Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Stephanie Mills: I've Got the Cure

May 12, 2014

Now available at UK Cherry Red/Soulmusic.com reissue CD, 2013

Rating: 5/ 10

Tilaa levy Soul Express verkkokaupasta / Click here to order
(Alkuperäinen albumi vuodelta 1984)
1) The Medicine Song
2) Edge Of The Razor
3) In My Life
4) Give It Half A Chance
5) Outrageous
6) You Just Might Need A Friend
7) Everlasting Love
8) Rough Trade
9) Undercover
Bonus tracks:
10) The Medicine Song (Original Mark Berry Inch Mix)
11) Edge Of The Razor (US 12" Dance Mix)
12) Edge Of The Razor (US 12" Dub Mix)

Stephanie Millsin albumi-diskografiasta voi hämmästellä sitä, miten näinkin tunnetun soul-tähden 80-luvun tuotannosta löytyy vielä albumeita, joita ei ole koskaan prässätty CD:nä. Nyt niitä on enää yksi, vuoden 1982 Casablanca-avaus Tantalizingly Hot, kun jostain syystä Soulmusic.com on julkaissut vain toisen ja kolmannen Millsin Casablanca-albumin, joista tämä vuoden 1984 I’ve Got the Cure oli viimeinen ja heikoin.

Trendisoundit 80-luvun puoliväliä lähestyttäessä suosivat yhä synteettisempiä ja rokahtavimpia soundeja mustassa musiikissa. Suurimpana syyllisenä tähän pidettiin musiikkikanavia, jotka kelpuuttivat mustilta artisteilta vain rock-henkisiä kappaleita. Hyvin harva musta artisti onnistui kuitenkaan kaupallisesti näissä rock-kosiskeluissaan, ja 80-luvun puolivälin jälkeen palailtiin tummempiin soul-soundeihin ja jälleen myös akustisempiin taustoihin ainakin balladeilla.

Sama kehitys kuultiin Stephanie Millsin albumeilla. Tällä vuoden 1984 albumilla George Duke ja ex-Rufus-kosketinsoittaja David "Hawk" Wolinski vastasivat raskaasta syntiikka-arsenaalista, jolla runnottiin todella rumankuuloista syntiikka-funkia. Funkien paras raita, tai oikeastaan ainoa kuuntelukelpoinen, The Medicine Song oli tietenkin lääkärilyriikoinen otollinen videohitti, ks. videoklippi alla, ja oivallista MusicTV-materiaalia, josta palkintona top ten -hitti. Kakkossingle, lapsenomainen pop-funk Edge of the Razor, sen sijaan floppasi ansaitusti.

Soul-faneille albumin anti jäi lähinnä balladeihin, ja Stephanie laulaa ne todella akrobaattisesti ja värikkäästi kieputtaen, vaikka näistä In My Life on vielä tärvelty taustan rock-kitaroinnilla. Give It Half a Chance oli sovitettu George del Barrion johdolla orkesteroituun perinteiseen taustaan, ja Stephanie laulaa antaumuksella, mutta Kenny Logginsin sävelmä on toki viihteellistä poppia.

Kansiteksteihin oli haastateltu sittemmin jo edesmennyttä George Dukea, joka suoraan myönsi, että Stephanien vahvuudet olivat balladeilla, mutta levylle oli päätetty ympätä tanssimateriaalia ja radiokelpoista soundia. Albumin paras raita oli Michael Powellin sävelmä Everlasting Love, joka oli upotettu hienoon David T. Walkerin kitaran maustamaan klassiseen soul-taustaan, ja tämä tosiaan ennakoi tyyliä, jolla Powell nosti Anita Bakerin maailmanmaineeseen kaksi vuotta myöhemmin.

Hyvin kaksijakoinen ja ristiriitainen albumi, mutta levyn balladeilla Stephanie todisti todelliset kykynsä, ja seuraavat viisi vuotta hän keräsikin ykköshittejä mahtavilla balladihiteillä, kun vaihtoi levymerkiksi MCA:n.

Reviewed by Ismo Tenkanen


Takaisin BBR-arviosivulle

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page