Kolmas Raydio-albumi julkaistiin jo nimellä Ray Parker Jr. & Raydio, mikä enteili Rayn siirtymistä sooloartistiksi. Kun Raydion debyytillä yhtyeen kokoonpanossa olivat kitaratähti Ray Parker Jr.:n lisäksi Jerry Knight, Vincent Bonham ja Arnell Carmichael, tällä kolmannella kiekolla vuodelta 1980 koko projekti oli jo ennemminkin Ray Parkerin sooloilua vierailevien tähtimuusikoiden kera. Mukana levyllä kun olivat mm. sellaiset maestrot kuin Herbie Hancock, Ollie E. Brown, Jack Ashford, Sylvester Rivers etc. Kun Parker itse alkoi hoitaa osin paitsi laulupuolta, myös soitti kosketinsoittimia ja kitaraa, alkoivat kieltämättä muut yhtyeen jäsenet jäädä tarpeettomiksi, ja jatkon saattoi arvata.

Joka tapauksessa, vaikka Allmusic.com luokittelee tämän kolmannen Raydio-yhtyeen levyn heikommaksi lenkiksi, itse koen juuri päin vastoin. Kun debyytillä oli vielä tuollaisia hepppoisia pehmo-pop-lauluja, nyt meno on huomattavasti enemmän groove-puolella, ja vaikka yhtyeen funk oli enemmänkin Kool & the Gang:in saman ajan parhaiden raitojen tyyppistä disko-funkia, niin nimenomaan soitannollisista lähtökohdista meno oli notkeaa, irtonaista groovailua, jossa oli funkista poimittu parhaita paloja peukku-bassoineen ja groove-ideoineen ja fuusioitu ne sulavaksi, helposti vastaanotettavaksi diskoiluksi. Ehdottomasti ei mitään vikaa lajissaan, päin vastoin erinomaista tunnelman kohottajaa erilaisiin pippaloihin siinä kuin esim. parhaat Chic-levytykset. Ja huomionarvoista on, että albumin parhaita groovailuja ei koskaan julkaistu sinkkuna. Albumi on kategoriassa "essential" funk-diggarille!

It's Time to Party Now avaa pelin enemmän kuin mallikkaasti. Mieleen tulevat sekä Brothers Johnsonin sofisti-funkit että Kool & the Gangin parhaat diskofunkit. Parkerin oma kitarointi on äärimmäisen sähäkkää groovailua, pohja kuplii sykkivästi, ja melodia on super-koukkua alusta loppuun. Kun teemana on "everybody up, it's time to party now, turn up the music, and let's get on down!", niin ei juuri tämän parempaa illan käynnistäjää klubi-iltoihin tai partyihin voi keksiä. Liukuvien kosketinkuvioiden ja irtonaisten rytmittelyjen ryydittäjänä ovat funk-näkökulmasta peukkubassot ja klassiset funk-hokemat: "how are you gonna get down, if you don't get up?"... Tämä on todellakin sellaista musiikkia että nupit kaakkoon ja porukat tanssilattialle. Toimii kuin häkä!

Aivan samoilla linjoilla jatkaa seuraava raita Until the Morning Comes, joka sekin on räätälöity klubikäyttöön, eli edelleen notkeaa ja super-tarttuvaa groovailua disko-funk-linjoilta. Onpa enemmän kuin hupaisaa seurata Japanin-painoksen lyriikoista, mitä joku japski on kuullut lyriikoiksi: "you gotta hit the street" on japski- tekstityksen mukaan "you gotta get straight", "you really look so chic" onkin "you really look so nice", "as a party would never end" on "as you can party whenever", "chasin' hard after you" on "shake some hard after you" ja "dress the best" on "jest the best" (ilvehdi parhaiten), öh? On mahtanut Parkerille nauru maittaa, jos on saanut käsiinsä Japski-painoksen!

Levyn kärkihitti leivottiin kuitenkin hieman yllättäen balladiraidasta Two Places at the Same Time, joka on tarttuvaan kertosäkeeseen voimakkaasti satsaava popahtava soul-balladi, eli selvästi Jack and Jill:in hengessä tehty pop-hitti. Ehkä hieman yllättäen se kuitenkin menestyi vain soul-listoilla (top 6) ja pop-listoilla jäi pikkuhitiksi, kun kahden edellisen levyn pop-kosiskelut olivat olleet top ten -hittejä myös soul-listoilla.

Herbie Hancockin avustuksella työstetty midtempo-balladi Tonight's the Night sisältää sovituksellisesti jo Mtume/Lucas-maisia piirteitä ja edustaa vuoden 1980 post-disko-soundia parhaimmillaan. Kappaleen puhallinsovitus on todella hienoa jälkeä!

Tämän jälkeen tunnelma lerpsahtaa jo liaaksikin popin puolelle. A Little Bit of You on pop-soul-balladi, jossa etenkin alkuhetket ovat kuin Kool & the Gangin vetelimmät pop-balladit ja vain loppupuolen Arnell Carmichaelien vääntely tuo hieman soul-sävyjä sekaan.

Everybody Makes Mistakes on rento popahtava melodiaan satsava midtempoinen, josta puuttuuvat groove-elementit, ja sama vaivaa seuraavaa mid-temporullailua Can't Keep From Cryin', joka jää eräänlaiseksi pop-hölköttelyksi.

Onneksi albumi päättyy jälleen groovikkaampiin tunnelmiin, kun puhdas instrumentaali For Those Who Like to Groove on kohtuullinen groovailu, ja toi sinkkuna yhtyeelle top 20-hitin, vaikka instrumentaalit olivat aikoja sitten kadonneet muodista. Ihmeellinen moka vielä levy-yhtiöstä, että kolmanneksi singleksi lohkottiin Can't Keep From Cryin', jota oli jo käytetty edellisen sinkun B-puolena, kun sinkun kääntöpuoli It's Time to Party Now olisi pitänyt julkaista koko albumin kärkisinkkuna. Mutta nyt sitten mentiin levy-yhtiön pop-näkökulmakärjellä, ja samalla haudattiin koko Raydio-yhtye. Aristalla jatkoi kuitenkin sitten Ray Parker Jr. soolourallaan, ikävä kyllä entistäkin pop/rock-maisissa tunnelmissa.

Soul Town Rating: ***1/2