Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Ray, Goodman & Brown: Take It to the Limit/Mood for Lovin' (1986-1988 CD reissue)

Ray, Goodman & Brown: Take It to the Limit/Mood for Lovin'

January 13, 2018

Original release on US EMI, 1986 and 1988
UK Expansion reissue CD, 2014

Rating: 8/ 10

Buy this album from our CD Shop

Take It to the Limit (1986):
1) Take It To The Limit
2) (Baby) Let's Make Love Tonight
3) Good Love
4) Celebrate Our Love
5) Why Must I Wait
6) Waiting For Dawn
7) We've Got Tonight
8) Someone's Missing Your Love

Mood for Lovin' (1988):
9) Where Did You Get That Body... Baby?
10) Mood For Lovin
11) Where Are You Now?
12) Say It
13) Electrified
14) Next Time I'll Know
15) Never Stop Lovin' You
16) Don't Make Me Wait

Expansion on viime vuosina julkaissut ahkerasti 70- ja 80-luvun soulin helmiä CD-painoksina, usein vielä kaksi albumia yhdellä CD-levyllä, kuten tässä Ray Goodman & Brown-yhtyeen vuosien 1986-1988 albumien uusintajulkaisussa. Molemmat albumit löytyvät toki vinyylinä omasta hyllystä, mutta ei näitä Soul Townin varhaisvuosina suuria määriä Suomeen maahantuotu, ja kun albumeita ei löydy vuosien 1986-2016 top sata -listaltamme, niin uskaltaisin väittää, ettei näitä albumeita ole maassamme tusinaakaan kappaletta import-kopioina. Jos oikein muistan, kumpaakaan ei myöskään julkaistu kotimaisen levy-yhtiön (EMI) toimesta Suomessa.

Eipä sen puoleen, että olisi kysyntääkään varmasti ollut, sillä levyt edustavat lauluyhtyepuolen sweet soul -päätä, ja ovat varmasti vain kokeneempien soul-diggarien mielenkiinnon kohteena. Toisaalta sweet soul on kokenut jonkinlaista renesanssia viime vuosina, kun esim. Quentin Tarantinon Jackie Brown-elokuva toi Bobby Womackin anthemin 110th Street ohella hyvin Delfonicsien musiikkia esille, ja 70-luvun sweet soulista on otettu runsaasti uusintapainoksia vielä tällä vuosituhannellakin. Ray, Goodman & Brown oli 70-luvun sweet soul -buumia itsekin vauhdittamassa entisellä nimellään The Moments julkaistulla yli kymmenellä albumillaan, jotka poikivat myös tusinan verran sinkkuhittejä. Viisi noista ylsi top teniin soul-listoilla ja kaksi peräti ykköseksi: Love on a Two-Way Street (1970) ja Look at Me (I'm in Love) (1975).

Yhtyeen nimi vaihdettiin Ray Goodman & Browniksi vuonna 1978, jolloin yhtyeen muodostivat Harry Ray, Al Goodman ja Billy Brown. Tällä nimellä yhtye on purkittanut kymmenen albumia, vaikka itse Harry Ray lähti yhtyeestä sooloilemaan jo vuonna 1982, palasi sitten ruotuun mutta kuoli v. 1992. Hänet korvasi aluksi Kevin Owens, vuoden 1988 levyllä pääsolisti oli kuitenkin Greg Willis (alias Willis Dempo). Uusi startti uudella Ray, Goodman & Brown -nimellä lähti hienosti käyntiin ykköshitillä Special Lady loppuvuodesta 1979, mutta Polydorilla jatko oli nihkeämpää, ja yhtye ajautui indie-merkille Panoramic, jolla se julkaisi vuonna 1984 äskeittäin CD-painoksenakin ilmestyneen albumin All about Love, Who's Gonna Make the First Move?.

Paluu major-merkille tapahtui loppuvuonna 1986, jolloin EMI America julkaisi tämän CD-painoksen ensimmäisen kiekon Take It to the Limit. Hyvä uutinen laatusoulin ystäville oli, että yhtye pääsi samalla Hush-yhtiön tuotantoon, joka merkitsi ajanmukaisesti ja trendikkäästi sovitettuja taustoja ja nimekkäitä tuottajia, kuten McFadden & Whitehead-parivaljakon Gene McFadden (John Whitehead oli sen sijaan keskittymässä soolouraansa Mercury-merkille), Rahni Song alias Dayton-yhtyeen Rahni Harris ja William Rhinehart, jotka tulivat tutuiksi monen Hush-projektin takaa (mm. Melba Moore, Freddie Jackson, Beau Williams, Scott White, John White, Najee, Vernessa Mitchell, Alex Bugnon etc.

