Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Randy Crawford: Raw Silk / Now We May Begin (1979/1980 CD reissue)

Randy Crawford: Raw Silk / Now We May Begin

June 9, 2015

Original releases on US Warner Bros, 1979 - 1980
UK Edsel reissue CD, 2013

Rating: 6/ 10

Buy this album from our CD Shop

Disc: 1
Raw Silk:
1) I Stand Accused
2) Declaration of Love
3) Someone to Believe In
4) Endlessly
5) Love Is Like a Newborn Child
6) Where There Was Darkness
7) Nobody
8) I Hope You'll Be Very Unhappy Without Me
9) I Got Myself a Happy Song
10) Just to Keep You Satisfied
11) Blue Mood

Disc: 2
Now We May Begin:
1) Last Night at Danceland
2) Tender Falls the Rain
3) My Heart Is Not As Young As It Used to Be
4) Now We May Begin
5) Blue Flame
6) One Day I'll Fly Away
7) Same Old Story (Same Old Song)
8) When Your Life Was Low

Randy Crawfordin kaupallinen läpimurto tuli heinäkuussa 1979 Crusaders-yhtyeen kanssa lauletulla hitillä Street Life, josta tuli Randyn "signature song". Tämä vuonna 1979 niin ikään julkaistu Randyn kolmosalbumi sen sijaan floppasi vielä liki täydellisesti. Heinäkuussa 1979 albumi nousi ilmeisesti Street Lifen vanavedessä kyllä listoille, mutta putosi soul-listoilta kuudessa viikossa ja korkeimmaksi sijoitukseksi jäi sija 63.

Ja kyllähän levy kuulostaa kaupalliselta itsemurhalta. Kun vuosi 1979 oli historian kuumin diskovuosi, tällä levyllä ei ollut mitään diskoon vivahtavaakaan, vaan tuottajaksi oli valittu valkoinen viihde-jazz-veteraani Stephan Goldman, joka pisti Randyn jälleen kerran tulkitsemaan vanhoja koluttuja standardeja. Taustalla oli mm. GRP-levy-yhtiön napahahmo Don Grusin ja joukko muita kaikille tuttuja jazz-fuusio-muusikoita, joiden rooliksi jäi soittaa melkoisen sisäsiistiä viihde-jazz-musiikkia jousineen.

Randylle itselle oli kyllä annettu selkeästi vapaat kädet revitellä vaikka kuinka. Minusta kuulostaa siltä, että taustat on tahallaan riisuttu hyvin ilmeettömiksi taustoiksi, ja Randylle sanottu että antaa palaa. Mutta kun lauletun jazzin historiassa on tuhansia levyjä, joilla tuntemattomat lahjakkuudet laulavat sataan kertaan levytettyjä standardeja tai cover-versioita edellisvuosien hiteistä, niin vaikea oli Randynkaan saavuttaa listamenestystä tällaisella cover-kiekolla aikakaudella, jolla kaikki muut mustat artistit tekivät diskomusiikkia.

Randy oli taitava solisti, joka tällaisen materiaalin parissa teki varmasti parhaansa, ja hänen tehokeinoinaan kappaleen loppupaisutuksissa oli paitsi lisätä volyymia melkoiseksi huudoksi, myös värisyttää tavaramerkkivibraattoaan liiankin kanssa. Mutta ei hän ollut mikään Aretha, joka olisi taikonut tutut ja moneen kertaan coveroidut melodiat unohtumattomiksi uusiksi mestariteoksiksi. Ainakin minulle jää tunne, että kaikessa on yliyrittämisen maku ja pingottunut tunnelma. Vähän kuin jossain laulukilpailussa, jossa on pakonomainen tarve näyttää suurelle yleisölle lyhyessä ajassa laulajan kyvykkyys ja potentiaali.

Kappalemateriaali oli siis standardia ja coveria toinen toisensa perään. Avauksena on rytmiltään liki pystyyn kuollut versio Jerry Butlerin deep soul -bravurista I Stand Accused, joka menee Randylta yliyrittämiseksi ja huudoksi loppua kohti. Sitten coveroidaan kaksikin Brook Benton-laulua, Someone to Believe in ja Endlessly. Edellinen on viihdejousitaustaan upotettu herkkä balladi, jälkimmäinen hissukkaisesti hiippaileva medium reggae-vivahteineen, molemmat soundillisesti siis ihan pihalla vuoden 1979 radio/klubi/soul-kuvioista. Samaa voidaan sanoa Oscar Brownin 1960-luvun standardista Love Is Like a Newborn Child viihdejazz-taustassaan, tai 1910-luvulta peräisin olevasta laulusta Nobody, jonka on ainakin kansitekstien mukaan alun perin esittänyt komedienne Bert Williams. Ja vielä päätösraita Blue Mood on albumin vanhakantaisin ja bluesahtavin esitys, alun perin blues-pianisti Jessie Mae Robinsonin ohjelmistosta poimittu, eli tosiaan tässä vietiin Randya enemmänkin kuin "juurilleen".

