Vaikka kuulin tämän albumin tuoreeltaan heti sen ilmestyttyä vuonna 1978, en oikeastaan muistanut levyltä kuin 2-3 raitaa, kun levy vihdoin julkaistiin CD-versiona marraskuussa 2010, ja laitoin sen uudelleen soimaan. Tästä voi jo osin päätellä, ettei se ollut mikään tasainen mestariteos, vaan paikoittainen epätasaisuus vaivaa.

Uusintakuuntelussa ehkä kuitenkin levyn soul-raidat nousivat paremmiksi kuin muistin. Innokkaana funk-fanina veivasin 70-luvulla levyltä oikeastaan vain sen terävimpiä funk-raitoja Do It, Do It ja First Come, First Serve, sekä balladien selvää kärkeä, Love Don't Live Here Anymore. Hyviltä nämä toki kuulostivat edelleen.

Albumi avautuu kuitenkin hivenen omituisella ja kökköisellä midtempo-funkilla, jossa on mieslaulajien mökäistä vokalisointia, ihmeellinen sirkus-intro ja paikoin rock-makuakin. Tämä olisi pitänyt ymmärtää raakata koko albumilta, ja kappaleen sijoittaminen levyn alkuun saattoi karsia myyntiäkin. Hittiensä myötä albumi kohosi kuitenkin soul-listojen neloseksi ja myi hienosti kultaa.

Do It, Do It tarjoaa pitkästä aikaa Rose Roycelta kunnon basso-juoksutusta Car Washin funk-killereiden tapaan introssaan ja väliosassaan, joissa siis yhtyeen basisti Lequeint "Duke" Jobe on elementissään. Muutenhan kappale on keskinkertainen funk-rullailu. Ihmettelen kuitenkin, ettei tätä kokeiltu sinkkuna.

Yllättäen Whitfield päätti kokeilla albumin kärkisinkkuna romanttista falsettiballadia I'm In Love (And I Love The Feeling), jossa oli jälleen Eddie Kendricks-tyylistä Temptations-tunnelmaa, ja kappaleen nousu listaviitoseksi osoitti, että kaiken diskokauden keskellä soul-balladeillakin saattoi vielä menestyä.

Kaiken huipuksi Whitfield nosti myös albumin kakkossinkuksi balladin. Gwen Dickeyn tulkitsema Love Don't Live Here Anymore on jälkeenpäin albumin parhaiten muistettu raita, kun siitä on tehty lukuisia cover-versioita niin R&B- kuin pop-levyille. Gwen Dickeyn ääni joutuu jo hieman tiukoille paikoin, mutta sielukkaalta tämä versio tuntuu edelleen, Linn drum -rumpujen piippauksesta huolimatta. Sinkku nousi listavitoseksi edeltäjänsä tapaan, ja kävi pop-listoillakin top 30:n tuntumassa. Englannissa laulu nousi Rose Roycen isoimmaksi hitiksi, ja kävi listakakkosena.

Billie Calvin, joka oli kirjoittanut yhtyeen kakkosalbumin tähtiballadin Wishing on a Star, oli kirjoittanut tälle albumille balladin Angel in the Sky. Vaikka se jäikin selvästi nyt Love Don't Live Here Anymore:n varjoon, olen oppinut tuosta pikkunätistä balladista kovasti pitämään. Gwen Dickey oli ilman muuta parhaimmillaan tällaisilla hieman haurailla, kaunismelodisilla balladeilla, kun rajummassa väännössä hänen äänensä alkoi tuntua kireältä.

Levyllä oli vielä kaksi muuta balladia, Robert Danielsin kirjoittama kohtuullisen tasokas perinteinen soul-laulu Help, ja leppoisa midtempo-balladi Let Me Be the First to Know. Vaikka kumpikaan ei ollut mikään ikimuistoinen sävelmä, yllätti ainakin itseäni miten konventionaalisia soul-raitoja Whitfield edelleen kylvi Rose Roycen albumeille.

Vaikka itsekin kaipasin levyltä eniten funkeja, kunnon funkit jäivät lopulta kahteen. First Come, First Serve burbuttaa energisesti erikoistehosteisten kitaroiden ja kosketinsoitinten voimalla. Sinkkuna sitä ei koskaan julkaistu. Päätösraitaa That's What's Wrong with Me on myös joillain nettipalstoilla kehuttu funkina, mutta kappale valui lopun kitarasooloineen pahaenteisesti rockin suuntaan.

Soul Town Rating: ***1/2