Kitaristi Ray Parker Jr. tunnettiin 70-luvulla aluksi pätevänä studiomuusikkona, kunnes hän perusti ensin oman yhtyeensä Raydio, joka levytti ensi kaksi albumia Aristalle nimellä Raydio, sitten toiset kaksi albumia Ray Parker, Jr. & Raydio- nimellä ennen kuin Parker siirtyi kokonaan sooloilemaan.

Japanilaiset ovat ahkerana julkaisseet vanhoja Raydio-levyjä mini-LP-versioina, mutta nuo painokset alkavat olla loppuunmyytyjä. Onneksi nyt Edsel on Englannissa pakannut kaksi ensimmäistä Raydio-kiekkoa huippuedulliseksi "2 on 1 CD"-julkaisuksi, eli kaksi kiekkoa yhdellä mid-price-hintaisella CD:llä, joten yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia saa nyt paketissa yhden levyn hinnalla, kun japskeina niistä olisi pitänyt maksaa 60 euroa yhteensä.

Nämä olivat itsellenikin erittäin miellyttäviä uusintapainoksia, kun en ollut koskaan ostanut Raydion albumeita niiden ilmestymisen aikaan, vaikka olinkin jo silloin innokas soul/funk-diggari. Olin nimittäin kuullut radiosta kappaleen Jack and Jill, yhtyeen läpimurtohitti, joka oli mielestäni lälly pop-laulu, eikä se tosiaan innostanut albumin hankintaan.

Näin jälkeenpäin yhtyeen musiikkia voidaan luonnehtia soulin, popin ja funkin yhdistelmäksi, ja ottaisin vertailukohdaksi 80-luvun alun Kool & the Gangin sekä myös Brothers Johnsonin, koska jälkimmäinen levytti sekin sekä hyvin untuvaisia balladeja että notkeasti groovaavia disko-funkeja kuten myös hetkittäin raskaampia funkeja (á la Ain't We Funkin Now). Tältä Raydion debyytiltä voikin poimia sellaisen funk-raidan kuin You Need This (To Satisfy That), joka on yllättävänkin täysipainotteista funk-menoa, ainakin jos on kuullut aiemmin yhtyeeltä vain popahtavia sinkkuraitoja. Kappaleen pohjalla mouruaa jopa 70-luvun puolivälin Commodoresia muistuttava groove-pohja bassoineen ja torviriffeineen. Soitannollisesti varsin mallikelpoista funkia, vaikka sitä kevennetäänkin melodisella kertosäkeellä.

Avausraidalla Is This A Love Thing vierailee mm. The Temptationsien 70-luvun funkeilta tuttu Wah Wah Watson alias Melvin Ragin, rumpalina Ollie Brown sekä vieraileva trumpetisti ja fonisti. Meno on rentoa, paikoin sähäkkääkin disko-funkia, ja raidasta saatiin vielä soul-listojen top 20 -hitti albumin kakkossinkkuna. Kärkisinkkuna julkaistiin siis pop-listoillakin top teniin yltänyt ja kultaa myynyt lapsenomainen pop-soul-rallatus Jack and Jill, joka antaa siis turhankin heppoisen kuvan Raydion musiikista. No, näitä pop-kosiskeluja oli monella muullakin funk-yhtyeellä 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa.

Rennon popin puolelle menee myös Betcha Can't Love Me Just Once, vaikka sen pohjalla burbuttaakin bassoa ja kitaraa funk-hengessä. Asteen napakampaa ja Wah-Wah Watsonin tutuilla kitaraefekteillä varustettua midtempo-rytmiikkaa tarjoaa Honey I'm Rich.

Albumin toinen raskaamman funkin edustaja on raita nimeltä Me, johon on kuitenkin solutettu myös rock-sävyjä ja mieleen tulevat Larry Grahamin Central Stationin rock-henkisemmät esitykset.

Rayn itsensä korkealla tenorilla ja osin falsetilla tulkitsema Let's Go All The Way on varsin säälittävä balladi-yritelmä, ja luojan kiitos jäi ainoaksi lajissaan tällä albumilla. Albumi päättyy instrumentaali-grooveen Get Down, jolla ei ole yhteyttä tunnetumpiin samannimisiin kappaleisiin, mutta osoitti yhtyeen notkeata ja sujuvaa funk-groovailua bassoineen ja kitaroineen. Seuraavilla albumillaan yhtye laittoi tästä kuitenkin vielä selvästi paremmaksi.

Soul Town Rating: ***