Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Mikko Mattlar: Stadin Diskohistoria (Kirja-arvio)

Stadin diskohistoria -kirja

Kirjan esittely Mesenaatti-sivuilla


Toimittaja Mikko Mattlarin helmikuussa julkistama kirja Stadin diskohistoria on saanut paljon julkisuutta viime päivinä, Ilta-Sanomissa oli juuri kolmen sivun juttu ja TV-uuutisissakin klippi, jossa haastateltiin paria tunnettua 70-luvun tiskijukkaa. Mattlar itse on oman CV:nsä mukaan soittanut tiskijukkana yli 500 keikkaa vuodesta 1993 alkaen, ja mainitsee erikosalakseen kolmena ensimmäisenä lajina disco, soul, funk, mutta kirjaa ei ole varsinaisesti kirjoitettu musiikindiggarin näkökulmasta, vaan pikemminkin musiikinhistorioitsijana. Filosofian tohtorina ja siten väitöskirjan kirjoittaneena Mattlarin tyyli on dokumentoivaa ja melkeinpä "tieteellistä" - tieteellisen dokumentoinnin kappalekohtaiset lähdeviitteet ainoastaan puuttuvat...

Koska Mattlar on itse syntynyt vuonna 1980, ja rajoittaa diskohistoriikkinsä aikajaksoon 1966-1988, ei hänellä tietysti voi olla mitään omakohtaista kokemusta kuvaamansa ajanjakson diskoelämästä. Niinpä kirja muodostuu pääosin haastatteluista, joissa Mattlar on Radio Helsingin toimittajana ja kirjan kirjoittajana jututtanut kymmeniä aikakauden tiskijukkia, joiden haastattelusitaateista kirja pääosin koostuu. Mattlar ei "historioitsijana" ota kantaa mihinkään lausahduksiin, vaan siteeraa ne ilmeisesti lähes sellaisinaan, silloinkin, kun varmasti itsekin pystyy päättelemään, että haastateltavat puhuvat ihan puuta heinää. Tietenkin asiavirheitä kirja vilisee yhtä paljon kuin haastateltavien muistikuvissa.

Uskoisin, että kirjan ostajakunta muodostuu kuitenkin 99-prosenttisesti ihmisistä, jotka itse elivät tuota aikakautta, mitä kirja kuvaa, ja kävivät siis itse noissa diskoissa aktiivisesti, joko asiakkaina, tiskijukkina tai olivat palveluntarjoajia. Itse olin kaikissa näissä kolmessa roolissa, ensin vakioasiakkaana monissa näissä diskoissa (vuodesta 1980 alkaen pääosin Botta, KY, Silvernight), sitten tiskijukkana (mm. Botta 1982-1983), ja kesästä 1988 alkaen Black Beat Clubin vetäjänä, jolloin pystyimme myös palkkaamaan tunnettuja kotimaisia DJ:itä soittajiksi.

Toisin kuin kirjassa kerrotaan, Black Beat Club ei muuten pyörinyt ainoastaan kesällä 1988, vaan toimi yhteensä satana iltana ja kaikkiaan yli kahden ja puolen vuoden ajan, vuosina 1988-1990; ensin Studio Juliuksen tiloissa Helsingin Asematunnelin UMO Jazz-klubin vuokralaisena lauantai-illat yli vuoden ajan (heinäkuu 1988 - elokuu 1989), sitten vielä pidempään Bottan 3. kerroksen Berlin-klubilla perjantai-iltaisin. Sadas ja viimeinen Black Beat Clubin klubi-ilta vietettiin 2.11.1990. Vuonna 1992 kokeiltiin vielä kolmen lauantai-illan ajan uutta soul-klubia Groove entisen Polin tiloissa Lönnrotinkadulla silloisessa Lord Hotelissa, mutta tämä jäi yleisön vähyyden vuoksi tähdenlennoksi. Klubitoiminnalla rahoitettiin Soul Express -lehden alkutaival, ja toimintaa varten perustettiin Suomen Soul-yhdistys r.y. Mutta tämä kaikki siis jo aikakaudelta, jota Mattlarin kirja ei käsittele, koska Soul Express aloitti vasta vuonna 1989.

