Vielä samana vuonna alkuvuonna 1981 ilmestyneen Golden Touch-kiekon kanssa saatiin seuraava ja samalla yhtyeen viimeinen Whitfield-levymerkin albumi Jump Street. Tuottaja Norman Whitfield palaili tällä levyllä vanhoihin funk-tunnelmiin, eikä minulla ollut asiassa valittamista, mutta menestys oli täysi floppi, kun albumilta ei saatu yhtään sinkkuhittiä ja LP ei noussut lainkaan listoille.

En oikein keksi muuta vikaa levyn musiikissa kuin että se julkaistiin yksinkertaisesti väärään aikaan. 70-luvulla tämänlainen funk-kiekko olisi ollut top ten -tason menestys, mutta vuonna 1981 trendit suosivat riisuttuja ja piiskaavia syntiikka-funkeja á la Rick James, kun tämä Rose Royce -albumi edusti tosiaan vanhaa torvivetoista ja rikkaasti sovitettua funkia ja soulia.

Nimikappale Jump Street lainailee tietenkin ihan tarkoituksella The Temptations -klassikon I Can't Get Next to You pianointroa, joka vaihtuu sitten armottomaan torvitykitykseen ja kappaleen soul-melodia on upotettu funk-basson ja torvien vahvasti värittämään taustaan. Ehkä Whitfieldin levymerkillä oli myös markkinointirahat loppuneet, mutta tuntuu omituiselta, etteivät radioasematkaan tätä kelpuuttaneet soittolistoilleen. Kyllä tähän ainakin termi "vanhaa kunnon Norman Whitfield/Temptations-soundia" sopii kuin nenä päähän.

Seuraava raita Illusions on Temptationsien psykedeelisen kauden funkeja muistuttava raita, jossa on hypnoottisen kitarariffin (Melvin Ragin) lisäksi paljon trumpettisooloilua, jolloin Papa Was a Rollin' Stone lienee myös ollut yksi kaukainen esikuva. Mielellään tätäkin kuuntelee, päävokalistina on Ricci Benson, jonka tyyli alkoi muistuttaa Chaka Khan:ia.

R.R. Express palauttaa Whitfieldin sitten jopa maraton-mittaiseen (11:58) funk-tunnelmaan, kun kappale on klassinen juna-funk. Näitä funk-raitoja, joissa inspiraation lähde on ollut juna tai veturi on tietysti funkin historiassa ollut aiemminkin useita, ja mallikkaasti tämäkin funk-juna puksuttaa. Sähäkän funk-soitannan lomaan on rakennettu lauluosuuksia, joissa rakennetaan tuttuun tapaan party-menoa. Itselleni ainakin oli ihan käsittämätöntä, että funk-diggarit eivät tätä kummemmin noteeranneet, sillä minusta albumi on jo yksin tämän 12-minuuttisen juna-funkin takia välttämätön hankinta funk-fanille. Ja turha väittää, että aika oli jo ajanut "party train" -menosta ohi, sillä mm. Gap Band tekaisi samasta teemasta top 3 -hitin vielä vuonna 1983 (verraton, välittömästi koukuttava ja loppua kohti pekussioineen kiihtyvä Party Train, tsekkaa hulvattomat videoklipit YouTubesta)!

Soul-puolelle siirrytään vasta neljännellä raidalla (vinyylialbumin B-puolella), joka oli Gwen Dickey-tyyppinen hillitysti hiippaileva balladi Famous Last Words, joka on oikeastaan paljon parempi kuin aiemmat Ricci Bensonin tulkitsemat Gwen Dickey-linjan balladit, mutta ihmettelen silti, miksi Riccistä piti väkisin muokata uusi Gwen Dickey, kun hän oli tyylillisesti aivan erilainen vokalisti.

Heti perään seuraakin toinen Ricci Bensonin sooloilema koskettava soul-balladi Tell Me That I'm Dreaming, joka on jälleen Robert Danielsin käsialaa - Daniels oli viime vuodet ollut juuri Gwen Dickey-balladien hovisäveltäjä. Please Return Your Love to Me jatkaa edelleen balladilinjalla, mutta solistiksi vaihtuu Kenny Copeland, jonka falsetti pyrkii yhä jäljittelemään Temptationsien entistä falsettikurkkua Eddie Kendricks. Myös laulusovittelu on lauluyhtyemäistä Temptations-tyyliin, mutta kylmä tosiasia oli, ettei Rose Roycea voitu mitenkään verrata laulupuolella Temptationsiin. No, levyetikettiä lukiessani sitten tajusin, että kappale ON vanhaa Temptations-satoa, albumilta Wish It Would Rain, ja vanha Eddie Kendricks-esitys, mutta sen verran tuntemattomampi sävelmä, etten sitä tunnistanut.

Toinen yllättävä seikka CD-lipuketta lukiessani on se, että Tony Rounce esittelee Famous Last Wordsin Kenny Copelandin "korkean tenorin" laulamaksi, vaikka vokalisti on ihan päivänselvästi Ricci Benson, jollei ole ihan korvat homeessa. Kyllähän joskus sokkokuuntelussa ihmiset sotkevat naislaulajat ja falsettilaulajat, mutta en kyllä itse pidä tätä raitaa sellaisena, että tulisi edes mieleenikään miesvokalisti. Ja kun Ricciltä on tässä kaksi sooloraita perä perään, niin sitäkin omituisemmalta tuntuu, että Rounce luulee Famous Last Wordsin:n laulajaksi miestä.

Ainoa kappale, josta en albumilla välitä, on päätösraita Fight It, jossa on kyllä vahva yhteiskunnallinen lyriikka, mutta musiikiksi on valittu omituista synteettistä reggae-rytmiikkaa.

Mielenkiintoinen, "vanhan ajan" Rose Royce/Norman Whitfield/Temptations-linjan albumi tämä oli, ja suositeltava siis juuri 70-lukulaisen ko. soundin ystäville. Ajat vain olivat muuttumassa, ja nuorisolle tämä tyyli ei enää kelvannut. Rose Roycenkin oli pakko vaihtaa tästä eteenpäin linjaansa, ja levymerkki samoin vaihtui.

Soul Town Rating: ***1/2
P.S. Albumi on nyt saatavissa myös 2on1 CD-julkaisuna tupla-CD-albumina yhdessä Rose Roycen edellisen albumin Golden Touch kanssa.