Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

One Way: Who's Foolin' Who (1982 reissue)

One Way: Who's Foolin' Who

July 23, 2013

The original release on US MCA 5279, 1982
Now available on CD on EU Vinyl-Masterpiece, 2013

Rating: 7/ 10

Tilaa levy verkkokaupastamme
1) Cutie Pie
2) Sweet Lady
3) You
4) You're So Very Special
5) Who's Foolin Who
6) Age Ain't Nothing But a Number
7) Give Me One More Chance
8) Runnin' Away

Kuten vuonna 1981, myös vuonna 1982 julkaistiin kaksi uutta One Way -albumia. Näistä ensin tuli markkinoille maaliskuussa 1982 tämä Who's Foolin' Who, josta tuli jälleen yhtyeen toistaiseksi suurin listamenestys, kun se nousi Billboardin soul-listan sijalle 8. Myyntiä vauhditti kolme albumilta lohkottua singleä: Cutie Pie (4.), Who's Foolin' Who (34.) ja Runnin' Away (83.).

Yllättävää kyllä, levy-yhtiö MCA yritti edelleen ensin soul-raidalla hittiä, sillä nimikappale Who's Foolin' Who on melodinen jopa vähän popahtava midtempo-ralli, joka rakentuu kokonaan Al Hudsonin ja Glenda Jacksonin kirjoittamaan sävelmään ja ennen kaikkea sen tarttuvaan kertosäkeeseen "tell me who's foolin' who - are you foolin' me - or am I foolin' who". Pop-henkisen kertosäkeen vastapainoksi säkeistöosat kuulostavat ihan soulilta. Lyriikat kertovat tietysti seurustelukumppanin pettämisen iloista.

Nimikappaleesta ei saatu levy-yhtiön odottamaa jättimenestystä, mutta kakkossinkuksi irrotettu klubijyräys Cutie Pie vastasi täysin aikakauden listatrendien vaatimuksiin, ja nousi listaneloseksi. Kappale on tummasävyinen bassosyntetisaattorin hallitsema aika yksioikoinen funk-soul-rullailu, hieman samanhenkinen kuin Kashifin tylsimmät syntiikkafunk-pohjaiset hitit samalta aikakaudelta esim. Evelyn Kingille ja Melba Moorelle, mutta tämä oli tosiaan päivän muotitrendi. Syntetisaattorit ja pelkistetyt taustat olivat syrjäyttämässä rikkaammat sovitukset ja oikeat soittimet, listahuipulle pääsi hyvin pelkistetyillä raidoilla, joissa syntiikkaburbutuksen ja konebeatin ylle hoettiin simppeliä kertosäemelodiaa. Ihmettelen, miten raidan kirjoittamiseen oli tarvittu seitsemää henkilöä. Aidot torvet sentään värittävät vielä menoa, jatkossahan nekin piti korvata syntikoilla. On oikeastaan traagista, että tällainen keskinkertaisuus nousi nyt sitten One Wayn uran suurimmaksi hitiksi tähän asti, kun yhtyeellä oli ollut funk/klubi-puolelta todella mallikkaitakin ja suorastaan nerokkaita groove-raitoja. Mutta arvata saattaa, miten tämän raidan menestys nyt sitten ohjasi yhtyeen tulevia äänitteitä.

Se levyn kolmas listahitti oli albumin päätösraita Runnin' Away, joka edustaa yhtyeen vanhaa sweet soul -balladilinjaa, sillä kappale on konventionaalinen soul-balladi, jonka laulavat Candye Edwards ja Al Hudson sekä falsettiäänenä ymmärtääkseni Kevin McCord, joka pystyi korkeampaan ja kiihkeämpään falsettiin kuin Al itse. Candye erityisesti loistaa laulupuolella, ja hänhän oli ihan eri tason solisti kuin yhtyeen edellinen ja soolouralle siirtynyt laulajatar Alicia Myers, jota kaikki nettikirjoittajat näyttävät palvovan. Kaupallinen itsemurha sinkkuna toki vuonna 1982, ja listasijoitus 83. ei yllätä, vaikka tämä on erinomainen soul-raita. Mutta jälleen yhtyeen ja levy-yhtiön itsepintaisuutta osoittaa, että kesken näiden syntiikkafunk-trendien edelleen kaksi singleä kolmesta yritettiin puskea aivan trendien vastaisia soul-raitoja.

Tästä albumista oli ensimmäinen CD-painos jo vuonna 1993 Japanissa, ja siitä on pyydetty ihan järjettömiä hintoja. Ilmeisesti hintapyynnöt kuitenkin nyt rauhoittuivat, kun markkinoille tuli hollantilaisen Vinyl-Masterpiecen vinyyliltä remasteroitu CD-painos normaalihintaan. Huhut kertovat, ettei japski-kopiokaan ollut master-nauhoilta, joten suosittelen ilman muuta tätä hollantilaispainosta. Soundit ovat vinyylikopioksi aivan kuuntelukelpoiset, vinyylirahinoita ja napsuja ei tarvitse kuunnella.

