Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Rose Royce: Car Wash (1976 reissue)

Rose Royce: Car Wash

October 11, 2015

Rating: 10/ 10

CD-uudelleenjulkaisu vuodelta 1996

2-LP julkaistu alun perin 1976
Soul Town Rating: *****

Tilaa levy verkkokaupastamme

1) Carwash 2) Six O'clock DJ (Let's Rock) 3) I Wanna Get Next To You 4) Put Your Money Where Your Mouth Is 5) Zig Zag 6) You're On My Mind 7) Mid Day DJ Theme 8) Born To Love You 9) Daddy Rich 10) Richard Pryor Dialogue/Rich Reprise 11) You Gotta Believe 12) I'm Going Down 13) Yo Yo 14) Sunrise 15) Righteous Rhythm 16) Water 17) Crying 18) Doin' What Comes Naturally 19) Keep On Keepin' On

Temptations-yhtyeen yhteistyö tuottaja Norman Whitfieldin kanssa päättyi jo vuonna 1973 albumiin 1990, jonka jälkeen Whitfield ei kuitenkaan jäänyt makoilemaan uunin pankolle, vaan jatkoi omaa tuottajauraansa uuden suojattiyhtyeensä Rose Roycen kanssa. Temptations itse vaipui 70-luvun lopulla ahdinkoon, ja saattoi vain vierestä seurata, miten Whitfield samaan aikaan nosti uuden suojattiyhtyeensä listakärkiin.

Whitfieldin tuotanto oli sinfonisine soundeineen ja pitkine instrumentaaliosuuksineen jo pitkään ollut kuin luotua elokuvamusiikkiin, ja 70-luvun puolivälissä miehelle avautui aivan ainutlaatuinen mahdollisuus tuottaa koko albumillinen - itse asiassa tupla-sellainen - soundtrack-musiikkia tulevaan (sinänsä vaatimattomaan B-luokan) elokuvaan Car Wash, joka kertoi autopesulan yhden päivän tapahtumista. Leffa on muuten saatavana DVD:nä muutamalla eurolla - suomenkielisin tekstein varustettuna!

Tosiasiassa Whitfield oli jo ehtinyt purkittaa albumillisen funkia uudelle Rose Royce-suojattiyhtyeelleen, joka soitti jo Tempparien 1990-levyn taustoilla, mutta Whitfield päätti pitää albumin purkissa, ja aavisti, että elokuvan myötä oli helpompi lyödä läpi uusi suojattiyhtye. Näin juuri kävikin, sillä tämän levyn menestyksen jälkeen vasta julkaistiin Rose Roycen oikea debyyttilevy In Full Bloom, joka sitten nousi vielä suuremmaksi menestykseksi kuin tämä Car Wash-soundtrack. Elokuvan avulla Whitfield kuitenkin varmisti uuden suojattinsa läpimurron ja näkyvyyden mediassa.

Kaikissa näkemissäni arvioissa Car Wash-levy on jotenkin kuitattu lyhyesti tavanomaisena soundtrack-elokuvamusiikkina, mikä varmaan ahtaasta rock/pop-näkökulmasta olikin asian laita, kun mukana on runsaasti puhtaita instrumentaaleja, mutta funk-diggarille tämä tupla on raamattu tai koraani, mitä uskontoa sitten noudattaakin! Erityisesti pitää nyt varoittaa kaikkia funk-diggareita, etteivät tyydy helpommin saatavilla oleviin Best of Car Wash -albumeihin, vaan hankkivat ehdottomasti koko 19-raitaisen soundtrackin, muuten jää monta makupalaa väliin!

Kuuntelin levyä 20 vuoden tauon jälkeen CD-versiona, ja vaikka muistan levyn vanhana suosikkinani, suorastaan hämmästyin miten timanttisia raitoja siltä löytyi. Nyt olen valmis väittämään, ettei funkin historiasta löydy juuri parempaa yksittäistä albumia!