Sovituksellisesti modernimmat ja hieman jo svengaavat Declaration of Love (Allen Toussaintin originaali v. 1978) sekä Ashford & Simpsonin Where There Was Darkness (Diana Rossin alun perin vuonna 1970 levyttämä) ovat jo ihan eri maata ja ainakin näin soul-diggarin näkökulmasta albumin mielenkiintoisin anti. Marvin Gayen Just to Keep You Satisfied on jo hieman haastavampi coveroitava Randylle, ja raukea tausta oli juuri sellaista viihde-jazzia, josta Marvin itse oli ansiokkasti päässyt eroon, joten en pidä tuottajan tyylillistä valintaa tässäkään onnistuneena. Bill La Bountyn vuoden 1975 originaali I Hope You'll Be Very Unhappy without Me taitaa olla Randyn latautunein tulkinta albumilla, ja Randy levytti jatkossakin La Bountyn sävelmiä albumeillaan, eli selvästikin piti niitä suuressa arvossa ja suosikkeinaan.

Levyn ainoa Randyn oma sävelmä I Got Myself a Happy Song on jazz-henkinen svengittely torvineen ja keyboard-kuvioineen, toki yhtä kaukana ajan trendeistä kuin levyn coveritkin.

Kansiteksteistä ja niihin lainatuista vanhoista Randyn haastatteluista pystyy ainakin rivien välistä tulkitsemaan, että Randyn tilanne oli vähän kuin Marvin Gayen uran alkuvaihe: levy-yhtiö olisi mieluusti tuonut Randya jo modernimpaan ja kaupallisempaan ympäristöön, mutta ilmeisesti artistsi itse rakasti näitä standardeja ja olisi halunnut esittäytyä suurelle yleisölle uutena maailmanluokan divana, joka räjäyttää pankin - tai ainakin konsertti-estradit uusilla upeilla tulkinnoillaan kaikille tutuista vanhoista lauluista. Kolme kertaa peräkkäin oli kuitenkin nyt hakattu päätä seinään näillä standardeilla ja cover-tulkinnoilla, ja luojan kiitos levy-yhtiö ei jatkanut samoilla linjoilla enempää.



Vuonna 1980 äkkiä kaikki oli toisin. Randy oli levyttänyt Crusadersien kanssa hitin Street Life, ja nyt oli Warnerin aika nostaa Randya suureen menestykseen pop- ja soul-areenoilla. Vuoden 1980 albumin Now We May Begin tuottajiksi päätyi tottakai Crusaders-kolmikko Joe Sample, Wilton Felder, Stix Hooper, jotka toivat itsensä ohella muusikoiksi levyn taustoille mm. sellaiset jazz-funk-legendat kuin David T. Walker, Paulinho DaCosta, Abraham Laboriel ja Oscar Brashear.

Suurin muutos musiikissa oli standardien ja coverien heittäminen ainakin hetkeksi romukoppaan, ja koko vuoden 1980 albumi oli uutta materiaalia, pääosin kaksikon Will Jennings-Joe Sample kynästä, ja yksi raita Randyn oma sävelmä Tender Falls the Rain. Randyn musiikin yleisilme ei kuitenkaan suuresti muuttunut: taustat olivat edelleen ammattimaisten jazz-muusikoiden soittamia viihteellisiä aikuismusiikkitaustoja jousineen, eivät suinkaan mitään vuoden 1980 soul-listasoundia. Tämän huomioiden ei ollut mikään suuri ihme, että Randyn musiikki ei noussut edelleenkään USA:n mustan soul-ostajakunnan suureen suosioon. Now We May Begin oli korkeimmillaan vain soul-albumilistan sijalla 30 ja Billboardin pop-listan sijalla 180.

