tuo versiointi on Barbara Lewisin 60-luvun hitistä Hello Stranger, josta Ebony esittää rennon tyylikkään luennan, mutta parempiakin levyltä löytyy. Ja mikä hienointa, Ebony on itse ollut säveltämässä kahtatoista levyn kappaletta.

Parasta on se, että monet levyn uudet sävelmät kuulostavat kuin 60-luvun pop-soul-klassikoilta. Esimerkiksi My Man on Motown-jäljitelmänä niin aidon kuuloinen, että väkisinkin yrittää etsiä tietoa alkuperäisesittäjästä, joka on kuitenkin Ebony itse. Vielä sitä kiehtovampia melodisia vanhan ajan soul-klassikoiden kuuloisia esityksiä ovat Second Look, In Love with a Stranger, Walk Away and Never Look Back sekä jousisektion värittämä Know Your Way. Enpä muista vuosiin albumia, jossa olisi ollut yhtä monta laadukasta soul-menopalaa; tasokkaita soul-balladeja kyllä on osattu levyttää aivan viime vuosinakin, mutta korkealuokkaiset nopeatempoiset soul-laulut ovat kuolleet liki sukupuuttoon 70-luvun jälkeen. Never Look Back on todellinen hyvän tuulen ”vanhan ajan” soul-levy.

****************

Mikelyn Roderick: Copasetic Is

Siinä missä Ebony Alleynen Never Look Back oli täynnänsä onnistuneita menopaloja ja Howard Hewettin albumi puhdas balladilevy, Mikelyn Roderickin Copasetic Is –CD:n vahvuus on nimenomaan siinä, että sillä onnistuvat niin hitaat, midtempoiset kuin nopeatkin raidat. Mikelyn tunnetaan aiemmin By All Means –yhtyeen naissolistina kyseisessä triossa, joka levytti kolme taivaisiin kehuttua soul-albumia 80/90-lukujen taitteessa, mutta hajosi sen jälkeen. Yhtyeen vanhoista jäsenistä kuitenkin myös miespäävokalisti Jimmy Varner on avustamassa Mikelynin soolodebyyttiä.

Levy on julkaistu toistaiseksi ainoastaan Englannissa, vaikka Mikelyn ja By All Means ovat amerikkalais-artisteja. Haastattelin Mikelyniä vuoden 2007 lopulla, ja hän kertoi että oli saanut Lontoosta hyvää palautetta omakustanteiselle EP-levylleen, ja tämän innoittamana oli solminut sopimuksen kokonaisen albumin purkittamisesta Dome-levymerkille. Dome tunnetaan Englannissa pikemminkin klubikelpoiseen soul-musiikkiin erikoistuneesta tuotannosta, mutta siihen nähden Mikelynin levy on harvinaisen monipuolinen albumi.

Tuollaista Dome-merkille tyypillisempää groove-vetoista ja funk-pitoista musiikkia edustaa levyllä vain pari raitaa, ja niistä Jamey Jazin tuottama ja sovittama Slippin’ on vetävin. Jamey on viime aikoina ollut mukana myös modernisoimassa Ledisin ja Trina Broussardin musiikkia, ja Jameyn ohjelmoidut rytmi- ja kosketinkuviot ovat lajissaan ilman muuta parhaasta päästä. Rahsaan Patterson duetoi puolestaan Mikelynin kanssa toisella raidalla, jonka taustasta Jamey Jaz vastaa, ja kyseessä on vanha Stevie Wonder –laulu If You Really Love Me. Se onkin levyn ainoa lainasävelmä.

Albumin ehdoton huipentuma on jazzahtavasti sovitettu, hitaasti keinuva balladi Slick & Deep, jonka ylle Mikelyn tulkitsee aivan nautinnollisesti hienoa sävelmää, jonka Mikelyn on kirjoittanut yhdessä pianisti Mark Rasmussenin kanssa. Yksi vuoden 2007 parhaita yksittäisiä soul-kappaleita!

Nimikappale Copasetic Is on toinen Mikelynin ja Markin yhdessä kirjoittama jazzahtava balladi, joka ei yllä aivan samoihin sfääreihin kuin Slick & Deep mutta on edelleen erinomainen esitys. Keskinopeiden kärki on puolestaan kesäisesti liplattavien perkussioiden saattelema avausraita Easy, ja mitään vikaa ei ole myöskään napakasti rytmitetyssä Morning Light’issa. Mainio soolouran avaus Mikelyniltä.

**********************

Impromp2: It Is What It Is

Vuoden 2007 parhaaksi soul-albumiksi nimeän kuitenkin Impromp2-yhtyeen uusimman, järjestyksessä neljännen pitkäsoittolevyn It Is What It Is. Impromp2 on oikeastaan pelkkä duo, sillä sen muodostavat kaksistaan trumpetisti ja vokalisti Johnny Britt sekä rapperi Sean Thomas. Ikään kuin kolmas lenkki on sitten tuottajana ja managerina toimiva Chris Many. Kolmikon etunimien etukirjaimista muodostuu sitten yhtyeen uusi levymerkki  JCS Records.