Jokainen, joka itse nuoruudessaan kävi noissa stadin diskoissa, muodosti oman käsityksensä eri paikoista, niiden asiakaskunnista, musiikkitarjonnasta ja tiskijukista, ja mielipiteitä on taatusti yhtä monta kuin on kävijääkin. Onneksi meidän musiikkidiggarien ei tarvitse olla yhtä diplomaattinen ja musiikinhistorioitsija-roolissa kuin Mattlarin, vaan saamme lausua asioista myös reippaan oman mielipiteemme...

Radiojuontajien ravintolakeikkoja

Diskojen alkutaipaleesta Suomessa ei itselläni ollut mitään tietoa, ja oli toki mielenkiintoista lukea tuo varhaistaival 60-luvun lopusta ja 70-luvusta. Diskoilla ei sen alkuaikoina ollut itse asiassa yhtään mitään tekemistä varsinaisen disko-musiikin kanssa, joka yleistyi vasta 70-luvun puolivälissä, vaan "diskoteekillä" ymmärrettiin mitä tahansa ravintolailtaa, johon oli roudattu äänentoistolaitteet ja palkattu tiskijukka vaihtamaan levyjä - ja höpöttämään levyen vaihtuessa omia juontojaan. Eipä ihme, että diskojen alkuaikoina lukematon määrä tunnettuja joko silloisia tai tulevia radiojuontajia tienasi taskurahojaan tekemällä näitä levynjuontokeikkoja sekalaisissa ravintoloissa - soittamassa ihan niitä samoja pop-musiikin hittilevyjä, joita Ylessä kelpuutettiin soimaan.

Kirjassa mainitaan jopa Esko Riihelä yhtenä tiskijukkana, mutta YLE:n kaikki tunnetut pop-toimittajat, ml. Heikki Haarma (alias Hector), Jake Nyman, Calle Lindholm, Juhani Kansi ja monet muut, viihdyttivät ravintolayleisöjä tiskijukkina - joko ennen radiouraansa tai vielä sen sivutoimena. "Olin Ylessä vielä free lancerina, joten kyllähän pieni fyrkkakin on kelvannut", kuvailee Hector kirjassa, ja jatkaa: "Se minun täytyy myöntää, että lainasin ihan härskin hävyttömästi keikoille Ylessä käytettäväksi saamiani levyjä." Hectorin mukaan "ei tuossa vaiheessa maailmaa persaukisten kundien olisi ollut mitään mahdollisuutta kerätä sellaista levykokoelmaa".

Mutta kuten kirjasta hyvin myöhemmin selviää, suurin osa stadin tiskijukista osti kyllä levyuutuudet omilla rahoillaan, ja varmaan kulutti kaikki tiskijukkapalkkionsa - jollei paljon enemmänkin - levyostoihin. Vain muutamat tunnetuimmat tiskijukat pystyivät saamaan ilmaisia vapaakappaleita levy-yhtiöistä, mutta varmasti hekin joutuivat täydentämään valikoimiaan omilla levyostoilla. Kirjassa on hyvin myös kuvattu tiskijukkien levyjen ostomahdollisuudet stadissa. Erityisesti Diskeristä muodostui itsellekin aarreaitta 70/80-lukujen taitteessa, koska Diskerin Markus Merikanto toi suoraan USA:sta import-levyjä ohi "virallisen" (lue: umpikankean) isojen levy-yhtiöiden maahantuonnin. Soul Town aloitti "vasta" vuonna 1986.

1970-luvun showmies-pellet

Diskojen yleistyessä ja muuttuessa kiinteiksi soittopaikoiksi tiskijukille - jonne ei enää tarvinnut kuten koulukeikoille roudata joka keikalle erikseen soittokamoja - tiskijukkien määrä tietenkin kasvoi nopeasti, ja stadin tunnetuimmat tiskijukat tekivät hommaa jo ammatikseen. 70-luvulla itse pääsi - tai joutui - näitä alaikäisenäkin kuulemaan ainakin Torpan Poikien koripallo-otteluissa. Nämä levyjen väliin ja päälle höpöttäjät olivat vähän kuin oman aikansa standup-koomikoita, joita ravintolat palkkasivat viihdyttämään nuorisoa. Jopa rekry-ilmoituksissa kerrottiin, että pitää osata "kertoa vitsejä levyjen lomassa".

