Rose Royce Takaisin
etusivulle
Car Wash
CD-uudelleenjulkaisu vuodelta 1996
2-LP julkaistu alun perin 1976
Soul Town Rating: *****
Tilaa levy Soul Townin verkkokaupasta
1) Carwash
2) Six O'clock DJ (Let's Rock)
3) I Wanna Get Next To You
4) Put Your Money Where Your Mouth Is
5) Zig Zag
6) You're On My Mind
7) Mid Day DJ Theme
8) Born To Love You
9) Daddy Rich
10) Richard Pryor Dialogue/Rich Reprise
11) You Gotta Believe
12) I'm Going Down
13) Yo Yo
14) Sunrise
15) Righteous Rhythm
16) Water
17) Crying
18) Doin' What Comes Naturally
19) Keep On Keepin' On
Temptations-yhtyeen yhteistyö tuottaja Norman Whitfieldin kanssa päättyi jo
vuonna 1973 albumiin 1990,
jonka jälkeen Whitfield ei kuitenkaan jäänyt makoilemaan uunin pankolle, vaan jatkoi omaa
tuottajauraansa uuden suojattiyhtyeensä Rose Roycen kanssa. Temptations itse
vaipui 70-luvun lopulla ahdinkoon, ja saattoi vain vierestä seurata, miten Whitfield
samaan aikaan nosti uuden suojattiyhtyeensä listakärkiin.
Whitfieldin tuotanto oli sinfonisine soundeineen ja pitkine instrumentaaliosuuksineen
jo pitkään ollut kuin luotua elokuvamusiikkiin, ja 70-luvun puolivälissä miehelle avautui
aivan ainutlaatuinen mahdollisuus tuottaa koko albumillinen - itse asiassa tupla-sellainen -
soundtrack-musiikkia tulevaan (sinänsä vaatimattomaan B-luokan) elokuvaan
Car Wash, joka kertoi autopesulan yhden päivän tapahtumista. Leffa on muuten
saatavana DVD:nä muutamalla eurolla - suomenkielisin tekstein varustettuna!
Tosiasiassa Whitfield oli jo
ehtinyt purkittaa albumillisen funkia uudelle Rose Royce-suojattiyhtyeelleen,
joka soitti jo Tempparien 1990-levyn taustoilla, mutta Whitfield päätti pitää
albumin purkissa, ja aavisti, että elokuvan myötä oli helpompi lyödä läpi uusi
suojattiyhtye. Näin juuri kävikin, sillä tämän levyn menestyksen jälkeen
vasta julkaistiin Rose Roycen oikea debyyttilevy In Full Bloom, joka sitten
nousi vielä suuremmaksi menestykseksi kuin tämä Car Wash-soundtrack. Elokuvan
avulla Whitfield kuitenkin varmisti uuden suojattinsa läpimurron ja näkyvyyden mediassa.
Kaikissa näkemissäni arvioissa Car Wash-levy on jotenkin kuitattu lyhyesti
tavanomaisena soundtrack-elokuvamusiikkina, mikä varmaan ahtaasta
rock/pop-näkökulmasta olikin asian
laita, kun mukana on runsaasti puhtaita instrumentaaleja,
mutta funk-diggarille tämä tupla on raamattu tai koraani, mitä uskontoa sitten
noudattaakin! Erityisesti pitää nyt varoittaa kaikkia funk-diggareita, etteivät tyydy
helpommin saatavilla oleviin Best of Car Wash -albumeihin, vaan hankkivat
ehdottomasti koko 19-raitaisen soundtrackin, muuten jää monta makupalaa väliin!
Kuuntelin levyä 20 vuoden tauon jälkeen CD-versiona, ja vaikka muistan levyn
vanhana suosikkinani, suorastaan hämmästyin miten timanttisia raitoja siltä löytyi.
Nyt olen valmis väittämään, ettei funkin historiasta löydy juuri parempaa yksittäistä
albumia!