Albumin aloitus olikin kerrassaan komea, sillä nimikappale Take It To The Limit oli kuulasta lauluyhtyesoulia värikkään moniäänisesti laulettuna ja tyylikkään riisutun fingersnappin'-rytmin yllä. Balladeilla saattoi näihin aikoihin hyvinkin menestyä myös listoilla, ja single nousi Billboardin black-listan top teniin alkuvuodesta 1987. Minusta tämä oli suorastaan poikkeuksellisen laadukasta lauluyhtye-soulia vielä näinkin myöhään lajin todellisista kulta-ajoista, jotka toki olivat 70-luvun puolella. Tuottajat laittoivat myös pääsolistin roolin vuorotteluun, joka toi kappaleeseen syvyyttä ja monipuolisuutta, kun äänessä on milloin Harryn falsetti, milloin Billy Brownin baritoni ja milloin Al Goodmanin tenori. Taustaharmonioissa on leveyttä, kun mukana oli vielä viisi taustalaulajaa, joiden joukossa Scott White ja Rahni Harris. Kappaleen kruunaa vielä klassinen saksofonisoolo kolmen minuutin jälkeen - siitä vastasi Najee. Klassikon ainesta.

Kaksi muuta vinyylin A-puolen balladia (Baby) Let's Make Love Tonight ja Celebrate Our Love olivat hillitympää sweet soulia Harry Rayn johdolla ja muun yhtyeen osuus jää taustaharmonisointiin ja pariin Billy Brownin römeään monologiin. Balladien väliin jäävä menopala Good Love on tälle kolmikolla selvästi pakkopullaa, ja synteettiset soundit eivät hurraahuutoihin yllyttäneet, vaikka McFadden-Linda Vitali-melodia on ihan kohtuullinen.

Vinyylin B-puoli eli CD-levyn raidat 5-8 käynnistyy albumin toisella menopalalla Why Must I Wait, joka jylisee modernin bassosyntiikka-pohjan voimalla, ja muodostaa yllättävän ajanmukaisen klubiraidan sweet soul- triolta. Takaisin yhtyeen omalle maaperälle päästään balladilla Waiting For Dawn, jolla Harry Ray liitelee korkealla tenorillaan jälleen liki soolona.

Soulillisesti intensiivisempää tulkintaa tarjoaa fonisoololla käynnistyvä Never Stop Lovin' You, jonka alkusäkeet vetää Harry Ray tutulla väräjällä Smokey Robinson-tyyppisellä korkealla tenorillaan, mutta kappaleen loppua kohti tunnelma tiivistyy ja Al Goodman liittyy mukaan vääntelehtimään omalla sielukkaalla tenorillaan ja vuorottelemaan fonin kanssa. Päätösraita Someone's Missing Your Love päättää albumin jälleen Harry Rayn sooloilemaan viehkeään sweet soul -balladiin. Lopun monologit vaikuttavat Floaters-menolta.

Vahva seitsemän pisteen kiekko tämä oli omissa kirjoissani, mutta totta on, että nimikappale latasi nimenomaan lauluyhtye-menolle sellaiset odotukset, että hillittyyn sweet souliin painottunut loppualbumi ei noussut samalle tasolle, ja menopuolelta ei varmaankaan kukaan mitään odottanutkaan. Vaikutelma oli, että albumilla haluttiin lähinnä modernisoida yhtyeen vanha sweet soul -imago 80-luvun puolivälin soundimaailmaan, mutta haluttiin pitää perinteistä sweet soul -tunnelmaa yllä mahdollisimman hillittynä.



Kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1988 maailma oli jälleen muuttunut, black-listoilla villitsi swingbeat, mutta Ray Goodman & Brownin Mood for Lovin' otti vaikutteensa Hushin balladimaestroista ja kulki erityisesti Freddie Jacksonin menestystyylin vanavedessä. Albumikannessa luki että "introducing Greg Willis", joka otti heti ohjakset käsiinsä sekä yhtenä päävokalistina että yhtenä albumin säveltäjistä. Tuotantopuoli jatkoi Hushin väreissä, ja tuottajina olivat Gene McFadden, John Whitehead, William Rhinehart ja James McKinney. Albumilla yhtyeessä oli siten neljäkin jäsentä, sillä Harry Ray jatkoi myös yhtyeessä, mutta sai enää kahdeksasta raidasta neljä tulkittavakseen.

Mihin neljättä solistia Greg Willis tarvittiin? Tämä kävi heti selväksi, sillä hänellä oli vahvasti melismaattinen ääni, jota tarvittiin albumin Freddie Jackson -linjan balladeille, sillä Freddien tyyli rakentui äärimmäisen latautuneelle melsimaattiselle laululle, jolla väännettiin usein seksuaalisesti värittyneiden lyriikoiden lauluosuuksia. Avausraita Where Did You Get That Body... Baby? on hieman kieli poskella laulettu kosiskelulaulu Marvin Gayen Sexual Healing:in ja Freddien Rock Me Tonight:in vanavedessä, ja Greg tulkitsee antaumuksella kliseistä lyriikkaa. Menestys jäi kuitenkin yllättävänkin vaisuksi, sillä sinkku ei jaksanut sijaa 61 korkeammalle black-listalla kaikesta ajanmukaisuudestaan huolimatta. Tähän taisi lopahtaa EMI:n kiinnostus yhtyeeseen, sillä jatkoa ei yhtyeelle eikä Greg Willisille tarjottu EMI:llä.