Musiikkina he soittivat pääosin purkkapoppia ja aikansa listahittejä: mitä juntimpi paikka, sitä juntimpi musiikki. Lähiökapakoissa, työläis-diskoissa soivat siis yhtä lailla myös kotimaiset iskelmät ja humpat kuin 70-luvun brittien purkkamusa. Soul-diggarina tietenkin luin kirjan sillä silmällä, että miten soul, funk ja muu musta musiikki mahtoi kuulua soittolistoille, ja moni DJ mainitsikin soittaneensa tunnetuimpia soul-hittejä. Musiikintuntemuksen tason kuitenkin kruunaa aito sitaatti, jossa eräs aikakuden tiskijukka kuvailee: "Soitimme Tamla-Motown-soulia kuten Wilson Pickettiä ja James Brownia, sekä rockia, jossa oli kuitenkin tanssipoljento."

Sen verran ehti itsekin näitä showmies-neroja kuulla 70-luvulla, että tiedän kertoa, että näiden omasta mielestään hiin hulvattomien hauskojen ja "rautaisten viihdyttäjien" jutut liikkuivat - kuten monella tämän päivän standup-koomikolla - pääosin navan alapuolella, ja kirjassa on yksi osuva siteeraus. Intro-lehdessä Paavo Lappalainen kuvaa Helsingin suosituimman diskon spiikkausta seuraavaan tapaan: "Lääh, eiks ollu p-n hyvä levy - nyt tulee lisää, sano ukko ku akkaa makas. Heko, heko. Hohohohohhoh. S-tana nyt tuli väärä puoli, mutt ei se mitään, kyll mä puhua osaan. Mä käännän tän levyn, tuleehan se sieltä. Hööhöö". Ei edes limudiskojen alaikäinen, 12-16-vuotiaista pääosin koostunut yleisö voinut välttyä näiden välkkyjen "kyll mä tiedän että teitä kaikkia panettaa aivan v-tusti" -tason spiikkauksista, kuten itse joutui aikanaan todistamaan.

Musiikkidiggarit tiskijukkina

Jo 70-luvulla kirjan kuvausten mukaan yleistyivät erilaisten musiikin genrejen omat diskoillat, joita riitti purkkapoppiin keskittyneiden perusdiskojen rinnalle lähes kaikille genreille: rock, soul ja funk, reggae, afro ja jopa proge. Musiikilliset leirit eivät usein sietäneet vastapuolia, ja Ylen toimittajat ylläpitivät samaa mentaliteettia diskoilloissaan kuin Suomen virallisen kansanradion kanavilla. Pekka Sauri oli perustanut Tavastialle Diggiteekki-illan, jolloin "diskopaskaa ei soitettu". Saurin muutettua Lontooseen vetovastuun otti nuori rock-muusikko ja toimittaja Juhani Kansi. Hän kuvailee illan ideaa seuraavasti:
"Diggiteekin ideana oli, että musiikki oli hirveän monipuolista. Meillä oli itsellämme käsitys, että Diggi on kulttuuria, taidetta, kapinaa, vapautta, ennakkoluulottomuutta ja oikeaa musiikkia. Koimme, että se on vastaveto diskoille, joissa arrogantisti oletimme soitettavan vain tyhjänpäiväistä musiikkia. Näin jälkikäteen ajateltuna diskon dissaus ei ollut tosiaankaan osoitus ennakkoluulottomuudesta".

Mutta kaikki soul-diggarit tietävät ja muistavat, miten myös kotimaiset rock-lehdet suhtautuivat kaikkeen soul- ja funk-musiikkiin samalla rock-rasismilla, ja leimasivat sen "perseenpyöritykseen soveltuvaksi diskopaskaksi". Ylen pop-ohjelmissa 70-luvulla soulia saattoi kuulla kuitenkin ennen muuta Jake Nymanin soittamana. Mutta toki vain niitä levy-yhtiöiden Suomessa julkaisemia poimintoja. Soul-diggarit kuuntelivat 60- ja 70-luvulla sen sijaan Radio Luxembourgia keskipitkiltä aalloilta - ja sieltä aukeni ihan eri maailma!

Myös yleisön viihdyttäjän roolin ottaneet ammattitiskijukat harmittelivat sitä, että joutuivat soittamaan samoja purkkapop-hittejä moneen kertaan illassa, ja illasta toiseen kuukausien ajan, mutta he eivät kokeneet tehtäväkseen "kouluttaa" yleisöään, vaan soittaa sitä mitä haluttiin. Joku tiskijukka jopa kuvasi, miten hänen roolinsa on kuin tarjoilijan, olla ravintola-asiakkaiden palvelija. Jokainen, joka on koskaan levylautasen takana seisonut, tietää, mitä "kansan syvien rivien" toiveet ovat, eli ne ovat juuri niitä samoja hittejä, jotka ovat eniten Suomessa saaneet radiosoittoaikaa. Ja riippumatta siitä, että sama sinkku oli jo puoli tuntia sitten soitettu...