Tämä kiekko on siis nimenomaan loistavaa funkia, ei
laulettua soulia, jota levy edustaa varsin ohuelti. Funk on varmaan eniten väärinkäytetty
termi musiikkilehdistössä, mutta jos sillä ymmärretään (niin kuin oikein tulisi)
mustan musiikin sitä formaattia,
joka ei keskity lauluosuuksiin vaan instrumentaali-grooveen ja soitantaan, niin tästä
levystä on paha pistää paremmaksi. Rose Royce oli alun perin trumpetisti Kenny Copelandin
ja rumpali Henri Garnerin kokoama yhtye, joka kävi esittelemässä taitojaan Edwin Starrille,
joka palkkasi silloin Total Concept Unlimited-nimeä kantaneen yhtyeen taustabändikseen.
Miehet tosiaan taitoivat funk-soitannan, sillä
esim. basisti Lequeint "Duke" Joben juoksutukset hakevat vertaistaan funkin
historiassa, ja trumpetistit Kenny Copeland ja Freddie Dunn yhdessä
saksofonisti Michael Mooren kanssa muodostivat yhden funk-musiikin tiukimmista
torvisektioista. Yhtyeen perustajiin kuuluva rumpali Henri Garner ja rytmikitaristi Kenji Brown ovat
myös maininnan arvoisia.
Toki levyllä on myös soul-balladinsa, jotka olivat varsin mukiinmeneviä, mutta ei niiden
joukossa ole sellaisia mestariteoksia kuin albumin funk-raidoissa, jotka ovat lajinsa kiistattomia
klassikoita, mikä siis termin oikeassa merkityksessä tarkoittaa "tyylilajin parasta
edustajaa", ja täysin riippumatta minä aikakautena ne on luotu. Rock-kritiikissä kun
"klassikoksi" kutsutaan käytännössä mitä tahansa 60-luvun tai 70-luvun - siis riittävän
vanhaa - laulua. Nyt kun aikaa levyn teosta on kulunut
jo yli kolme vuosikymmentä, on siis korkea aika nostaa tämän albumin kärkiraidat
klassikko-kastiin.
Aloitetaan albumin ensimmäisestä funk-klassikosta Put Your Money Where Your Mouth Is,
jonka esikuvana ovat varmasti olleet aikakauden parhaat Commodores-funkit, ja jälki on
vähintäänkin samaa tasoa. Kyseessä on puoli-instrumentaali, jossa vokaalipuoli jää
yksinkertaisiin hokemiin á la "talk is cheap", "put your money where your mouth is
- or you ain't seen a damn thing", "right on", "this groove is right" jne.
Soittopuolella "Duke" Jobe näyttää heti konkreettisesti,
mitä tarkoitetaan basso-juoksutuksilla, ja
trumpetistit viljelevät tiukkoja torviriffejään kyytiin. Gwen "Rose" Dickey
(myöhemmin rouva Rosewalt)
osaa myös roolinsa, sillä laulaa säkeen "boogie, let me see you get down, come on and
boogie y'all, let me see you get down, I wanna see you get down!". Kappale vetää vertojaan ihan
mille tahansa funk-historian kärkiraidalle.
Heti perään seuraa puoli-instrumentaali Zig Zag, jota en nuorempana ollut ihmeemmin
noteerannut, mutta eihän tästä jazzahtava funk juuri parane! Kappale loihtii neljässä (!!!)
sekunnissa yhden funk-historian parhaista rummut-kitara-grooveista, mukaan lukien
James Brownin legendaarisimmat raidat. Ja kun tuota groovea on veivattu kymmenen sekuntia,
mukaan liittyvät trumpetit riffeineen ja taustakuoro, jonka tehtäväksi jää toistaa syvällistä
lyriikkaa "zig zag". Tuosta voi tosiaan yksinkertaisempikin jo päätellä,
että kyseessä ei ole laulumelodiaan rakentuvaa soul-musiikkia vaan 100 % funkia, jossa
olennaista on vain groove ja sooloilut, josta nyt vastaavat trumpetistit. Elokuvassa
kappale kuvastaa muuten pojankoltiaista, joka saapuu autopesulaan skateboardillaan
zig-zagia kurvaillen - siitä siis teema.
