The Temptations: Surface Thrills
Temptations 80-luvulla
Temptations 70-luvulla Takaisin
Temptations-esittelyyn Takaisin
etusivulle
Ei tällä hetkellä varastossa. Tilaamme uuden tai käytetyn vinyyli-albumin
eri pyynnöstä, lähetä sähköpostia ja pyydä tilaamaan.
Julkaistu 1983
Soul Town Rating: **
A 1) Surface Thrills
2) Love on My Mind Tonight
3) One Man Woman
4) Show Me Your Love
B 1) The Seeker
2) What a Way to Put It
3) Bring Your Body Here
4) Made in America
Surface Thrills on heikoin 80-luvun Temptations-albumi ja lienee myös
vahva ehdokas kaikkien aikojen pohjanoteeraukseksi Temppareiden levytyshistoriassa. Albumi
on kuitenkin ymmärrettävä oireeksi aikakautensa trendeistä, sillä vuosina 1983-84 todellakin
levy-yhtiöt tekivät kaikkensa häivyttääkseen ominaispiirteet mustien musiikista eli sitä
pyrittiin fuusioimaan rockiin ja syntetisoimaan "värittömäksi",
mikä oli keino saada näkyvyyttä ja sitä kautta myyntiä
valkoisten massamarkkinoilla. Videoaikakausi oli tuonut Music Televisionin olennaiseen asemaan
äänitemyynnissä, ja MTV:n lähetyksiin ei tunnetusti ollut mustilla aluksi pääsyä,
jollei musiikki ollut riittävän rokahtavaa. Tätä sitten yritettiin...
Motownilla tuon ikävän tehtävän otti hoitaakseen tuottajaparivaljakko Dennis Lambert & Steve
Barri, jotka tuottivat synteettisiä ja rokahtavia funk-raitoja sekä rentoja Pointer Sistersien
pop-hittien tyyppisiä (á la Slow Hand) pop-soul-raitoja.
Ajateltiin että "money talks and bullshit walks".
Albumin valttina oli toki edelleen Dennis Edwardsin raastava, sykähdyttävä vokalisointi, jonka
myötä esim. levyn midtempoiset ja balladit ovat edelleen varsin kelpo kuultavaa.
Totta puhuen kuitenkin jos tähän tyyliin olisi jatkettu, musta musiikki olisi
tosiaan sulautunut valkoiseen ja
lopputuloksena olisi ollut samaa väritöntä massaa, jota ajan trendimaakarit pyrkivät tuottamaan.
Suomeksi sanottuna musta musiikki olisi pyyhitty pois uuden synteettisen ja "värittömän"
musiikin rinnalta. "Music has no color", kuten positiivisesti sanottiin, kun kaikki mustan musiikin
ominaispiirteet oli saatu filtteröityä ulos. Ja kanavat, jotka tätä edellyttivät mustilta,
"eivät olleet rasistisia, vaan ainoastaan noudattivat suuren yleisön musiikkimieltymyksiä".
Eli mustasta valkoista niin tervetuloa värilliset meidänkin kanavaan...
Luojan kiitos tämä trendi jäi lähinnä vuosien 1983-84 ominaispiirteeksi, eikä tyydyttänyt
ainakaan mustaa väestöä, minkä näki Billboardin R&B-listoilta. Ja mikä tärkeämpää
liiketoimintaa ajattelevien yhtiöiden kannalta: valkoinen väestö ei innostunut ostamaan
mustien levyjä, vaikka nämä kuinka soittivat "väritöntä" synteettistä ja rock-henkistä musiikkia.
Motownille osoitukseksi siitä, että valittu strategia oli väärä, riitti
albumin ja sen ainoan listasinglen (Love on My Mind) "huippusijoitus" eli sija 17. soul-listoilla ja sija 88.
pop-listoilla, jotka yksin riittivät vakuuttamaan jopa Motown-pomot siitä, että tämä ei ollutkaan se
oikea strategia...
Kaiken jöötin keskelle jäi kuitenkin pari kuunneltavaa raitakin, jotka voidaan nostaa muun
kuonan seasta. Sinkkuraita, tuo sijalle 17. noussut Love on My Mind on tosiaan
Pointer Sistersien Slow Hand-formaattia mukaileva melodinen pop-soul-ralli, joka
saa kaikki country-fanit hekumoimaan josko Conway Twitty levyttäisi tästäkin
oikean kantri-version... Kelpaisi sitten rekkakuskien hyräillä laulua valtateitä ajellessaan!
What a Way to Put It olisi paremmalla sovituksella ollut sekin mainio raita,
sillä säveltäjinä olivat itse Sam Dees ja Ron Kersey, ja taustoilla on niin
fonia, trumpettia kuin flyygelitorvea, mutta sovittaja Benjamin Wright
on pistänyt raidan keinumaan reggae-sävyisessä tunnelmissa...
Eipä tästä siis sen enempää. Levyä saa käytettynä vinyylinä tyypillisesti alle 5 taalan, ja
enempi olisikin jo liioittelua... Omassa levyssäni komeilee tarra "näytelevy - ei myytäväksi" joten
hinta on ehdottomasti ollut kohdallaan! -IT
P.S. Tarkistin vielä Otisin Temptations-kirjasta, mitä mieltä hän oli albumista, ja tässä kaikki
mitä hän sanoo levystä:
”Toward the end of 1982 we started work on Surface Thrills, another of our more
adventurous albums. Produced by Dennis Lambert and Steve Barri, it was dominated
by what I call the ”white rock” sound – lots of synthesizers, drum machines,
out-front guitar breaks. It made for an interesting detour, but a detour nonetheless.”
Back to our (English) home page