Tämä kiekko on siis nimenomaan loistavaa funkia, ei laulettua soulia, jota levy edustaa varsin ohuelti. Funk on varmaan eniten väärinkäytetty termi musiikkilehdistössä, mutta jos sillä ymmärretään (niin kuin oikein tulisi) mustan musiikin sitä formaattia, joka ei keskity lauluosuuksiin vaan instrumentaali-grooveen ja soitantaan, niin tästä levystä on paha pistää paremmaksi. Rose Royce oli alun perin trumpetisti Kenny Copelandin ja rumpali Henri Garnerin kokoama yhtye, joka kävi esittelemässä taitojaan Edwin Starrille, joka palkkasi silloin Total Concept Unlimited-nimeä kantaneen yhtyeen taustabändikseen. Miehet tosiaan taitoivat funk-soitannan, sillä esim. basisti Lequeint "Duke" Joben juoksutukset hakevat vertaistaan funkin historiassa, ja trumpetistit Kenny Copeland ja Freddie Dunn yhdessä saksofonisti Michael Mooren kanssa muodostivat yhden funk-musiikin tiukimmista torvisektioista. Yhtyeen perustajiin kuuluva rumpali Henri Garner ja rytmikitaristi Kenji Brown ovat myös maininnan arvoisia.

Toki levyllä on myös soul-balladinsa, jotka olivat varsin mukiinmeneviä, mutta ei niiden joukossa ole sellaisia mestariteoksia kuin albumin funk-raidoissa, jotka ovat lajinsa kiistattomia klassikoita, mikä siis termin oikeassa merkityksessä tarkoittaa "tyylilajin parasta edustajaa", ja täysin riippumatta minä aikakautena ne on luotu. Rock-kritiikissä kun "klassikoksi" kutsutaan käytännössä mitä tahansa 60-luvun tai 70-luvun - siis riittävän vanhaa - laulua. Nyt kun aikaa levyn teosta on kulunut jo yli kolme vuosikymmentä, on siis korkea aika nostaa tämän albumin kärkiraidat klassikko-kastiin.

Aloitetaan albumin ensimmäisestä funk-klassikosta Put Your Money Where Your Mouth Is, jonka esikuvana ovat varmasti olleet aikakauden parhaat Commodores-funkit, ja jälki on vähintäänkin samaa tasoa. Kyseessä on puoli-instrumentaali, jossa vokaalipuoli jää yksinkertaisiin hokemiin á la "talk is cheap", "put your money where your mouth is - or you ain't seen a damn thing", "right on", "this groove is right" jne. Soittopuolella "Duke" Jobe näyttää heti konkreettisesti, mitä tarkoitetaan basso-juoksutuksilla, ja trumpetistit viljelevät tiukkoja torviriffejään kyytiin. Gwen "Rose" Dickey (myöhemmin rouva Rosewalt) osaa myös roolinsa, sillä laulaa säkeen "boogie, let me see you get down, come on and boogie y'all, let me see you get down, I wanna see you get down!". Kappale vetää vertojaan ihan mille tahansa funk-historian kärkiraidalle.

Heti perään seuraa puoli-instrumentaali Zig Zag, jota en nuorempana ollut ihmeemmin noteerannut, mutta eihän tästä jazzahtava funk juuri parane! Kappale loihtii neljässä (!!!) sekunnissa yhden funk-historian parhaista rummut-kitara-grooveista, mukaan lukien James Brownin legendaarisimmat raidat. Ja kun tuota groovea on veivattu kymmenen sekuntia, mukaan liittyvät trumpetit riffeineen ja taustakuoro, jonka tehtäväksi jää toistaa syvällistä lyriikkaa "zig zag". Tuosta voi tosiaan yksinkertaisempikin jo päätellä, että kyseessä ei ole laulumelodiaan rakentuvaa soul-musiikkia vaan 100 % funkia, jossa olennaista on vain groove ja sooloilut, josta nyt vastaavat trumpetistit. Elokuvassa kappale kuvastaa muuten pojankoltiaista, joka saapuu autopesulaan skateboardillaan zig-zagia kurvaillen - siitä siis teema.

