Vasta nyt kun pistin tämän CD-uusintajulkaisun soimaan, huomasin vinyylihyllyä selatessani, etten omista albumia vinyylinä lainkaan. Toki se on joskus lainassa käynyt, ja ehkä muutama raita tullut nauhoitettua kasetille. Kun Heikki Suosalo tuoreeltaan kirjoitti levystä hyvin positiivisen arvion BN:ään, ja rinnasti levyä kovasti Norman Whitfieldin vanhaan suojattiyhtyeeseen The Temptationsiin, niin ihmettelen, miten olen kokonaan sivuuttanut albumin sen ilmestyessä.

Albumi merkitsi Rose Roycelle todella uutta alkua monessa mielessä. Yhtyeen naispuolinen keulakuva Gwen "Rose" Dickey oli lähtenyt soolouralle (josta ei koskaan tullut mitään kunnollista, julkaistut soolokiekot olivat mitättömiä), ja tilalle oli rekrytty uusi naissolisti Ricci Benson, joka jätettiin kuitenkin albumilla sivurooliin eli vain kahden raidan pääsolistiksi, ja yhtyeen falsettilaulaja Kenny Copeland nostettiin ykkössolistiksi.

Gwen Dickeyn lähdön jälkeen piti tosiaan tuottaja Norman Whitfieldin miettiä Rose Roycen suunta uusiksi, sillä diskoaika oli jo nopeasti hälvenemässä, ja toisaalta uusi naissolisti Ricci Benson oli aivan eri tyylinen solisti kuin Dickey, jolloin yhtye oli menettänyt myös valttikorttinsa balladeilla.

Edselin kansiteksteissä Tony Rounce vihjaa suoraan, että Whitfieldin idealaari oli tyhjentymässä, ja uusia ei ollut. Voihan sen näinkin sanoa, sillä ainoa "uudenlainen" raita levyllä oli P-funk-sekoilu Funkin' around, jota Rounce piti aivan täytenä roskana. No, minusta se kuulostaa aika samalta kuin George Clintonin omat happosekoilut, eli samanlaista ilveilyä. Ei minunkaan suosikki-funkiani, tosiaan.

Toisaalta, jos asia muotoillaan kauniimmin, niin tällä albumilla tosiaan Whitfield vei yhtyettä takaisin soulin puolelle. Avausraita And You Wish for Yesterday kuulostaa vielä siltä, että se oli räätälöity Gwen Dickeylle, eikä Ricci Bensonkaan sitä heikosti laula, mutta sävelmä ei ole mikään ikimuistoinen. Esitys tuo mieleen edellisen albumin avausraidan I Wonder Where You Are Tonight, joka oli vielä Dickeyn laulama, mutta samalla tavoin vähemmän mieleenpainuva sävelmä kuin aiemmat Dickeyn balladi-bravuurit.

Toinen Bensonin sooloilema raita oli nimikappale Golden Touch, joka ei itselleni koskaan ole kolahtanut, vaikka muut näyttävät siitä tykänneen. Tunnelma on edelleen sellainen, että se olisi vaatinut Gwen Dickeyn hienostunutta ja aistikasta otetta, ja Riccin käsittelyssä esitys jäi jotenkin vaisuksi.

Vinyylin A-puolen funkeja olivat sitten tuo surullisenkuuluisa kehno P-funk-mukaelma Funkin' around ja I Wanna Make It with You, jota Tony Rounce Edsel-uusintajulkaisun kansiteksteissä rinnastaa Earth, Wind & Fire:en, mutta kovin kauas se jää EWF-soundeista kaikin puolin. Kenny Copelandin falsetti oli selvästikin tuonut Rouncelle Philip Bailey-mielleyhtymän, mutta luulen tosiaan, että Whitfieldillä on enemmän ollut Temptationsien Eddie Kendricks mielessään, kun on nostanut Copelandin roolia Rose Roycessa heti Gwen Dickeyn lähdön jälkeen.