Albumin selkein Freddie Jackson -klooni on nimikappale Mood for Lovin', jonka kirjoittajina oli McFadden-Vitali, ja vaikka tyyli oli sataprosenttista Freddie Jacksonia, niin ehkä vanhoille Ray Goodman & Brown -faneille tämä oli liiankin kauas alkuperäisistä sweet soul -linjoista 80-luvun lopun Freddie Jackson -tunnelmiin siirtymistä. Greg Willisin tulkinta on kyllä ihan latautunutta soulia ja melismaa riittää, vaikka esikuvien tasolle ei hänkään yllä. Hushilla oli miesvokalistien taso vain aivan timantinkova, kun Freddien ohella rosterissa olivat mm. Beau Williams, Willie Collins, Scott White, John White, joiden tasolle Greg ei vielä yltänyt.

Vasta albumin kolmannella raidalla Where Are You Now? pääsee Harry Ray tutun poikamaisen tenorinsa kanssa ääneen, ja tulkitsee väräjävällä äänellään romanttista McFadden-Vitali-balladia aitoon 70-lukulaiseen sweet soul -tyyliin. Billy Brown täydentää tutulla bassomonologillaan, ja taustalla luritellaan Chi-Litesin "Have you seen her"-säkeitä. Pitihän sweet soulin vannoutuneita ystäviä muistaa näin 80-luvun lopun juppikaudellakin.

Edelleen McFadden-Vitali-kaksikon käsialaa oli balladi Say I, joka vaatii erittäin eläytyvää melismaattista tulkintaa, ja tämähän oli taas Greg Willisin heiniä. Riisutun taustan ylle vedetty lauluosuus on kyllä sataprosenttista soulia, ja Willis suoriutuu haasteesta kiitettevästi. Olisi silti enemmän kuin mielenkiinoista kuulla Freddie Jacksonin tai Beau Williamsin tulkintana sama laulu. Huippusouliahan tämä oli kaiken modernin mäiskeen keskellä vuonna 1988.

Albumin ainoa menopala Electrified on nimeään myöten jo turhankin modernia menoa klassiselle sweet soul -yhtyeelle, säveltäjänä oli muuten Garry Glenn. Takaisin sweet soulin sulosointuihin palataan kahdella seuraavalla balladilla, joilla Harry Ray palaa pääsolistiksi. Next Time I'll Know onkin taas hyvin 70-lukulainen soul-balladi, jota värittää Danny LeMellen saksofoni, jossa tunnetusti on väriä ja rutistusta. Never Stop Lovin' You jäi albumilla ilman säveltäjäkrediittejä, mutta Discogs.com-saitti on jostain kaivanut, että sielukkaasta melodiasta vastaa kolmikko Gene McFadden-James King-Jerry Cohen. Kappale käynnistyy verkkaisesti hiippaillen, mutta kerää latausta loppua kohti, ja kolmen ja puolen minuutin jälkeen alkaa sellainen irrottelu, että deep souliksi tämän voi huoletta noteerata - kukahan nelikosta vetää nuo revitykset? Tämähän nostaa yhtyeen ihan uusiin ulottuvuuksiin!

Hienon albumin päättää saksofonin säestyksellä laulettu duetto, jossa Harry Rayn pariksi ilmaantuu Sarah Dash, joka hänkin sai vuonna 1988 yhden albumillisen Hush-tuotettua musiikkia samalla EMI Manhattan -levymerkillä. Itse asiassa tämä hienostunut kevyt medium oli liitetty myös Sarahin omalle albumille, joka julkaistiin otsikolla You're All I Need.

Noteeraan itse tämän vuoden 1988 jopa asteen paremmaksi kuin vuoden 1986 Take It to the Limit. Albumilla ei ollut heikkoa raitaa, ja vaikka tyyli vuorotteli 70-lukulaisesta sweet soulista 80-luvun lopun Freddie Jackson -imitointiin, niin tasoa pidettiin kautta linjan korkealla. Sääli, että kaupallinen menestys jäi vaisuksi, ja Ray, Goodman & Brown ajautui takaisin indie-ympyröihin. Todella tervetullut CD-uusintajulkaisu, vaikka voinkin sitä vilpittömästi suositella vain vannoutuneille sweet soulin ystäville.

Reviewed by Ismo Tenkanen



Takaisin etusivulle