Mutta kaikesta huolimatta kaikki parhaat urat ovat vielä edessä päin. Mid Day DJ Theme on alun perin pelkkä 1:43 pitkä välisoitto, mutta se on 70-luvun blaxploitation-dekkariteemana varsin legendaarinen, ja ehdotin sitä itse aikanaan YLE:n (harmillisen lyhytaikaiseksi jääneen) soul-ohjelman teema-raidaksi, jona se taisi jonkin aikaa soidakin. Sitä vielä klassisempi funk on wah-wah-kitaroinnin historian mahdollinen ykkösraita Daddy Rich. Whitfield oli näitä vastaavia tehnyt tietysti jo pitkän rivin, mutta siltikin Daddy Rich on lajissaan liki ylittämätön. Totta kai asialla on Whitfieldin pitkäaikainen yhteiskumppani, herra nimeltä Melvin "Wah-Wah" Ragin tai Watson, miten sen nyt haluaa muotoilla. Wah-Wah Watson saa vetää sähäkällä erikoistehosteisella kitaragroovellaan liki minuutin soolon kappaleen kärkeen (siis Shaft-tyyliin), kun hänen roolinaan oli elokuvassa musiikillisesti kuvailla, miten pastori Daddy Rich (uskonnolla ratsastava huijari, jota näyttelee elokuvassa aivan herkullisesti Richard Pryor) saapuu limousinellaan...

Kun vihdoin lauluosuus käynnistyy, Gwen Dickey laulaa miten "here comes Daddy Rich with his mini-Limousine"... Se, miten Whitfield yhdistää tähän funk-grooveen jousisektion, on sellaista magiikkaa, johon vain Norman Whitfield kykenee. Mutta tähänhän oli jo Temptations- kaudella totuttu. Kannattaa kuunnella myös raidan vaimeata trumpetti-taustaa ja basso-pohjaa, joissa kaikuvat etäisinä Papa Was a Rolling Stone. Ja sitten ne "Duke" Joben basso- juoksutukset... Kyllä tämä on aivan legendaarinen funk-raita!

Ja lisää seuraa. Tupla-albumin kakkosalbumin avaava Pointer Sister-raita You Gotta Believe on lajissaan täysin ylittämätön. Kappale yhdistää sysimustan funkin bassopeukutteluineen ja super-värikkään tyttöyhtye-vokalisoinnin, jossa Pointer Sisters vetää koko pitkäaikaisen levytysuransa parhaan tulkinnan moniäänisellä tyttöyhtye-vokalisoinnilla, jossa kaksi solistia vetää gospelin vimmalla päällekkäisiä osuuksia rankalla saarnalla. Perusteema kuuluu You gotta believe somethin', why not believe in me", jota toistetaan wah-wah-kitaran ja tuhdin bassokuvion ryydittämänä, ja sitten päälle seuraa äärimmäisen rankkaa vokalisointia, joka päihittää minkä tahansa soulin tyttöyhtyeen parhaat tulkinnat.

Jos edellä mainittu kuulostaa uskomattomalta pelkin sanoin kuvailtuna, tässä vaiheessa kannattaa tsekata seuraava YouTube-video elokuvasta Car Wash - ja uskoa omia korviaan!

Car Wash - Daddy Rich & The Wilson Sisters (Richard Pryor & The Pointer Sisters)

Doodle wop a-rat-a-tat boom
I'll make the sound of a jet plane zoom
Doodle wop a-rat-a-tat boom
I'll make the sound of a fire

You gotta believe in somethin'
Why not believe in me?
You gotta believe in somethin'
Why not believe in me?

Tell me brother
What have I - I done to you?
To make you mean and treat me
the way you do?