B-puoli on kokonaan sitten Copelandin heiniä, ja sai siis Suosalon rinnastamaan tämän Temptations'iin. Tunnelma on tosiaan monin paikoin hyvinkin 70-lukulainen, ja Whitfield oli ilmeisesti laskeskellut, että diskokauden hiipuessa on aika palauttaa Rose Royce soul-tunnelmiin. Ei tuo varmasti ihan väärin ollut laskettu, sillä siihen nähden, että albumilta puuttuivat isot hitit, albumi myi yllättävän pitkään ja tasaisesti. LP viipyi 20 viikkoa Billboardin soul-listoilla, ja oli korkeimmillaan sijalla 30.

Love Is in the Air käynnistää vinyylin B-puolen leppoisissa 70-lukulaisissa soul-tunnelmissa. Taustalla liplattavat perkussiot, torvet ja jouset ovat ehtaa tavaraa ja syntikat loistavat poissaolollaan. Vuonna 1980 tehtiin oikeastaan varsin paljon tällaista laid back -soulia diskobiittien rauhoittuessa, ja tämä sopi hyvin näihin tunnelmiin. Sanoituksissa vilahtaa "cool summer breeze", eli tämä oli sellaista rentoa kesämusiikkia. Toisena säveltäjänä Whitfieldin parina oli muuten chicagolais-soul-yhtye Artistics:ien Marvin Smith.

You're a Winner on albumin perinteisintä Rose Royce-funk-osastoa. Taustakuviossa on hieman samaa kuin vuoden 1978 funkissa First Come, First Serve, ja taustalla säkenöivät niin torvet, funk-basso, terävä rytmikitara, syndrums, handclaps-rytmi jne. mutta jotenkin koko menosta puuttuu punainen lanka. Whitfieldin ja Rose Roycen omassa mittakaavassa tämä oli kyllä hyvin kaukana kummankaan parhaista funkeista, vaikka toki edelleen ihan OK kuultavaa.

Albumin Eddie Kendricks-mäisintä antia on sitten Copelandin tulkitsema balladi Would You Please Be Mine, joka on kiistämättä ihan tuttua Temptations-linjaa, joskaan ei mikään unohtumaton sävelmä tai tulkinta. Lopun tuhti fonisoolo ryydittää mukavasti tunnelmaa. Näin jälkikäteen nostan joka tapauksessa B-puolen 70-lukulaiset soul-raidat In the Air ja Would You Please Be Mine albumin parhaiksi esityksiksi, ja samaan näkyy päätyvän Tony Rounce.

Albumin päättää kappale Help Yourself, jolla Whitfield pisti Rose Roycen lämmittelemään vuoden 1974 perua olevaa Undisputed Truth-raitaa. Minusta tuo on omituinen sekasotku Sly Stone:n ja Staple Singers:n (Respect Yourself)-vaikutteita.

Albumi on edelleen vähiten soittamani Rose Royce -levy, ja vaikka sillä on tosiaan puoli albumillista ihan kelpo soulia, en löydä siltä yhtään sellaista kappaletta, jota tekisi mieli soittaa moneen kertaan uudelleen. Suomeksi sanottuna: selkeät huiput puuttuvat. Saman huomasi ostava yleisö, kun Funkin' around floppasi ja jäi listojen ulkopuolelle ja Golden Touch/Love Is in the Air-sinkku jäi sijalle 56. korkeimmillaan.

Erikseen kannattaa vielä mainita, että kesällä 1980 listoilla vilahtanut Pop Your Fingers oli hyvin vaatimaton funk-sinkku, jota ei edes huolittu tälle vuoden 1981 alussa julkaistulle albumille. Kappale on bonus-raitana mukana Edselin julkaisemalla Rose Royce-CD-tuplalla Strikes Again / Rainbow Connection, jolta sen itsekin kuulin ensi kertaa.

Soul Town Rating: ***
P.S. Albumi on nyt saatavissa myös 2on1 CD-julkaisuna tupla-CD-albumina yhdessä seuraavan albumin Jump Street kanssa.