The Temptations: To Be Continued
Temptations 80-luvulla
Temptations 70-luvulla Takaisin
Temptations-esittelyyn Takaisin
etusivulle
Alkuperäinen albumi Motown 6207, 1986
Uusintajulkaisu saatavana CD:nä
Tilaa CD-levy verkkokaupastamme / Click here to order:
Soul Town Rating: ***
1) Lady Soul - 5:02 2) Message to the World - 4:24 3) To Be Continued - 5:01
4) Put Us Together Again - 3:55 5) Someone - 4:37 6) Girls (They Like It) - 4:37
7) More Love, Your Love - 4:23 8) A Fine Mess [From A Fine Mess] - 4:04
9) You're the One - 4:39 10) Love Me Right - 4:17
Tarkistin vanhoista Blues News-lehdistä etten noteerannut tätä albumia vuoden top 20 -albumien
joukkoon julkaisuvuoden 1986 levyistä, vaikka levyn arvioineella Heikki Suosalolla albumi oli nelosena.
Syynä siihen, että itse vierastin levyä, on albumin tolkuton epätasaisuus, sillä laaturaitaa
systemaattisesti seuraa jokin aivan sietämätön floppi, ja etenkin menopalat epäonnistuvat
järjestään.
Levyn huiput ovat kuitenkin niin tasokkaita, että kehottaisin kaikkia Temppari-faneja
hankkimaan albumin, etenkin kun siitä ei tarvitse maksaa mitään japski-painoksen hintoja
vaan sitä saa edullisena jenkki-mid-price-kopiona. Itse asiassa nämä uusintapainokset ovat
vuoden 1986 CD-version täysin samannäköisiä lisäpainoksia, millä on myös tehokkasti tapettu se, että alkuperäisten
painosten omistajat pääsisivät rahastamaan levyllä.
Ali Ollie Woodson, maailman parhaaksi soul-laulajaksi lukemani kaveri oli edelleen
Tempparien päävokalisti tällä albumilla, mutta jostain käsittämättömästä, mahdollisesti
yhtyeen johtohahmon Otis Williamsin
demokraattisuus-periaatteesta, päävokalistin osuuksia jaettiin albumilla muillekin jäsenille,
myös saman yksittäisen raidan aikana ääneen usein pääsee omia repliikkejään vetämään koko yhtye.
Toki tällä tyylillä Tempparit erottui jälleen lauluyhtyeenä lähes kaikista muista soulin
lauluyhtyeistä, jotka enemmän noudattivat päävokalisti-taustaharmonia-periaatetta, mutta
esim. bassolaulaja Melvin Franklinin nosto pääsolistiksi yhdellä uralla
(Ron Tysonin kynäilemä harmiton ralli You're the One) on huono idea,
koska Melvin oli parhaimmillaan väläytellessään omia lyhyitä osuuksiaan eikä solistina. Liekö
tämä Ali Ollien syrjäyttäminen selkeän johtohahmon roolista suututtanut sitten miehen niin,
että Ali Ollie päätti levyn jälkeen lähteä kokeilemaan soololaulajan iloja.
Omissa kirjoissani albumin helmet ovat helmiä nimenomaan Ali Ollien musertavien rankkojen
laulusuoritusten takia - ei niinkään materiaalin takia, joka on mielestäni varsin keskinkertaista
läpi levyn. Tuottajina olivat Peter Bunetta ja Rick Chudacoff, Motownin tuon
ajan luottonimiä, jotka tekivät jatkuvia kompromissejä ja yrityksiä kosiskella valkoista
massayleisöä, kuten tämän albumin epätasaisuus osoittaa.
Avausraita Lady Soul on välittömästi mieleen tarttuva ja hieman popahtava, supermelodinen
midtempo-pala (säveltäjänä Mark Holden), joka tuo minulle mieleen Four Topsien vuoden 1981 comeback-ykköshitin
When She Was My Girl. Tunnelmassa on yhtäläisyyksiä myös Commodoresien nostalgiseen
vuoden 1985 Nightshift-hittiin, jossa muistellaan vanhan hyvän ajan soulia. Ali Ollie värittää
laulua upeilla käänteillä, näyttäen koko skaalansa. Aineksia oli klassikoksi ja isoksi hitiksi,
mutta kärkisija 4. soul-listoilla ja pop-listasijoitus 47 taisivat olla suuria pettymyksiä.
Joka tapauksessa kappaleen "vanhan ajan soulin" tunnelma näytti onnistuneen nappiin, sillä
kun tänä päivänä katsoo forumeilta kommentteja kappaleesta, siellä kysellään ja muistellaan
"ketkä tämän alun perin esittivät ja milloin"... Toki siis kappale oli vuoden 1986 teos alun
perinkin eikä mikään cover-versio.
Toinen Ali Ollien bravuuri albumilla on otsikkoraita To Be Continued, jonka Ali Ollie
oli kirjoittanut itse yhdessä Otis Williamsin kanssa. Kappaleen taustalla soittaa lähes
lakkaamatta David Sanborn alttosaksofoniaan, ja näistä aineksista ei juuri voinut
syntyä kuin huippusoulia, vaikka itse sävelmä ei olekaan mikään mestariteos vaan hieman
viihteellinen tai elokuvateemamainen. Erityisesti yhtyeharmoniaosuudet jäävät tällä vaatimattomiksi,
mutta Ali Ollie ei säästele vaan pursuttaa kurkustaan raastavia osuuksia. Ajatonta
laatusoulia, kun taustallakin soittaa vain aitoja muusikoita.