Mutta kaikesta huolimatta kaikki parhaat urat ovat vielä edessä päin. Mid Day DJ Theme
on alun perin pelkkä 1:43 pitkä välisoitto, mutta se on 70-luvun blaxploitation-dekkariteemana
varsin legendaarinen, ja ehdotin sitä itse aikanaan YLE:n (harmillisen lyhytaikaiseksi jääneen)
soul-ohjelman teema-raidaksi,
jona se taisi jonkin aikaa soidakin. Sitä vielä klassisempi funk on wah-wah-kitaroinnin
historian mahdollinen ykkösraita Daddy Rich. Whitfield oli näitä vastaavia tehnyt tietysti
jo pitkän rivin, mutta siltikin Daddy Rich on lajissaan liki ylittämätön. Totta kai
asialla on Whitfieldin pitkäaikainen yhteiskumppani, herra nimeltä Melvin "Wah-Wah" Ragin tai Watson,
miten sen nyt haluaa muotoilla. Wah-Wah Watson saa vetää sähäkällä erikoistehosteisella
kitaragroovellaan liki
minuutin soolon kappaleen kärkeen (siis Shaft-tyyliin),
kun hänen roolinaan oli elokuvassa musiikillisesti kuvailla, miten pastori Daddy Rich
(uskonnolla ratsastava huijari, jota
näyttelee elokuvassa aivan herkullisesti Richard Pryor) saapuu limousinellaan...
Kun vihdoin lauluosuus käynnistyy, Gwen Dickey laulaa miten "here comes Daddy Rich with his
mini-Limousine"... Se, miten Whitfield yhdistää tähän funk-grooveen jousisektion, on
sellaista magiikkaa, johon vain Norman Whitfield kykenee. Mutta tähänhän oli jo Temptations-
kaudella totuttu. Kannattaa kuunnella myös raidan vaimeata trumpetti-taustaa ja basso-pohjaa,
joissa kaikuvat etäisinä Papa Was a Rolling Stone. Ja sitten ne "Duke" Joben basso-
juoksutukset... Kyllä tämä on aivan legendaarinen funk-raita!
Ja lisää seuraa. Tupla-albumin kakkosalbumin avaava Pointer Sister-raita
You Gotta Believe on lajissaan täysin ylittämätön. Kappale yhdistää sysimustan
funkin bassopeukutteluineen ja super-värikkään tyttöyhtye-vokalisoinnin, jossa
Pointer Sisters vetää koko pitkäaikaisen levytysuransa parhaan tulkinnan
moniäänisellä tyttöyhtye-vokalisoinnilla,
jossa kaksi solistia vetää gospelin vimmalla päällekkäisiä osuuksia rankalla saarnalla.
Perusteema kuuluu You gotta believe somethin', why not believe in me", jota toistetaan
wah-wah-kitaran ja tuhdin bassokuvion ryydittämänä, ja sitten päälle
seuraa äärimmäisen rankkaa vokalisointia, joka päihittää minkä tahansa
soulin tyttöyhtyeen parhaat tulkinnat.
Jos edellä mainittu kuulostaa uskomattomalta pelkin sanoin kuvailtuna, tässä vaiheessa kannattaa
tsekata seuraava YouTube-video elokuvasta Car Wash - ja uskoa omia korviaan!
Car Wash - Daddy Rich & The Wilson Sisters (Richard Pryor & The Pointer Sisters)
Doodle wop a-rat-a-tat boom
I'll make the sound of a jet plane zoom
Doodle wop a-rat-a-tat boom
I'll make the sound of a fire
You gotta believe in somethin'
Why not believe in me?
You gotta believe in somethin'
Why not believe in me?
Tell me brother
What have I - I done to you?
To make you mean and treat me
the way you do?
