Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat
PHIL PERRY My Book of Love (Private Music/Windham Hill)
Phil Perryn uutuus nousee miehen edellistä albumia paremmaksi, vaikka on tyylillisesti samanlainen. Tuottajina ovat nyt mm. Barry Eastmond ja Gary Brown, jotka takaavat yllätyksettömät, mutta ammattitaitoiset ajanmukaiset soundit. Eli ei puhaltimia, mutta kitarakuvioita, bassoa ja aitoja jousia ohjelmoitujen beatien tukena.
Levy avautuu tasokkaalla melodisella nimikappale-menoraidalla, joka on Eastmondin käsialaa. Vielä onnistuneempi menopala on Gary Brownin tuottama Heart of My Heart, jolla Perry esittää äärimmäisen ekstaattisen tulkinnan repien kurkustaan raainta falsettitulkintaa mitä on vuosiin kuultu levylle purkitettuna!
Balladeista Closer to Heaven edustaa Eastmond- Brown-yhteistyönä Freddie Jackson-maista tyylikästä sofistikoitua linjaa kauniin sävelmän ja Ira Siegelin maukkaan kitarakuvioinnin myötä. Paljolti samantyylinen on Brownin yksin tuottama Keep Me in the Dark Tonight, jonka hienoa sävelmää on ollut kirjoittamassa Billy Valentine.
Orkesteroidun jousipitoisen taustan hallitsema To Fall in Love edustaa levyn MOR-henkisintä hetkeä. Sitä tyylikkäämmin jousitaustaista balladisoulia edustavat A Postcard in Winter sekä vanha Thom Bell/Linda Creed -sävelmä You're As Right As Rain, kun taas Eastmond modernisoi Teddy Pendegrassin tunnetuksi tekemän balladin She's Over Me. Only Wanna Be with You on alun perin mustan jazz-funk-pianisti Roger Smithin albumilta Both Sides ja päättää levyn miellyttäviin piano-jazz-sävytteisiin tunnelmiin. ****

CALVIN RICHARDSON Country Boy (US Universal CD)
Levyn otsikon ja lukuisien street-soul-vieraiden (K-Ci Hailey, Chico DeBarge ja Monifah) ei pidä antaa harhauttaa, sillä Calvin Richardsonin debyytti osoittautuu yhdeksi viime vuoden parhaista levyistä.
Calvin on vuoden 1999 paras mies-laulajatulokas, joka taivuttaa tenorinsa tarvittaessa Bobby Womack -henkiseen sielukkaaseen vääntöön, kuten levyn Womack-modernisointi Trust Me So Much mainiosti todistaa. Vielä kurkkuäänisempää ryöpytystä tarjoaa avausraita I'll Take Her, jolla Calvin vuorottelee K-Ci Haileyn kanssa. Yllättävän sielukkaaseen duetointiin pystyy myös street-typykkä Monifah Calvinin parina perinteisellä soul-balladilla Close My Eyes.
Albumin kaikkein parasta antia ovat kuitenkin Gregory Isaacin säveltämät ja tuottamat uudet soul-sävelmät kuten Lovin'You, Vibe ja etenkin klassinen Looks Like (You've Been Crying). Ne suorastaan kutsuvat vaateliasta soul-tulkintaa, ja haastavat Calvinin sielukkaaseen taivutteluun pelkistettyjen modernien taustojen ylle. Levyn muusta annista nousee esiin vielä Calvinin itse kirjoittama, raastavasti tulkittu Coming Home.
Kun levyä myydään vielä "Introductory Price" -hintaluokassa 110 MK (silti täysipituinen, 62 minuuttia ja 13 kappaletta sisältävä CD), ei albumia kannata missata yhdenkään uutta soulia vielä säännöllisesti seuraavan levyostajan. ****