Diskomusiikki saapui Suomeen ikävä kyllä pääosin Saksan ja Englannin kautta, jolloin näille yleisön palvelija -tiskijukille "disko" merkitsi Boney M:ää, Baccaraa, Tina Charlesia, Biddhu Orchestraa, Cerronea, Giorgio Moroderia, Patrick Juvet'ia jne. Soul- ja funk-miehille nämä vesitetyt eurodiskot eivät kelvanneet, vaan soitettiin amerikkalaista soulia ja funkia, ja tietenkin myös näiden artistien tekemiä diskolevyjä.

Kirjan kuvausten mukaan soul- ja funk-musiikki alkoivat saada hiljalleen omia soittopaikkojaan, kun tietyt ydinkeskustan korkeamman profiilin diskot - ensin Pörssitalon Adlon, sitten Kluuvin SOK-hotellin Helsinki Club eli "Hesari" - halusivat profiloitua kansainvälisemmiksi, ja karsivat kotimaiset iskelmät ja purkkapopit, sekä myös eurodiskot, valikoimistaan. Yleisöön saatiinkin vakioasiakkaiksi mm. amerikkalaisia koripalloilijoita, jotka tunsivat olonsa kotoisaksi, kun musiikiksi valittiin tunnettuja amerikkalaisia soul- ja funk-hittejä.

Kirjassa on hauska kuvaus siitä, miten Hesarin DJ Jarkko Oksa kieltäytyi soittamasta Boney M:n Daddy Coolia, vaikka se oli valtaisa hitti Suomessa v. 1976. "Sain levy-yhtiöstä 30 tai 50 kappaleen laatikon sinkkuja, ja kun kappaletta tultiin pyytämään (Hesarilla), vedin asiakkaan sivuun ja sanoin, että meillä ei soiteta tällaista musiikkia, mutta tuossa on sinulle ihan oma levy, jota voit soittaa kotona."

Soulia ja funkia koko illan

1980-luvulle mentäessä tätä aidon soulin ja funkin perinnettä jatkoi Hesarin ohella ennen muuta Töölön Silvernight, johon rekryttiin soittamaan musta amerikkalainen rumpali Billy Carson alias DJ Billy the Kid ja hänen seuraajinaan JD alias Johann Dowe ja hänen pikkuveljensä Dominic. JD kertoo haastattelussaan:
"Silvernightin kulta-aika oli vuosina 1980-85. Soitimme hyvää mustaa rytmimusiikkia, ja ainakin 99 % asiakkaista tuli paikalle musiikin takia". Kyllä, niin minäkin, ja tuolla tosiaan soi sellainen musta funk, jota nykynuoriso ei voi kuvitella, mikä on voinut olla normaalia keskellä Helsinkiä - myös arki-iltoina! Kirjan lopussa on mielenkiintoisia soittolistoja eri tiskijukkien listaamana, ja myös Silvernightin soittolista vuodelta 1984. Cameo totta kai ykkösenä...

Souliin ja funkiin keskittyneissä klubeissa ei tarvinnut - luojan kiitos - kärsiä näistä "show-tiskijukkatähdistä" rasittavine spiikkeineen. Spiikit alkoivat kaiken kaikkiaan vähetä nopeasti 80-luvun edetessä. Muistan itse, miten Disco Sound -ohjelmatoimiston toimari kehotti minua menemään joskus vuonna 1982 kuuntelemaan uutta "miksaustyyliä", jota edustivat ensin DJ Lasse (Laaksonen), sitten DJ Micke (Mikael Lindlöf) ja vuodesta 1983 eteenpäin Kari "Kaippa" Kaivola, jotka pystyivät miksaamaan jopa tuntitolkulla kappaleita yhteen ilman taukoa.