Sweet Lady toi minulle mieleen Dazz Bandin vanhemmat soul-funk-raidat ennen kuin yhtye lähti syntiikkafunk-linjoille, sillä kappale on puhallinriffien värittämä hieman Earth, Wind & Fire -vaikutteinen soul-funk-raita, jonka laulaa Kevin McCord falsetillaan.

You oli Kevin McCordin yksin kirjoittama alakuloinen soul-balladi, joten mies ei tosiaan ollut pelkkä groove-nikkari, jona hänet aluksi opittiin tuntemaan mm. Music-hitin takaa. Toisena falsettilaulajana hän tosiaan myös toi One Wayn sweet soul -puoleen lisäväriä, ja yhtye ei näyttänyt millään haluavan luopua sweet soul -puolestaan, vaikka kuinka yhtyeen imago rakentui 80-luvulla klubi-hitteihin. Taustana on nyt hyvin riisuttu keyboard-beat-pohja, joka mukailee 70-lukulaista fingersnappin' -rytmiä.

Kun A-puolen päättää vielä toinen balladi You're So Very Special, niin vaikea on tätäkään albumia klubi-kiekoksi nimetä: tyylipuhtaasta soul-levystä on siis kyse yksittäisillä klubiraidoilla varustettuna. Tämänkin kappaleen laulaa Kevin vuoroin tenorillaan ja falsetillaan, tenorina hän mielestäni jää pahasti Al Hudsonin varjoon sielukkuudessa, vaikka falsetissa pystyy paljon kiihkeämpään tulkintaan. Keskitasoinen sävelmä oli kaksikolta Cortez Harris-Leroy Hunter. One Way-tiimihän juuri Kevinin johdolla tuotti ja sävelsi materiaalia näihin aikoihin muillekin artisteille, paitsi entiselle naissolistilleen Alicia Myersille, myös ainakin Oliver Cheathamille. Näitäkin levyjä on nyt hyvin saatavana CD-uusintajulkaisuina SoulMusic.com:illa ja Vinyl-Masterpiecellä.

Age Ain't Nothing But a Number tunnetaan varmastikin soul-piireissä paremmin Little Miltonin verevänä tulkintana vuodelta 1983, mutta sävelmä (Vee Allen - Kevin McCord) oli siis alun perin One Way -perua ja tältä albumilta, jolla sen tulkitsee Al Hudsonin hänkin aivan sielukkaasti normaali tenorillaan. Tästä kyllä kuulee, että aineksia olisi ollut vaikka kuinka diippiin souliin. Hieno sävelmä ja osoitus siitä, että One Way tosiaan oli ihan varteenotettava soul-yhtye edelleen 80-luvullakin. Tausta on samanlainen riisuttu keyboard-beat-napsutus kuin You, mutta sävelmänä ja tulkintana tämä on ihan eri luokan soulia kuin hissukkaiseksi jäänyt Kevinin balladi.

Jäljelle jää vielä Give Me One More Chance, joka jää Cutie Pie:n ohella sitten albumin toiseksi klubiraidaksi. Ei tarvitse katsoa tosiaan säveltäjälistaan, kuka on tämän raidan takana, sillä Kevin McCord oli groove-nikkarina "one of a kind", ja tämä on ihan loistokasta klubi-funkia. Joka instrumentti groovaa esimerkillisesti, ja erityisesti rytmikitaristin ja basistin kuviointia on nautinnollista seurata. Tästä jos mistä kaivattaisiin nyt niitä makseja ja klubimiksauksia - nyt ne sitten loistavat poissaolollaan, kun kehnommilla albumeilla tarjotaan kuutta seitsemää venytettyä ja vanutettua remixiä. Vertailuksi tälle voitaisiin ottaa Chic-parivaljakon Nile Rodgers-Bernard Edwards parhaatkin groovailut - paitsi, että tämä on paljon tummempaa disko-funkia siinä missä Edwards-Rodgers tekivät enimmäkseen aika paljasta disko-popia.

Levyn kulttiasema on ansaittu, koska sen iso listahitti Cutie Pie taitaa jäädä koko albumin heikoimmaksi lenkiksi, vaikka sekin on ihan kuuntelukelpoinen. Nyt oli siis helmiä mukana sekä funk- että soul-puolella, ja näitä helmiä ei loputtomilta One Way-kokoelmilta löydä. Hankkikaa siis originaalialbumi, kun sen nyt saa järkihintaan!

Soul Town Rating: ***1/2

Reviewed by Ismo Tenkanen

Yhtyeen seuraava albumi:

One Way: Wild Night One Way: Wild Night (1982)

Takaisin etusivulle