Juuri tällaisten helmien jälkeen oli turhauttavaa sitten se, että seuraavana raitana tuli
ärsyttävä Pointer Sistersien kehnoimpien pop-humppien kaltainen jolkutus Put Us
Together Again, jolla tuottajat ja säveltäjä Gerard McMahon ovat eittämättä
tavoitelleet jotain 60-luvun Motownin vauhtiralli-menoa, siinä karmeasti epäonnistuen.
Kun päävokalistina on vielä balladeihin yleensä erikoistunut Ron Tyson, niin lopputulosta
ei mitenkään edes tunnista Temptationsiksi.
Sitten taas seuraava raita Someone tavoittelee klassista Temptations-balladitunnelmaa,
ja Ali Ollie palaa pääsolistiksi. Kappale kuitenkin lopahtaa lupavaavan alun jälkeen
jotenkin korniin singalong-kertosäkeeseen, jota "osuvasti" vielä ryyditetään rock-kitaralla.
Tämä on harmi, sillä Ali Ollie on säkeistöosissa särmäisessä vedossa. Taustalauluosuuksiin
käytetään lopussa James Cleveland Gospel Messengers-gospel-kuoroa.
Seuraava raita on - tai vinyylialbumilla B-kyljen avaa - tuottajien oma hengenluomus Girls (They
Like It), joka riittää tyhjentävästi kuvailemaan tuottajien omia tavoitteita yhtyeelle:
kappale on täysin käsittämätön pop-rock-syntiikkasahaus, jolla Tempparit saa yhtyeenä
esittää koko porukan kirjoa rock-kitaran raikaessa syntiikkakirskunnan päällä.
Tällaista roskaa ei varmaankaan albumille olisi ikinä
hyväksytty, jollei se olisi tuottajien itsensä luomus... Vahva ehdokas yhtyeen heikoimmaksi
esitykseksi kautta sen levytyshistorian!
Toinen Mark Holdenin kirjoittama sävelmä albumilla on More Love, Your Love,
joka on hempeähkö ja seesteinen Ron Tysonin laulama balladi, joka on miellyttävää kuunneltavaa
mutta josta puuttuu tuttu Temptations-mainen särmä ja karisma.
Dennis Lambert oli viimeksi munannut itsensä tuottaessaan Temptationsielle limbo-albumia
Surface Thrills, eivätkä hänen
sävelmänsä tälläkään albumilla loista. A Fine Mess oli peräisin samannimisestä elokuvasta
ja soundtrack-levyltä, ja toisena laulun kirjoittajana Lambertin ohella
mainitaan itse Henry Mancini, joka on kirjoittanut sellaisia elokuva-sävelmäklassikoita
kuin The Pink Panther Theme ja Moon River (elokuvasta Breakfast at Tiffany's),
mutta tästä Temppareille kirjoitetusta laulusta ei tullut klassikkoa, vaan se ansaitusti
floppasi sinkkuna jääden sijalle 63. Solistina on itse Ali Ollie, ja kappale on
sinänsä kuuntelukelpoinen puolinopea, mutta valuu toisesta korvasta sisään ja toisesta
ulos. Toinen Lambertin puolinopea osasävelmä Message to the World edustaa jälleen noita
Motownin epäonnistuneita modernisoimis- ja valkaisemis-yrityksiä. Soundia väritetään
rock-soundisilla syntikoilla ja kitaroilla, mutta samalla Ali Ollien laulanta oli kuitenkin aivan liian särmäistä
valkoiselle yleisölle, joten en ymmärrä tällaisia pop-soul-kompromisseja, jotka eivät
tyydytä yhtään sen enempää soul- kuin rock/pop-väkeäkään.
Kymmenraitaisen albumin päättää Ali Ollien, Otisin ja Richard Streetin yhdessä
kirjoittama Love Me Right, joka käynnistyy Ali Ollien tavaramerkki-huhuilulla ja
säröisellä vokalisoinnilla, mikä ei kuitenkaan kätke sitä tosiasiaa, että sekä sävelmä että
musiikillinen ympäristö olivat korkeintaan keskitasoa.
Lopulta To Be Continued oli varsin oireellinen 80-luvun puolivälin soul-teos,
rock-sävyineen ja syntetisoituine taustoineen. Onneksi kuitenkin juuri näihin aikoihin
soul-maailmassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet, kun Anita Bakerin johdolla
naiset toivat oikeilla soittimilla säestetyn balladisoulin takaisin listakärkiin, ja
tuottajistakin monet ottivat todellisen kurssinvaihdoksen, heittivät syntikat romukoppaan
ja toivat oikeat muusikot takaisin studioon. Kyllähän tästäkin albumista huokuu se, että
kaiken modernisoinnin ja "ajan tasalla pysymisen" rinnalla pyrittiin myös samalla säilyttämään
Temptationsien perinteikäs ja juureva puoli. Myöhemmin Motown ymmärsi juuri sen, että
on turha yrittää modernisoida loputtomasti Temptations-soundia, koska kaikki yhtyeen
fanit kuitenkin halusivat kuulla "klassista Temptations-soundia", joka oli siis 100 % soulia.
Sitä olivat myös tämän albumin parhaat raidat, jotka ovat säilyttäneet ajattomuutensa - ja
nyt CD-kaudella on helpompi skipata yli ne heikot hetket... -IT
Back to our (English) home page