Go on and wave your flag, brother
Start you revolution
I'm willin' to let you do your thing
Tell me why are you plannin' a compromise?
Oh, you gotta believe in somethin'
Why not believe in me? (in me-me-me!)
You gotta believe in somethin' (ooh-yeah)
Why not believe in me?
Why don't you let the Wilson sisters set you free?
Take the chain off the brain, Lord I said:
Take the chain off the brain
Listen brother,
You're always talkin' about world you're healin', you betta
Stop, take a look at yourself
Stop ridiculin' everybody
You gotta believe in somethin'
Why not believe in me?
Why don't you let the Wilson sisters set you free?
You gotta believe in somethin'
Why not believe in me?
The world need not to be colder
Take the chip off the shoulder!
Jatkoa seuraa edelleen klassikko-kategoriassa.
Koko elokuvan käynnistävä Righteous Rhythm on vahva ehdokas funk-historian parhaaksi
instrumentaali-raidaksi. Esikuvana lienee erityisesti
Commodoresien Machine Gun. Erityisesti basso-juoksutuksia kannattaa nyt
kuunnella, koska parempia ei välttämättä löydy levytetystä musiikin historiasta! Kappaleessa ei ole
sanaakaan lauluosuuksia, vaan kaikki rullaa puhtaasti soitinosuuksin (bassoa, kosketinsoitin-
groovea, rumpalointia, torviriffejä). Ei tule funk-diggarille
ainakaan laulu-puolta ikävä, sillä kaikille funk-faneille tämä on todellinen kruununjalokivi.
Viimeisenä todellisena klassikkona levyltä esittelisin päätösraidan Keep on Keepin On, jota
olen kuunnellut varmaankin jo tuhansia kertoja, koskaan raitaan kyllästymättä. Nostan sen omissa
papereissani Temptationsien Papa Was a Rolling Stone:n rinnalle soul-musiikin
kestävimpiin klassikoihin, nimenomaan sovituksena ja instrumentaalipuoleltaan sekä
myös lyriikoiltaan.
Kappale on jazzahtavaan kosketinsoitin-
sooloiluun rakentava avarasoundinen soul/jazz-klassikko, jossa yhdistyvät tyypilliset
Norman Whitfield-kuviot jousikuvioineen ja wah-wah-kitaroineen sekä Gwen Dickeyn sielukas
ja lyriikoita myöten äärimmäisen koskettava soul-laulanta.
Pohjalla on kymmeniä tai jopa satoja kuuntelukertoja kestävä ja edelleen intensiivisyydessään
kasvava groove, joka luodaan perkussio-kuviolla, wah wah-kitaralla,
vaimennetulla trumpetilla ja rytmikitara-kuviolla sekä jazz-henkisellä
kosketinsoitinsooloilla. Gwen Dickeyn vokalisointi on yllättävän syvälleluotavaa ja tunnelmaltaan
vavahdutavaa, kun lyriikoissa kuvaillaan rujoa katu-prostituoidun arkea: "God knows play to stay,
here comes the guy, maybe you can hit a ride:
maybe he'll be nice to you, but then again, maybe he'll take advantage of you -
if that's the chance you'll have to take, cause that's the life you choose to live. The
cold still night means nothing to you, cause you're money is low, and you know what you have to do..."
Johtopäätöksenä on enemmän kuin rankka "the game is survival, and there ain't wrong or right" ja
"sometimes you look in the mirror and say, I wish I was never born!"... "You're life is much like
a grain of sand, as you make your way from day to day, going from man to man. It's sometimes
sad, but it's true, what the game of life will make you do". Sanomattakin lienee
selvää, että kyseistä raitaa ei kuultu komediallisen elokuvan aikana, eikä tällaisella lyriikalla
ollut mitään asiaa radioaalloille... Kaikki pisteet Whitfieldille, jolla ei ollut minkäänlaista kumarrusta
auktoriteetteja kohtaan - hän vain teki omaa taidettaan, ja ihme että tällainen raita
uskallettiin ottaa edes soundtrackille. Hyvä että uskallettiin, sillä tämä raita nousee omalle
"autiosaari-listalleni" eli kaikkien aikojen suosikkeihin.
