Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

The Manhattans: The Manhattans / After Midnight (1976/1980 reissue)

The Manhattans: The Manhattans / After Midnight

October 1, 2016

Rating: 7/ 10

The original release on US Columbia, 1976/1980
Now available as a CD reissue by UK Superbird /Cherry Red, 2013
Tilaa levy Soul Express-verkkokaupasta

Disc 1:
The Manhattan (1976):
1) Searching for Love
2) We'll Have Forever to Love
3) Take It or Leave It
4) Reasons
5) How Can Anything So Good Be So Bad for You?
6) Hurt
7) Wonderful World of Love
8) If You're Ever Gonna Love Me
9) La La La Wish Upon a Star
10) Kiss and Say Goodbye
11) Take It or Leave It (Instrumental Version)
12) Excerpt from "An Interview Special with the Manhattans"
13) Searching for Love (Alternate Version)


Disc 2:
After Midnight (1980):
1) Shining Star
2) It's Not The Same
3) Girl of My Dream
4) Cloudy, with a Chance of Tears
5) The Closer You Are
6) If My Heart Could Speak / One Life to Live
7) Just As Long As I Have You
8) It Couldn't Hurt
9) Tired of the Single Life
10) I'll Never Run Away from Love Again


Olen käynyt The Manhattans -soul-lauluyhtyeen uraa läpi FTG:n yhdeksän uusintajulkaisun kautta, mutta koska näissä on jo 1970-luvulla suuria aukkoja, pompitaan nyt labelilta toiselle, kun haluan käsitellä levyt kronologisessa järjestyksessä. FTG on saanut siis oikeudet Columbian arkistoihin, ja saanut sieltä julkaisuihinsa seitsemän alkuperäistä Columbia-albumia ja kaksi yhtyeen vanhempaa albumia DeLuxe-merkillä 1970-1972. Nuo DeLuxe-albumit pakattiin 2on1-kiekoksi, mutta muuten FTG on julkaissut kunkin Columbia-albumin omana CD-levynään. FTG:n uusintajulkaisusarjassa ei kuitenkaan ole julkaistu seuraavia yhtyeen Columbia-kiekkoja:
- The Manhattans (1976)
- It Feels So Good (1977)
- Love Talk (1979)
- Back to Basics (1986)

Kaikki nämä albumit ovat kuitenkin saatavana CD-levyinä, mutta aivan eri levymerkeillä, kun julkaisijoina ovat milloin japskit, milloin Cherry Red, milloin David Nathanin SoulMusic, ja milloin Ralph Teen Expansion. Koska After Midnight vuodelta 1980 on julkaistu omana albuminaan FTG:llä, käsittelen sen vasta kronologisesti myöhemmin erikseen, ja nyt siis tässä arviossa ruoditaan vain vuoden 1976 julkaisu The Manhattans. Tämän tupla-CD-uusintajulkaisijana on Cherry Red, joka on jostain ihan omituisesta syystä julkaissut levyn Super Bird -merkillään, jolla on aiemmin tullut lähinnä varsin sekalaista soulia ja jazz-funkia, mm. Bobby Womackin The Last Soul Man, 2on1-kiekot Surfacelta, Rodney Franklinilta, Main Ingredientilta ja tällä viikolla kuolleelta Kashifilta. Myös Michael Hendersonin uran paras kiekko In the Night-time julkaistiin Super Birdillä.

Manhattansien edellinen albumi, vuoden 1974 That's How Much I Love You floppasi pahasti listoilla, kun albumista puolet oli vanhaa tavaraa DeLuxe-merkiltä, ja uuden materiaalin osalta Columbia yritti ohjastaa yhtyettä diskomusiikin pariin, johon ostava yleisö ei lämmennyt ollenkaan. Vuosi 1975 näytti muodostuvan sitten yhtyeelle melkoiseksi välivuodeksi ainakin levytysten osalta. Koko vuoden aikana Columbia sai yhtyeeltä markkinoille vain yhden uuden sinkun, joka oli vuoden 1975 huhtikuussa julkaistu Hurt. Laulu on cover-versio vanhasta kauniista pop-melodiasta, jonka olivat kirjoittaneet Al Jacobs & Jimmie Crane, ja originaali on Roy Hamiltonilta aina vuodelta 1954. Sen jälkeen sitä olivat levyttäneet lukuisat pop-, soul- ja country-artistit Elviksestä Little Anthonyyn. (lue Heikki Suosalon The Manhattans Story part 3. The Manhattansien versio on muokattu yhtyeen omaan tyyliin, käynnistyen Blue Lovettin monologilla, ja Gerald Alston laulaa haikeaa romanttista laulua konventionaalisessa jousitaustassa. No, ainakin voitiin todeta, että Columbia oli luopunut ajatuksesta, että tehdään Manhattanseista diskotähtiä! Tämäkin keskitasoinen esitys nousi top teniin soul-listoilla (sija 10). Kuvaavaa oli, että pop-henkinen laulu menestyi paremmin Euroopassa, sillä se oli mm. listanelonen Englannissa, kun se julkaistiin Kiss and Say Goodbye:n menestyksen jälkeen sinkkuna vielä lokakuussa 1976.

