Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

The Temptations: Reunion

Saatavana CD-uusintajulkaisuna japanilaispainoksena (mini-LP CD)
Tilaa levy verkkokaupastamme


Julkaistu 1982
Soul Town Rating: ***

A 1) Standing on the Top 2) You Better Beware 3) Lock It in the Pocket
B 1) I've Never Been to Me 2) Backstage 3) More on the Inside 4) Money's Hard to Get

CD bonus tracks on the Japanese 2013 reissue:
8) Like a Diamond in the Sky
9) Don't Hold It In

Kirjoitin aiemmin, että "tuntuu ihmeelliseltä, ettei tätä vuoden 1982 albumia ole vieläkään saatu uudelleen edullisena CD-julkaisuna, sillä kysyntää varmasti olisi (levyn hintaskaala tänä päivänä iloiset 70-400 taalaa!)". Tietenkin nyt ensimmäisenä bootleg-virtaa tyrehdyttämään kiirehtivät japanilaiset, jotka pistivät markkinoille levystä super-laadukkaan ja kalliin SHM-CD-julkaisun mini-LP-pahvikansin asiaan kuuluvine oheismateriaaleineen (mm. lyriikat). No, ei voi muuta kuin sanoa, että oli korkea aika! Albumin ensimmäinen CD-painos otettiin jo vuonna 1994 Euroopassa, mutta se on myyty loppuun vuosia sitten.

Albumi siis palautti yhden levyn ja konserttikiertueen ajaksi Temptationsien riveihin David Ruffinin ja Eddie Kendricksin, mutta he eivät syrjäyttäneet tuoreempia yhtyeen jäseniä, vaan niinpä albumilla ja kiertueella esiintyi seitsemän Tempparia!

Otis Williams kertoo kirjassaan, miten innostuneen vastaanoton yhtye oli aina saanut, jos konsertin erikoisvieraina olivat vanhat legendat David Ruffin tai Eddie Kendricks, joten houkutus ottaa kaverit takaisin riveihin ainakin yhden levyn ja kiertueen ajaksi oli paljon suurempi kuin kiusa siitä, että ego-trippailijat taas veisivät estraadin kokonaan itselleen. Ongelmat kuitenkin alkoivat jo kiertueen aikana, ja erityisesti Ruffin lukuisine ongelmineen ja lopulta poissaoloineen pilasi tunnelmia. Iloa ei siis kestänyt pitkään, mutta albumi saatiin kasattua. Ennen kuin reunion-kiertue saatiin päätökseen, oli Eddie ja David kuitenkin jo potkittu uudestaan ulos yhtyeestä.

Hupaisaa, että Tempparien soundin pisti ajan tasalle eli 80-luvulle lopulta herra nimeltä Rick James, joka oli narkkari-sekopää, joka tykkäsi huumerahoja tienatakseen levyttää funkia ja soulia, ja oli itse asiassa varsin lahjakas siinä. Motown toki ymmärsi rahan päälle, ja kantoi Rickille jopa Motown-tapaamisiin kokaiinia miehen nenän alle, ja leipoi Rickille miljoonasopimuksia, jotta Rick saattoi jatkaa varsinaisia lempiharrastuksiaan, eli huumeita ja seksiä. Rick Jamesin hieman ennen kuolemaansa vankilasta kirjoittama omaelämäkerta on värikästä, joskaan ei niin mieliä nostattavaa luettavaa. Onpahan aika valaiseva kuvaus myös levy-bisneksen logiikasta.

Standing on the Top on tyylipuhdasta Rick Jamesia, mutta Rickin kunniaksi on myös todettava, että hän maustoi omaa soundiaan paljon enemmän Temptations-soundilla kuin esimerkiksi Thom Bell edellisellä Temptations-levyllä. Niinpä piiskaavan Give It to Me Baby -tyyppisen biitin yllä kuullaan kaikuja Papa Was a Rolling Stone ja Masterpiece-soundeista trumpetteineen, ja liki kymmenminuuttisen albumiversion loppupuolisko on itse asiassa aivan verratonta puhaltimien juhlaa. Laulupuolella olisin tosin mieluusti vaihtanut Rickin itse kokonaan pois, mutta hyvinhän Rick antaa tilaa myös Temppareille (pääsolisteina sekä Edwards että Ruffin), ja on muistettava sekin, että Rickin omilla hiteillä vieraili myös Temptations taustoilla. Etenkin bassolaulaja Melvin Franklin väläyttelee herkullisesti Rickin Street Songs-albumilla, jolla myös soul-balladit olivat paikoin huipputasoa. Eli kaikki kunnia Rickille, että oli mukana nostamassa Temppareita takaisin huipulle!

Rick Jamesin rooli jäi kuitenkin tuohon yhteen hittiraitaan (joka nosti Temptationsien kuuden vuoden tauon jälkeen vihdoin soul-listojen top teniin, sijalle 6.), ja Berry Gordy pyrki junailemaan muut reunion-levyn raidat omin päin, apureinaan ennen muuta Smokey Robinson ja Ron Miller. Mielenkiintoista oli seurata ketkä saisivat päävokalistien roolit eri raidoilla.