Go on and wave your flag, brother
Start you revolution
I'm willin' to let you do your thing
Tell me why are you plannin' a compromise?

Oh, you gotta believe in somethin'
Why not believe in me? (in me-me-me!)
You gotta believe in somethin' (ooh-yeah)
Why not believe in me?

Why don't you let the Wilson sisters set you free?

Take the chain off the brain, Lord I said:
Take the chain off the brain

Listen brother,
You're always talkin' about world you're healin', you betta

Stop, take a look at yourself
Stop ridiculin' everybody

You gotta believe in somethin'
Why not believe in me?

Why don't you let the Wilson sisters set you free?

You gotta believe in somethin'
Why not believe in me?

The world need not to be colder
Take the chip off the shoulder!



Jatkoa seuraa edelleen klassikko-kategoriassa. Koko elokuvan käynnistävä Righteous Rhythm on vahva ehdokas funk-historian parhaaksi instrumentaali-raidaksi. Esikuvana lienee erityisesti Commodoresien Machine Gun. Erityisesti basso-juoksutuksia kannattaa nyt kuunnella, koska parempia ei välttämättä löydy levytetystä musiikin historiasta! Kappaleessa ei ole sanaakaan lauluosuuksia, vaan kaikki rullaa puhtaasti soitinosuuksin (bassoa, kosketinsoitin- groovea, rumpalointia, torviriffejä). Ei tule funk-diggarille ainakaan laulu-puolta ikävä, sillä kaikille funk-faneille tämä on todellinen kruununjalokivi.

Viimeisenä todellisena klassikkona levyltä esittelisin päätösraidan Keep on Keepin On, jota olen kuunnellut varmaankin jo tuhansia kertoja, koskaan raitaan kyllästymättä. Nostan sen omissa papereissani Temptationsien Papa Was a Rolling Stone:n rinnalle soul-musiikin kestävimpiin klassikoihin, nimenomaan sovituksena ja instrumentaalipuoleltaan sekä myös lyriikoiltaan. Kappale on jazzahtavaan kosketinsoitin- sooloiluun rakentava avarasoundinen soul/jazz-klassikko, jossa yhdistyvät tyypilliset Norman Whitfield-kuviot jousikuvioineen ja wah-wah-kitaroineen sekä Gwen Dickeyn sielukas ja lyriikoita myöten äärimmäisen koskettava soul-laulanta. Pohjalla on kymmeniä tai jopa satoja kuuntelukertoja kestävä ja edelleen intensiivisyydessään kasvava groove, joka luodaan perkussio-kuviolla, wah wah-kitaralla, vaimennetulla trumpetilla ja rytmikitara-kuviolla sekä jazz-henkisellä kosketinsoitinsooloilla. Gwen Dickeyn vokalisointi on yllättävän syvälleluotavaa ja tunnelmaltaan vavahdutavaa, kun lyriikoissa kuvaillaan rujoa katu-prostituoidun arkea: "God knows play to stay, here comes the guy, maybe you can hit a ride: maybe he'll be nice to you, but then again, maybe he'll take advantage of you - if that's the chance you'll have to take, cause that's the life you choose to live. The cold still night means nothing to you, cause you're money is low, and you know what you have to do..."

Johtopäätöksenä on enemmän kuin rankka "the game is survival, and there ain't wrong or right" ja "sometimes you look in the mirror and say, I wish I was never born!"... "You're life is much like a grain of sand, as you make your way from day to day, going from man to man. It's sometimes sad, but it's true, what the game of life will make you do". Sanomattakin lienee selvää, että kyseistä raitaa ei kuultu komediallisen elokuvan aikana, eikä tällaisella lyriikalla ollut mitään asiaa radioaalloille... Kaikki pisteet Whitfieldille, jolla ei ollut minkäänlaista kumarrusta auktoriteetteja kohtaan - hän vain teki omaa taidettaan, ja ihme että tällainen raita uskallettiin ottaa edes soundtrackille. Hyvä että uskallettiin, sillä tämä raita nousee omalle "autiosaari-listalleni" eli kaikkien aikojen suosikkeihin.