Liki vuosi myöhemmin, alkukeväästä 1976 Columbia sai sitten markkinoille tämän megahitin Kiss and Say Goodbye, josta Columbia sai The Manhattansille uuden todellisen vetonaulan yhtyeen menestyksen nostamiselle aivan uudelle tasolle. Blue Lovettin kommentit kappaleesta olivat hyvin kuvaavia - suoraan Heikin jutusta ja haastattelusta:
“We thought that Kiss and Say Goodbye would be the wrong song to release, and we were very much upset with Columbia choosing a r&b-country song during the disco era... and how wrong we were!”

Eli saattoi tuntua hyvin uhkarohkealta ja trendien vastaiselta ratkaisulta Columbialta lähteä luotsaamaan The Manhattansista kesken kuumimman diskokauden balladiyhtyettä, joka lauloi pop- ja country-vivahteisia lauluja, monologien värittämänä. Mutta olihan Columbia tästä saanut jo usean vuoden ajan viitteitä yrityksen ja erehdyksen kautta, sillä yhtyeen diskovipellykset jäivät aina minihiteiksi, ja näillä balladeilla tuli kultaa ja platinaa.

Kiss and Say Goonight oli levytetty samaan aikaan kuin tuo Hurt-balladi, ja kappaleen tunnelman luo heti kärkeen Blue Lovettin alakuloinen monologi tyylikkäässä foni-sävytteisessä pohjassa "this has got to be the saddest day of my life, I called you here today for a bit of bad news, I won't be able to see you anymore" jne. Gerald Alston vetää tietysti varsinaisen laulumelodian, mutta ei hänkään sellaisella särmällä kuin nuo vuoden 1973 balladihitit, vaan onhan tässä kiistämättä jo pop-menestystä haettu. Mutta Columbia osasi nyt homman, sillä sinkusta tuli musiikin historian toinen platinalevy, eli se myi USA:ssa yli kaksi miljoonaa kappaletta. Ja se ensimmäinen platinasinkku oli siis sekin Columbialla, Johnnie Taylorin funkahtavasti svengaava Disco Lady (joka ei siis ollut varsinaisesti diskoa, nimestään huolimatta!) oli juuri noussut ensimmäiseksi singleksi, joka koskaan myi yli kaksi miljoonaa kopiota, ja levyteollisuuden piti nimetä uusi luokitus "platinalevy" tälle (kultaa sai miljoonamyynnistä USA:ssa). Mutta Kiss and Say Goodbye myi lopulta jopa yli 4 miljoonaa kopiota!

Heikki Suosalon Manhattans-storyssa on herkullisesti kuvattu, mitä mieltä yhtye itse oli tästä hitistään. Laulun oli kirjoittanut bassolaulaja Blue Lovett, mutta hänkin suoraan myönsi, että ei ollut kirjoittanut sitä Manhattansille vaan country-artistia varten. Gerald Alston tokaisi suoraan, etteivät he pitäneet laulusta, koska "se oli country & western -laulu", ja reippaimmat kommentit heitti Ronnie Baker levytettäessä laulua:
"Ronnie Baker, the bass player, got up and started laughing. He said ‘man, what’s with this country & western shit’, and he took his music paper and made believe he’s wiping his butt with it. He said ‘he-he-he-he, it’s gonna never sell."

No, bisnes on bisnestä, yhtye olisi itse halunnut tehdä ajanmukaisempaa musiikkia, mutta Columbia haistoi tässä markkinaraon. Olihan Barry White tehnyt jo bassomonologeilla varustettua melodista soulia kansainväliseen menestykseen, ja tarvittinhan diskoihin balladejakin. Mutta ehkä kuvaavaa on se, että Geraldia selvästi käskytettiin laulamaan säyseämmin. Heikki siteeraa Blue Lovettia: "Then I talked to out lead singer, Gerald. He’s a real soulful, gospel guy, and I told him I wanted it straight. I heard this as a strictly country-type thing, sung by a black person." Ja Barry Whitesta vielä sen verran, että YouTubessa on useita versioita, joissa on kuvassa Barry White ja otsikossa "Barry White: Kiss & Say Goodbye", ja sitten musiikki on tämä nimenomainen Manhattansien esitys. Eli näköjään osa yleisöstä itsepintaisesti luulee tätä edelleen Barry Whiten esitykseksi - vain bassomonologi-alun takia! Ja kommenttien perusteella on näköjään liki mahdotonta saada niiden ihmisten kalloon, jotka ovat vuosikausia uskoneet tätä esitystä "Barry White-klassikoksi", että Barry White ei ole edes se bassoääni siinä kappaleen ensimmäisen minuutin aikana...