Impromp2 on vuonna 1995 Motownin jazz-alamerkille MoJazz ilmestyneestä debyytistään alkaen luonut aivan oman tyylinsä, joka yhdistää Marvin Gaye –henkistä soulia, trumpetti-vetoista coolia jazzia sekä hip hop- ja neo-soul-vaikutteita. Käytännössä siis yhtyeen musiikkia on mahdoton lokeroida yhteen kategoriaan, koska musiikillinen spektri kattaa oikeastaan koko 50-luvun jälkeisen mustan musiikin jazzista souliin ja hip hopiin asti. Juuri tähän perustuu koko uuden albumin teema, sillä levyn otsikkoraita It Is What It Is leikkii tuolla hankalalla lokeroitavuudella, ja kappaleessa kysellään ”onko se hip hopia, onko se jazzia,. R&B:tä, funkia, neo-soulia” – ja vastataan itse ”kutsu miksi haluat, se on mitä on”…

Yhtyeen tavaramerkki on kuitenkin äärettömän tyylikäs tapa upottaa jazz-trumpettia rennosti funkaaviin ja Marvin Gaye-mäisesti kehrääviin soul-melodioihin. Soundi on aivan ainutlaatuinen, sillä mikään muu artisti ei kuulosta samalta. Loistoesimerkistä käy nimikappale-intron jälkeinen varsinainen avausraita Luv 2 Ball, joka on tietenkin modernisointi Marvin Gayen klassikosta You Sure Love to Ball, josta Impromp2 muokkaa suorastaan originaalia lumoavamman esityksen. Magiikka perustuu paljolti yhtyeen taustoille kokoamaan soulin ja jazzin all stars –tiimiin, sillä tuoreessa haastattelussaan Johnny Britt kertoo muutamalla puhelinsoitolla keränneen studioon ”kavereitaan”, joihin lukeutuvat legendaariset soul/funk/jazz-muusikot Marcus Miller (basso), Wah Wah Watson (erikoistehosteinen ns. wah wah -kitara), Harvey Mason (rummut), Sekou Bunch ja Freddie Washington (basso), Ray Parker Jr. (kitara), Clifford Adams (vetopasuuna), Boney James (saksofoni) ja George Duke (kosketinsoittimet). Ei hassumpi kaveripiiri!

Tuolla kokoonpanolla on helppo loihtia unelmasoundia niin notkeasti funkaaville midtempo-paloille kuin seesteisille ja jazzahtaville balladeille, mitään varsinaisia tanssiraitoja yhtye ei harrasta, mutta vetäisee tarvittaessa mehevää hidastempoista funkia. Rennoista ja sykkivistä puolinopeista kirkkaimmin säkenöivät Marvin Gaye-coverin jälkeen basso-peukuttelun ja trumpetin sävyttämä melodinen Good Thang ja yhtyeen aiempia huippuhetkiä ehkä eniten muistuttava Dance with U. Sanomaltaan painavinta antia levyllä edustaa You’re a Queen, joka protestoi voimakkaasti sitä, miten nykyinen R&B-listamusiikki ja rap halveeraa naisia sanoituksillaan ja videoillaan. Brittin mukaan suuri osa tämän päivän R&B- ja rap-musiikista aivopesee nuorisoa käyttäytymään naisia kohtaan halventavasti.

Tuhtia funk-osastoa edustaa vanhalle levymerkille omistettu MoJazz, jolla kuullaan neljää eri puhaltajaa sooloilemassa jykevän funk-poljennon yllä. Boney James puhaltelee tarkoituksellisesti samalla tavoin sopraanosaksofonia kuin edesmennyt erinomainen MoJazz-fonisti J.Spencer, jonka muistolle kappale onkin Johnny Brittin mukaan omistettu.

Balladiosasto on täynnänsä todellisia makupaloja, jos nauttii jazz-trumpetilla maustetuista hillityistä soul-balladeista. I Wanna Know, Keep Doin’, I Wanna Marry U ja It’s Alright ovat toinen toistaan hienompia soul-jazz-esityksiä. It Is What It Is on kokonaisuutena hienoa jatkoa Impromp2:n upealle levytysuralle.

*******************

Miki Howard: Private Collection

Jos Impromp2-albumi oli vuoden 2007 mustan musiikin huippuhetkiä, Miki Howardin tuore albumi Private Collection on puolestaan vahva ehdokas vuoden 2008 parhaaksi soul-levyksi. Impromp2:n tapaan Miki Howard on ajautunut isoilta major-merkeiltä pienelle, omakustanteiselle indie-merkille, mutta samalla artistin täysi vapaus päättää omasta musiikkilinjasta on mahdollistanut sen, että tämä Mikin kymmenes albumi on hänen uransa ehein ja vahvin kokonaisuus.