Englannissa Randy alkoi pärjätä jo paremmin. Albumilta lohkottiin useampia singlehittejä, ja niistä suurimmaksi menestykseksi Euroopassa muodostui kappale nimeltä One Day I'll Fly Away. Se oli, kuten lähes koko albumi, Will Jennings-Joe Sample-sävelmä, jossa oli kuitenkin ajattoman klassikon tunnelmaa tyylikkäine jousisovituksineen. Mutta en yhtään ihmettele, toisin kuin kansitekstien kirjoittaja Tony Rounce, miksi kappale ei kotimaassaan noussut hitiksi. Eihän tämä ollut mitään mustan väestön soulia, vaan selvästi suurelle valkoiselle yleisölle suunnattu retro-henkinen laulu. Kaunista ja erittäin tyylikästä musiikkia, mutta oliko tämä soulia? Randyn oma kommentti Blues & Soul -lehdessä, että "I have to be honest and admit that... I feel that I have vocally given more on some of the earlier (albums)", kertoo todella paljon. No, olin joka tapauksessa iloinen Randyn menestyksestä, ja että hänet oli vihdoin noteerattu suuren yleisön keskuudessa, joskin sitten enemmänkin Euroopassa kuin USA:ssa. Ja miksi olisi vähäpätöisempää tulla tunnetuksi uusilla ajattomilla sävelmillä kuin coveroimalla loputtomiin vanhoja standardeja? Hatunnosto Crusaders-tiimille siitä, että loihti tällaista "uutta ajatonta" musiikkia, sen sijaan, että vain kaiveltaisiin vanhoja sävelmiä. Randyn oma tulkinta on kiistämättä kesympää ja viihteellisempää kuin edellisen albumin paatoksellisilla paisutuksilla vanhoista klassikoista, mutta vahvoine vibraattoineen sataprosenttista Randya, ja originaaliesitys on aina originaalisesitys. Näistä Randy tullaan muistamaan, eikä suinkaan vanhojen standardien coveroinneista!

Myös toisessa levyn isossa singlehitissä Same Old Story, Same Old Song voi kuulla pop-vaikutteita, mutta taustalla on myös Crusadersien soul-jazz-svengiä ja aitoa groovea. Ja jälleen uutta musiikkia, uusi sävelmä Jennings-Sample-parivaljakolta, eikä mitään kuudenteen kertaan uudelleenlämmitettyä kesäkeittoa. Wilton Felderin aina niin muhkea foni(soolo) kruunaa kappaleen. Nyt ei tarvinnut ihmetellä myöskään menestystä USA:n soul-listoilla: tästä laulusta tuli Randyn uran ensimmäinen singlehitti USA:n soul-listoilla (korkein sijoitus 34.). Kyllähän tämä soulista jo käy!

Myös avausraita Last Night at Danceland nostettiin sinkuksi, ja se nousi USA:n soul-listoilla häntäpäähän sijalle 68 ja oli vain viisi viikkoa listoilla. Tässäkin on melkoista svengiä, ja rikas sovitus akustisine kitaroineen ja jousineen. Tyylillisesti toki kaukana vuoden 1980 soul-listasoundeista, ja siksi alhainen sijoitus ei yllätä.

On tavallaan ristiriitaista, että Randy nostettiin eurooppalaisen valkoisen yleisön suosioon pop- ja viihde-vivahtein, kun Warner oli USA:ssa yrittänyt korostaa edellisillä albumeilla artistin juurevuutta ja yrittää häntä tuoda pinnalle uutena ilmiömäisenä mustana solistina blues- ja jazz-pohjalta. Mutta on ymmärrettävää, että levy-yhtiö ei voinut loputtomiin jatkaa standardi-versioilla ja "epäkaupallisella" linjalla, vaan oli ennen pitkää yritettävä tuoda artistia pop-areenoille. Randyn omat kommentit aiempien albumien vahvemmista tulkinnoista ovat tietysti totta, mutta eri asia on, oliko tuo cover/standardi-linja oikea valinta. Ja olisiko se koskaan johtanut läpimurtoon.

Toisaalta esim. Randyn ainoa oma sävelmä tällä albumilla, Tender Falls the Rain on mielestäni oikein hyvä yhdistelmä viihteellistä jousitaustaa ja soul-henkeä David T. Walkerin kitarakuvioineen. Pop-soulia sellaisenaan, mutta jos laulu oli Randyn oma sävelmä, varmaankin sellainen kompromissi, jonka artisti itsekin hyväksyi.


Reviewed by Ismo Tenkanen

Takaisin etusivulle