Albumin soul-raidoissa ei lopulta ole mitään vikaa niissäkään, vaikka ne eivät nouse samanlaisiksi klassikoiksi kuin funk-raidat ja instrumentaalit. Harmillista, että Whitfield ei vielä levytyksessä luottanut tarpeeksi Gwen Dickeyn kykyihin - joka oli todellinen helmi tietystä hauraudestaan huolimatta - vaan pisti yhtyeen vaatimattomia miesvokalisteja tulkitsemaan osaa balladeista. Esimerkiksi I Wanna Get Next to You kuulostaa Eddie Kendricksille räätälöidyltä hienolta Temptations-soul-balladilta, mutta ei Rose Roycen riveissä ollut uutta Kendricksiä, joka olisi epäilemättä tekaissut tästä Temppareille ykköshitin. Sävelmähän on todella hieno.

Samoin You're on My Mind kuulostaa klassiselta lauluyhtye-balladilta, mutta kun Rose Royce ei ollut laulu- vaan soittoyhtye... Kenny Copeland yritti sittemmin jonkinmoista soolouraakin laulajana, mutta eihän siitä mitään tullut, sillä ei hän ollut lähellekään Temptations-tasoa.

Gwen Dickey pääsi vihdoin sooloilemaan balladin I'm Going Down, josta leivottiin vielä albumin nelossinkkuna top ten -hitti, ja Whitfield vihdoin oivalsi Dickeyn potentiaalin nousta yhtyeen kärkihahmoksi solistina. Minusta Gwenilla oli aina oma persoonallinen tyylinsä, ja vaikka hän ei ollut mikään Arethamainen järeä gospel-kurkku, Gwenillä oli tyylitajua värittää ja sieluttaa lauluaan paremmin kuin monella muulla teknisesti taitavammalla ja vahvemmalla vokalistilla. I'm Going Down on tästä loistava esimerkki. Ja kyllä Whitfieldin sävelmäkin on taas kadehdittavan laadukas.

Toki tupla-albumilla oli tyhjäkäyntiäkin parin turhan pitkän ja teemaltaan simppelin instrumentaalin (kuten Yo Yo tai Sunrise) myötä, mutta vielä lopuksi pari sanaa tuosta jopa pop-listojen ykköseksi nousseesta ja platinaksi myyneestä nimikappalehitistä Car Wash. Vaikka sitä voidaan pitää novelty-lauluna, joka perustui leffateemaan, kappaleen soitanta on häikäisevää, ja saattaa häpeään ne netistä löytyvät kirjoittelut, joissa väitetään, että itse yhtyeen (Rose Royce) rooli levyllä oli marginaalinen. Juuri taustatyöskentely tälläkin hitilllä oli ainutlaatuista, ja herättää ihastusta vielä yli kolme vuosikymmentä kappaleen julkaisun jälkeen. Kuunnelkaapa noita Duke Joben bassojuoksutuksia, trumpettiriffejä ja Victor Nixin kosketinriffejä.

Koska albumista on otettu uudelleen ja uudelleen riisuttuja "best of"-painoksia, kehotan funk-diggareita huolehtimaan, että saavat vielä täysipitkää 19 raidan albumia niin kauan kuin sitä vielä on saatavilla. Ennen kuin hinta taas nousee pilviin, kuten monen muun funk-klassikon kohdalla on jo käynyt...

Levyn singlehitit:
Car Wash -Oct 9, 1976; Soul 1, Pop 1
You Gotta Believe (Pointer Sisters) -Nov 27, 1976; Soul 14, Pop 103
I Wanna Get Next to You -Feb 26, 1977; Soul 3, Pop 10
I'm Going Down -May 14, 1977; Soul 10, Pop 70

Reviewed by Ismo Tenkanen

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page