Ja mikä parasta, tämä tasaisuus ei tällä kertaa tarkoita myöskään huippuhetkien puutetta, vaan pikemminkin sitä, että levyllä on niin monta helmeä, että on suorastaan vaikea nostaa vain yhtä niistä muiden yläpuolelle. Joka tapauksessa levy jakautuu selkeästi kahteen osaan, sillä kymmenraitaisen albumin viisi ensimmäistä raitaa ovat uutta materiaalia ja viisi viimeistä versioita jazz-standardeista.

Miki ei tosiaan ole aivan ensi kertaa jazz-standardienkaan kimpussa, sillä hän on urallaan levyttänyt jo isoille levymerkeille sellaisia jazzin klassikoita kuin Imagination, You’ve Changed, Good Morning Heartache ja This Bitter Earth, ja kaiken kukkuraksi hän on esittänyt Billie Holiday’ta Spike Lee –elokuvassa Malcolm X, ja julkaissut kokonaisen albumillisen Billie Holidayn lauluja (Miki Sings Billie – A Tribute to Billie Holiday, v. 1993).

Uudella albumilla Mikin jazz-standardien taustalla on klassinen jazz-trio eli rummut, basso ja piano, ei siis lainkaan puhaltimia tällä kertaa. Toisaalta silloin Mikille avautuu yhä keskeisempi rooli tulkita vanhoja suosikkejaan, joista etenkin Skylark on henkeäsalpaavan värikkäästi laulettu.

Noiden standarditulkintojen yläpuolelle nousevat ainakin omissa papereissani silti levyn uudet sävelmät, sillä niiden joukkoon mahtuu todellisia uusia klassikoita. Heti albumin avausraita Crazee on aivan käsittämättömän komeata jälkeä, kun taustalla on intensiivisesti basson ja rumpujen johdolla svengaava jazz-groove, ja Mikin laulama sävelmä tuntuu ensi sekunneista klassikolta, vaikka kyseessä on aivan uusi, Miki Howardin itsensä yhdessä tuottaja Chuckii Bookerin kanssa kirjoittama laulu. Pääasia on silti Mikin laulusuoritus, ja tuntuu siltä, että Miki on nyt elämänsä kunnossa, sillä hänen syvältä luotaava, tummanpuhuva alttonsa on karismaattisempi kuin koskaan aiemmin.

Tätä upeata ja ilmeikästä ääntä voi ihailla edelleen seuraavalla raidalla Favorite Time of the Year, joka lyriikoita myöten kuulostaa jazz-standardilta, mutta on jälleen aivan uusi sävelmä! Se lämpö ja värinä mikä Mikin äänestä kuultaa tänä päivänä hakee vertaistaan soul- ja jazz-musiikin historiassa. Enemmän bluesiin on kallellaan sitten seuraava kappale Beer for Breakfast, joka hilpeältä tunnelmaltaan ja lyriikoiltaan olisi omiaan pienessä, savuisessa – ja meluisassa – jazz-klubissa.

Koska Miki tunnetaan kuitenkin edelleen enemminkin soul- kuin jazz-vokalistina, on albumilla toki myös hetkensä laulajattaren vanhoille soul-faneille. Ajanmukaisinta antia edustaa R&B-henkinen, tukevapoljentoinen She, joka sovitusta ja sävelmää myöten tuo mieleen 80-luvun Levert-yhtyeen ja sen edesmenneen päävokalistin Gerald Levert, jonka kanssa Miki levytti duettoja ja myös seurusteli 80-luvun lopulla. Huomattavasti perinteisempää ja sielukkaampaa soulia edustaa sitten mahtava, gospel-henkinen vuodatus You Made Me Love You, jonka voi heti nostaa korkealle jalustalle uudeksi soul-klassikoksi. Siksi verevä on sen tulkinta, dramaattinen tunnelma ja läpeensä katkera lyriikka, että kuuntelukokemus on selkäpiitä värisyttävä jo ensi kuulemalla. Sen esikuva on eittämättä Mikin järeä Love Under New Management – kakkoshitti soul-listoilla vuonna 1990.

Nyt 18 vuotta myöhemmin tällaiset esitykset eivät saa enää radio-soittoaikaa kaavoihinsa kangistuneilta kaupallisilta asemilta, mutta se ei estä meitä nauttimasta niistä täysillä kotioloissa. Järisyttävää, juurevaa soulia vuonna 2008!

- Ismo Tenkanen

Uuden soulin kymmenen kärjessä – levyjen tiedot:

1. Miki Howard: Private Collection – US Branicka Records, 2008

2. Impromp2: It Is What It Is – US JCS Records 10282, 2007

3. Trina Broussard: Inside My Love- UK Expansion TRINA 1 CD, 2007

4. Lori Jenaire: Fruition – US Nouveau Bleu Entertainment 73262, 2007

5. Ebony Alleyne: Never Look Back – UK Expansion WECD 53, 2007

6. Mikelyn Roderick: Copasetic Is – UK Dome CD 76, 2007

7. Maysa: Feel the Fire- US Shanachie 5151, 2007

8. The Temptations: Back to Front – US New Door 945102, 2007

9. Howard Hewett: If Only…  – US The Groove Records TMP-0001, 2007

10. Ledisi: Lost & Found – US Verve Records 8000890-02, 2007

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page