Rainbow Connection julkaistiin kuumimpana diskovuonna 1979, ja se menestyi selvästi heikommin kuin kolme edeltäjäänsä. Nyt korkein listasijoitus oli 22. ja syy oli selvä, eli ison hitin puuttuminen. Ainoa sinkku, joka albumilta nousi listoille, oli Is It Love You're After, joka oli oikeastaan ihan sähäkkä yhdistelmä sähköistä keyboard-pohjaa ja vanhaa funkia, kun kappaleessa oli terävät torviriffit, oikea rumpali ja jousisektio. Gwen Dickeyn laulama sävelmä on vielä ihan kunnon soulia, ja Rose kyselee "is it love you're after - or just a good time". Kuuman diskovuoden syksyllä se ei kuitenkaan kohonnut sijaa 31 korkeammalle, ja siihen hyytyi albumin myynti. Vaikka Is It Love You're After ei ollut USA:ssa menestyshitti, Englannissa siitä tuli iso hitti ja se tunnetaan yhtyeen disko-raidoista edelleen parhaiten Car Wash:in jälkeen.

Huonosta albumista ei todellakaan ole kyse, vaan albumilla on edellisen kiekon tapaan sekä hyviä funkeja että laadukkaita soul-balladeja. Ehkäpä painopiste on nyt diskovuoden takia selkeämmin funkeissa, sillä levyllä ei ollut nyt sellaisia balladihelmiä kuin aiempien levyjen I Wanna Get Next to You, Wishing on a Star tai Love Don't Live Here Anymore.

Oma suosikkini funk-puolelta on 9-minuuttinen perkussiivinen rullailu What You Waitin' for, josta tuottaja Norman Whitfield oli kuitenkin leiponut jo top 4-hitin toiselle Stargardille vuotta aiemmin. Tämä ei toki ollut Whitfieldille uutta, kun muistetaan, miten mies jo 70-luvun alussa levytti monia kappaleitaan sekä Temptationsille että Undisputed Truthille, eli mm. Papa Was a Rollin' Stone ei ollut Temptationsien alkuperäisesitys, vaan cover-esitys, jonka originaali oli levytetty Undisputed Truthin levylle. Tuottajana tosin Stargardin hitillä oli Mark Davis, säveltäjänä kuitenkin Whitfield.

What You Waitin' for on joka tapauksessa Rose Roycen esityksenäkin tehokas groovailu, jossa oli lennokkaat torvikuviot, tarttuva kertosäe, paljon funkille ominaisia koukkuja ja hokemia sekä ennen muuta Terral Santielin rytmikäs perkussio-pohja. Esimerkillinen party-funk!

Bad Mother Funker kuulostaa tietysti jo otsikoltaan houkuttelevalta funkilta, ja ihan tuhtia funkia tuo onkin, vaikka siitä puuttuukin hittiaines ja koukuttavuus. Torvet olivat edelleen täyttä asiaa ja tykittävät täysillä. Samoilla linjoilla jatkaa You Can't Run from Yourself, jossa on myös vahva perkussiopohja ja sakeaa vaskityöskentelyä, mutta muu aines ei ole erityisen onnistunutta, ja erityisesti koskettimet tuntuvat jo harhailevan omissa avarauus-sfääreissään.

Takaisin huipputason funky-souliin päästään kuitenkin vielä Lock It Down:in myötä. Miles Gregoryn sävelmä on falsetti-soulia, mutta raita on upotettu muhkeaan rytmiikkaan ja torvet ovat jälleen dynamiittia. Wah Wah Watson on vaihtanut wah-wah-kitaransa hieman toisenlaiseen erikoistehosteiseen kitaraan, mutta sähäkkää jälkeä silläkin saa torvien sekaan. Lopussa on minuutin verran Wah Watsonin kitaran ja torvien tykitystä. Erinomainen raita, joka todisti Whitfieldin lahjakkuutta edelleen funk-sovittajana.

Päätösraita Pazzazz on syntetisaattorivetoinen instrumentaali, joka voidaan lukea Whitfieldin epäonnistuneiden uusiutumiskokeilujen piikkiin. Syntiikkavelhona "taiteilee" Michael Nash.

Soul-puolta albumilla edustivat vain kaksi balladia, eli diskovuoden trendit oli noteerattu. Albumin avaukseksi oli sijoitettu Robert Danielsin nätti ja Gwen Dickeyn omaan alakuloiseen tyyliinsä hienosti tulkitsema balladi I Wonder Where You Are Tonight, josta Whitfield tietysti toivoi samanlaista balladihuippua kuin edellisten albumien Love Don't Live Here Anymore tai Wishing on a Star. Sävelmä ei vain ollut yhtä ikimuistoinen, ja vaikka kappaleessa ei todellakaan ole mitään vikaa, tämä painui nopeasti unohduksiin, vaikka raita oli pistetty albumin kärkeen.

Toinen balladi Shine Your Light oli sijoitettu sekin levyn alkuun kolmosraidaksi. Se on niin ikään Danielsin kynästä, mutta nyt on päävokalistina Kenny Copeland, ja tunnelma jää tyylikkäästä taustasta huolimatta jotenkin uneliaaksi.

Mainittakoon lopuksi, että Wounded Bird on totaalisesti munannut CD-uusintajulkaisun kansiteksteissä, sillä siellä esitellään levyn kokoonpanossa naissolistina Richie Benson, joka liittyi vasta seuraavalla levyllä Rose Roycen kokoonpanoon, ja kaikkihan kuulevat, että naispuolisena päävokalistina oli edelleen aiempien levyjen tapaan Gwen "Rose" Dickey. Kun alkuperäisellä vinyyli-albumilla ei ollut kokoonpanotietoja, joku viisas on siis kopioinut ne seuraavalta levyltä, jolloin Gwen Dickey oli häipynyt yhtyeestä!

Soul Town Rating: ***1/2
P.S. Albumi on nyt saatavissa myös 2on1 CD-julkaisuna tupla-CD-albumina yhdessä edellisen kiekon Strikes Again kanssa.