Mutta Columbia todella osasi pelin, sillä se julkaisi levystä myös editoidun version, ilman Bluen bassomonologia. Vastaavasti mustien levymarkkinoita varten levytettiin pidennetty (5:56)ja julkaistiin promona myös "X-rated" versio, joilla luotiin hypea mediassa ja kiihdytettiin myyntiä. Ja niinpä vain sitten yhtyeen omatkin kommentit laulusta muuttuivat menestyksen myötä - jälleen Heikin haastattelusta: Gerald: “Kiss was our biggest hit. It opened the doors for us. I think it was a great song, and I realised that that was what we needed and Columbia made the right choice at the time. We thought it was the worst choice, but it worked and I’m very happy that it did.”

Albumi laitettiin myyntiin toukokuussa 1976, ja se myi kultaa (sija 6. soul-listoilla). Mukana olivat tietenkin sekä vuoden takainen top ten -hitti Hurt että platinasinkku Kiss and Say Goodbye. Kahdeksan muun raidan joukossa on sekä kepeää, laadukasta Philly-vaikutteista diskoilua (Searching for Love) että balladeja, mutta enempää sinkkuja ei albumilta yritetty lohkoa. Albumin tuottajana olivat Bobby Martin ja Bert DeCoteaux.

Menopaloille Philly-tyyli oli Manhattanseille juuri oikea valinta, koska se oli diskokelpoista, mutta kaikin puolin tyylikästä ja laadukasta menoa rikkaine rytmi-, jousi- ja puhallinsektioineen. Avausraita Searching for Love ja How Can Anything So Good Be So Bad for You ovat liki PIR-tasoa.

Balladeista suurin mielenkiinto ainakin itselläni oli cover-versiosta Earth, Wind & Fire-helmestä Reasons. Sehän on laulu, joka kertoo häpeilemättä lyriikoissaan yhden illan jutusta, jossa illuusiot hälvenevät aamulla heti rakkausleikkien jälkeen, ja EWF-jäsenet kertovat itse aina hilpeinä ja hämmentyneinä, miten heille usein avioparit ja romantikot tulevat kertomaan, miten laulu on juuri heidän oma teemalaulunsa. Eli kannattaisiko joskus kuunnellakin ne lyriikat... Philip Baileyn huikea balladitulkinta ja tiukka EWF-sovitus jättävät kyllä Manhattansien version kauas taakseen. Manhattansien versiossa on yritetty lauluyhtyemäisempää otetta ja vuoroteltu pääsolistiakin, mutta ei tässä ole suurta magiikkaa. Mutta ihan Ok versio toki tämäkin. Ja korjataan vielä yleinen virhekäsitys, että Reasons olisi yksi Earth, Wind & Firen isoimmista hiteistä kautta aikojen. Ei toki ollut - koska sitä ei koskaan ole julkaistu singlenä!

Levyn muista balladeista Sonny Bivinsin We’ll Have Forever to Love on oikein nätti ja tyylikäs, ja sopii hyvin albumin sofistikoituneeseen linjaan. Kappaleessa on reippaampi midtempoinen breikki kesken kaiken balladihempeilyn. Take It or Leave It on alun perin valkoihoisen naislaulajan Evie Sandsin levyttämä pop-balladi, jonka Gerald Alston värittää soulin väreihin. Vinyylin B-puolella Frank-O Johnsonin If You're Ever Gonna Love Me on päätynyt ainakin neljän eri soul-artistin repertuaariin, ja ensimmäisenä sen ehti levyttää G.C. Cameron Motownille vuonna 1974 (albumi "Love Songs & Other Tragedies" - josta uusintajulkaisu CD:nä SoulMusic-labelilla). Kyseessä on klassinen soul-balladi, jossa olisi aineksia myös diipimpään ja rajumpaan tulkintaan, nyt Alston pitää sen smooth-linjoilla ja sovituskin on hyvin hillitty. Mutta tämä taitaa olla lopulta koko albumin paras esitys soul-diggarin näkökulmasta.




Reviewed by Ismo Tenkanen

Takaisin etusivulle