Albumin soul-raidoissa ei lopulta ole mitään vikaa niissäkään, vaikka ne eivät nouse
samanlaisiksi klassikoiksi kuin funk-raidat ja instrumentaalit. Harmillista, että Whitfield
ei vielä levytyksessä luottanut tarpeeksi Gwen Dickeyn kykyihin - joka oli todellinen
helmi tietystä hauraudestaan huolimatta - vaan pisti yhtyeen vaatimattomia miesvokalisteja
tulkitsemaan osaa balladeista. Esimerkiksi I Wanna Get Next to You kuulostaa
Eddie Kendricksille räätälöidyltä hienolta Temptations-soul-balladilta, mutta ei Rose Roycen
riveissä ollut uutta Kendricksiä, joka olisi epäilemättä tekaissut tästä Temppareille ykköshitin.
Sävelmähän on todella hieno.
Samoin You're on My Mind kuulostaa klassiselta lauluyhtye-balladilta, mutta kun Rose
Royce ei ollut laulu- vaan soittoyhtye... Kenny Copeland yritti sittemmin jonkinmoista
soolouraakin laulajana, mutta eihän siitä mitään tullut, sillä ei hän ollut lähellekään Temptations-tasoa.
Gwen Dickey pääsi vihdoin sooloilemaan balladin I'm Going Down, josta leivottiin vielä
albumin nelossinkkuna top ten -hitti, ja Whitfield vihdoin oivalsi Dickeyn potentiaalin nousta
yhtyeen kärkihahmoksi solistina. Minusta Gwenilla oli aina oma persoonallinen tyylinsä, ja vaikka
hän ei ollut mikään Arethamainen järeä gospel-kurkku, Gwenillä oli tyylitajua värittää ja sieluttaa
lauluaan paremmin kuin monella muulla teknisesti taitavammalla ja vahvemmalla vokalistilla. I'm
Going Down on tästä loistava esimerkki. Ja kyllä Whitfieldin sävelmäkin on taas kadehdittavan
laadukas.
Toki tupla-albumilla oli tyhjäkäyntiäkin parin turhan pitkän ja teemaltaan simppelin instrumentaalin
(kuten Yo Yo tai Sunrise) myötä, mutta vielä lopuksi pari sanaa tuosta jopa
pop-listojen ykköseksi nousseesta ja platinaksi myyneestä nimikappalehitistä Car Wash.
Vaikka sitä voidaan pitää novelty-lauluna, joka perustui leffateemaan, kappaleen soitanta
on häikäisevää, ja saattaa häpeään ne netistä löytyvät kirjoittelut, joissa väitetään, että
itse yhtyeen (Rose Royce) rooli levyllä oli marginaalinen. Juuri taustatyöskentely tälläkin
hitilllä oli ainutlaatuista, ja herättää ihastusta vielä yli kolme vuosikymmentä kappaleen
julkaisun jälkeen. Kuunnelkaapa noita Duke Joben bassojuoksutuksia, trumpettiriffejä ja
Victor Nixin kosketinriffejä.
Koska albumista on otettu uudelleen ja uudelleen riisuttuja "best of"-painoksia, kehotan
funk-diggareita huolehtimaan, että saavat vielä täysipitkää 19 raidan albumia niin kauan
kuin sitä vielä on saatavilla. Ennen kuin hinta taas nousee pilviin, kuten monen muun
funk-klassikon kohdalla on jo käynyt... -IT
Levyn singlehitit:
Car Wash -Oct 9, 1976; Soul 1, Pop 1
You Gotta Believe (Pointer Sisters) -Nov 27, 1976; Soul 14, Pop 103
I Wanna Get Next to You -Feb 26, 1977; Soul 3, Pop 10
I'm Going Down -May 14, 1977; Soul 10, Pop 70
Back to our (English) home page