Legendaarinen raspi-vokalisti David Ruffin repii hittiraidan jälkeisen You Better Beware:n omalla tutulla tyylillään, mutta rehellisesti sanoen Barrett Strongin sävelmä ja tuotanto kuvastavat lähinnä vanhojen miesten käsitystä "modernista soundista" eli sävelmä on perinteisen oloinen menopala, mutta sovitus epäonnistunut modernisointi syntikkatorvineen. Ruffinin raspiosuuksissa täytyy myöntää, että hetkittäin mieleen tulee Temptationsien seuraava päävokalisti Ali Ollie Woodson, mutta vertailussa ei ole sekunnin ajankaan epäilystä siihen suuntaan, että puntari oli jo hyvää vauhtia kääntymässä nuoremman sukupolven eduksi, sillä Ruffin oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Toki Ali Ollie oli epäreilu vertailukohta kelle tahansa vanhalle legendalle, sillä kakkoseksi olisi jäänyt kuka tahansa...

A-puolen kolmas ja viimeinen raita Lock It in the Pocket kuulostaa jo nimeltään funk-raidalta, mutta kun tuottajana on Berry Gordy itse, niin aika rupuiselta raita kuulostaa, sillä rytmi on melkein tasatahtipoljento, touhu rakentuu kertosäehoilotukseen, ja Dennis Edwardsin ikävä velvollisuus on yrittää puhaltaa jotain ytyä tähän kakkosdivisioonan luomukseen. Pakko todeta, että Motownin vanhalla kaartilla ei ollut hajuakaan mistä 80-luvun funkissa ja soulissa oli kyse. Se, että torviriffit vedettiin syntikoilla ei tosiaan tehnyt näistä raidoista "tuoreita" ja "ajanmukaisia".

B-kyljellä onnistumisen eväät olivat suuremmat, kun pyrittiin satsaamaan perinteiseen balladisouliin klassisella soul-tuotannolla ja tyylillä. Edwards saa taas ohjat Ron Millerin ja Ken Hirschin country-sävyisellä balladilla I've Never Been to Me, johon Edwards tuo kuitenkin omalla ryöpytyksellään soulin särmää, ja loppuhetket ovat täyttä asiaa. Hieno tulkinta!

Yllättävää kyllä, Edwards saa jatkaa pääsolistina myös Smokey Robinsonin tuottamilla raidoilla Backstage ja More on the Inside - olisiko ollut niin, ettei Eddie Kendricksin kunto ollut enää siinä mallilla, että miestä olisi päästetty sooloilemaan? Backstage on todellakin Smokey-mainen romanttinen midtempoinen, jonka tunnelmaa korostavat aidot soittajat, jousisektio ja Melvin Franklinin mehevät ja kuuluvat basso-osuudet. Olisi luullut, että tämä on räätälöity Eddielle. Keskinopea More on the Inside vastaavasti pyrkii 60-lukulaiseen kepeyteen á la My Girl, ja olisin itse yrittänyt sitä ilman muuta David Ruffinille, mutta niinpä vain tämäkin raita annettiin Edwardsin tulkittavaksi. Melkoinen näpäytys näille vanhoille legendoille Ruffin & Kendricks siis, etteivät päässeet tämän enempää sooloilemaan reunion-kiekolla!

Ikävä kyllä albumi päättyy Berry Gordyn toiseen mahalaskuun Money's Hard to Get, jonka herra Motown on itse tuottanut ja säveltäjänä ja rytmisovittajana häärää oma poika Kerry, jolla tämän näytön perusteella lahjakkuudet ovat isänsä tapaan jossain ihan muualla kuin sävellys- ja sovituspuolella. Itse kappale on kökkö kolmannen luokan soul/funk, jolla Edwardsin rankka vokalisointi jää ainoaksi plussaksi. No, Berry oli mies, jota kiinnostivat lopulta enemmän dollarit ja prosentit kuin itse musiikki, ja kaikki kunnia hänen bisnes-vainulleen ja saavutuksilleen pystyttää kaikkien aikojen mustien levymerkki.

CD-levylle bonus-raidoiksi nostettiin jo 90-luvun ensimmäiselle albumin uusintajulkaisulle kaksi aiemmin julkaisematonta raitaa samoista sessioista, ja ne ovat mukana myös tällä tyyriillä japski-versiolla.

Like a Diamond in the Sky on Smokey Robinsonin tuottama menopala, jonka päävokalisti on Dennis Edwards. Dennis on kyllä täydessä terässä, mutta menoa latistaa ihmeen kökön kuuloinen tasatahtisena jumputtava rytmi. Täytyypä sanoa, että verrattuna tuohon Rick Jamesin moderniin menoon vuonna 1982, tämä oli vähän kuin haudan takaa kaivettua, jo ilmestymisaikanaan ummehtunutta soundia, ja ei yhtään ihmetytä sen raakkaaminen julkaistulta levyltä.

Don't Hold It in on puolestaan Suzee Ikedan ja Melvin Raginin tuottama hyvin 70-lukulaisen kuuloinen menopala, jonka laulavat yhdessä David Ruffin ja Dennis Edwards (!). Taustassa on psykedeelistä sävyä 70-luvun alun hengessä, ja minusta tässä on oma viehätyksensä, etenkin kun lopussa Melvin Ragin pomputtelee vokaalibassoineen muusikkobasistin parina. Tässäpä todellinen erikoisuus mihin tahansa tietokilpaan, koska kaikki ainekset ovat välittömästi tunnistettavissa Temptations-musiikiksi - laulajia myöten - mutta kappale on tuiki tuntematon...
-IT

Temptations 80-luvulla

Temptations 70-luvulla

Takaisin Temptations-esittelyyn

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page