En usko, että prosenttikaan kirjan lukijoista ymmärtää, mitä biittimiksaamisella tarkoitettiin, ja ihmettelen, ettei Mattlar yritäkään sitä selittää lukijoilleen. Kyse oli siis siitä, että jokaiselle kappaleelle piti laskea ensin BPM-lukema (Beat per Minute), joka usein vaihteli soulissa ja funkissa 100-120 BPM välillä, ja sitten diskokäyttöön tarkoitetuilla Technics SL1200-levysoittimilla - jotka ovat erittäin kalliita, nykyisin yli 2000 euroa kappale - saattoi muuttaa levyn pyöritysnopeutta -8% - +8 % -skaalalla, jolloin oli mahdollista saattaa esim. BPM 116 ja BPM 120 samalle "biitille". jolloin ne pystyi esim. introjen ja breikkien kohdilta avaamaan mikserin kanavista samanaikaisesti soimaan ulos niin että "biitit osuivat" molemmilla raidoilla samaan tahtiin, ja liu'ttaa siten musiikin toiston raidasta toiseen, kuin ne olisivat samaa esitystä. Jos asia ei lukemalla avaudu, voi kuunnella alta YouTube-videolta malliksi:

Jokainen, joka on tätä kokeillut, tietää, miten haastavaa on saada yksikin yhdistelmä sujuvasti toimimaan, ja tietää sen onnistumisen riemun, kun saa loistavan miksauksen aikaan... Mutta se oli kovaa duunia, ja jos sitä pystyi tekemään useamman tunnin putkeen, niin kyllähän siitä piti hattua nostaa hyville miksaajille, jotka olivat sitä satoja tunteja treenanneet. Toki tuollaisia diskomiksauksia voi netistä tänä päivänä googlailla ja kuunnella todella loistavia miksaussessioita, joissa kappaleet vaihtuvat lennossa kuin ne olisi äänitetty aidosti yhdeksi raidaksi.

Hesarin klubilla ei tiskijukkien tehtävään kuulunutkaan lainkaan spiikata muuta kuin "tervetuloa" ja "hyvää yötä", kun muuten edettiin miksaamalla raidat toiseen ilman välijuontoja. Silvernightsissa ja KY:llä sekoiteltiin vielä spiikkejä ja miksauksia, mutta spiikeissä ei enää oltu millään standup komiikan tasolla, vaan radio-juontajien tavoin lähinnä kerrottiin edellisen ja seuraavan biisin esittäjistä. Ja tietysti mieluummin englanniksi, korostaen kansainvälistä tyyliä.

Musiikin koneistuessa pitkin 80-lukua myös diskojen musiikki muuttui yhä tekno-henkisemmäksi, ja mukaan tulivat uudet alatyylit kuten syntiikkapop-diskot, house, tekno ja lopulta myös rap. Black Beat Club esitetään kirjassa vuoden 1988 kesäklubina, joka toi rapin mukaan, mutta kyllä se meilläkin oli soul- ja funk-pohjien kautta, jolla rap esiteltiin yleisölle. Eli Kurtis Blow, Heavy D. & the Boyz, Stetsasonic, EPMD ja lukemattomat James Brownia samplanneet rap-artistit. Berlin esiteltiin kirjassa tekno- ja house-paikkana, mutta Black Beat Club toi sinne perjantai-iltoihin DJ Käpän (Kari Vesala) johdolla ehtaa soulia ja funkia sekä jopa Juha Vaahteran "Sixties Soul"-baarin, jossa soivat myös oldies- ja deep soul-helmet pikkusinkuilta. Ihan ei ehkä lontoolaisklubien tasolle päästy, mutta sentään uniikkiin stadin versioon niistä!

Kirjassa keskitytään toki musiikin ohella paljon diskojen oheisilmiöihin, sadan metrin jonottamiseen joka lauantai-ilta sekä viranomaisten yrityksiin suitsia nuorison diskovillitystä. Ja totta kai tarinoita niistä legendaarisista portsareista, jotka pitivät jopa maailmanluokan supertähdet ulkopuolella, kun eivät olleet lahjoneet ko. ovivahteja aiemmin tipeillään, tai ei ollut "oikeaa" vaatetusta... Viihdyttävää lukemista kirja tarjoaa alusta loppuun, oli sitten ollut musiikindiggari tai pelkkä diskojen asiakas 60-, 70- tai 80-luvulla. Kuvitustakin on saatu varsin kiitettävästi, ja juuri niistä paikoista, joissa itsekin vietti 80-luvulla kymmeniä jollei satoja iltoja!

February 26, 2017

Reviewed by Ismo Tenkanen


Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page