GERALD LEVERT G (Elektra)
Gerald Levertin uusi albumi G hyllytettiin syksyllä USA:ssa ja levy julkaistiin USA:ssa vasta maaliskuussa. Suomeen asti tieto hyllytyksestä ei ilmeisesti kiirinyt, sillä levy pantiin täällä normaaliisti jakeluun ja niinpä CD on ollut myynnissä meillä jo marraskuusta asti.
Vaikka levyn otsikko G saattaa tuoda Gangster-mielleyhtymiä street-kosiskelusta, on albumi itse asiassa Geraldin edellisen, monille pettymykseksi osoittautuneen Love & Consequences -CD:n jälkeen vahvaa paluuta juurevampiin soul-tunnelmiin. Pientä epätasaisuutta ja muodinmukaista street-sovittelua esiintyy edelleen paikoin, mutta listahenkistä rumpukone + kitara -yhdistelmää täydennetään usein aidolla jousi- ja puhallinsektiolla. Saksofoneja on käytetty sopraanosta baritoniin ja mausteena on vielä huilua, trumpettia ja vetopasuunaa.
Myös riisutummin sovitetuissa lauluissa on nyt särmää, sillä esim. Callin' Me ja erityisesti Nothin' to Somethin' ovat rankkaa soul-saarnaa pelkistettyjen taustojen yllä. Sovituksellisesti täyteläisemmistä kappaleista mehevintä soul-ryöpytystä tarjoavat tällä kertaa raastava She Done Been, klassinen anelu-balladi Don't Take It Away sekä intensiivisesti kehräävä Second Time Around. Craig T. Cooperin avustamalla Baby U Are:lla Gerald kokeilee yllättäen falsettilaulua vivahteikkaan midtempo-sykkeen tukemana.
Kokonaisuus yltää vaivatta neljän tähden levyksi, ja levyn parhaimmisto ansaitsisi jopa täydet pisteet. ****

P.S. Nyt on saatavana myös levyn jenkkikopio, jolta on pudotettu Euro-kopiolta yksi turha remix ja kevyt street -jolkottelu Let Me Know, ja tilalla on kaksi todella vahvaa soul-balladia, Kelly Pricen kanssa väkevästi duetoitu It Hurts too Much to Say (nimi kertoo paljon!) ja klassinen, upea soul-balladi Mr. Too Damn Good, joka on myös uusi single. ****1/2

PHILIP BAILEY
Dreams
US Heads Up CD
Earth, Wind & Firen verrattomana falsettilaulajana tutuksi tulleen Philip Baileyn sooloura on ollut varsin kirjavantasoinen, mutta nyt Philip näyttää, miten korkeatasoiseen jälkeen hän yltää kun saa taustalleen huippuluokan tuotannon ja taustasoitannan. Dreams on julkaistu jazz-levymerkillä Heads Up, ja levyn taustat tulvivat alan nimimiehiä, mainittakoon mm. Grover Washington Jr, Gerald Veasley, Joe McBride, Kirk Whalum, Gerald Albright, Randy Brecker, Everette Harp, George Duke ja Pat Metheny.
Tällaisten all stars -kombinaatioiden lopputulos ei automaattisesti ole erinomainen, mutta tällä kertaa ensi kuuntelusta asti on selvää, että levyn taustat ovat nautinnollisen rikkaat ja soundit huipputasoa. Levyn sävelmistö on pääosin uutta, ja joukosta ei välittömästi erotu yksittäisiä helmiä, mutta levyn yleistaso säilyy alusta loppuun kiitettävän korkeana. Myös levyn cover-versiot - kuten Van Morrisonin Moondance ja David Gatesin Make It with You - onnistuvat suorastaan yli odotusten ja viitoittavat Philipin Will Downing -tyyliseen jazz-soul-tunnelmointiin hienojen jazz-funk-taustojen säestyksessä.
Levyn soundeissa ja taustoissa on kuitenkin myös vaihtelua kiinteämpien Robert Brookinsin tuottamien kappaleiden myötä, kun taas yksi kappale (Masquerade Is Over) on upotettu akustiseen jazz-pohjaan pystybassoineen, ja Philip intoutuu kappaleen lopussa skattaamaan.
Laulullisesti Philip on niin ikään mainiossa vedossa, ja vahvistaa asemiaan soul-historian kaikkien aikojen parhaiden falsettilaulajien kastissa. ****

P.S. Levy on samalla myös multimedia-CD, joka sisältää mm. videon, biografian ja Heads Up -merkin muiden artistien esittelyjä.

ANGIE STONE Black Diamond
(US Arista)
Angie Stone on aiemmin tullut tutuksi Vertical Hold -kolmikon pätevänä, persoonallisena vokalistina, jolla on pehmeähkö, mutta sielukkaan puolikäheä lauluääni. Se soveltuu hyvin melodisiin mid-temporaitoihin, joihin Angie jo Vertical Hold -aikoinaan erikoistui.
Vahvat melodiat ovat myös Angie Stonen ensimmäisen sooloalbumin Black Diamond perustana, joskin levyn soundimaailma on melko kaukana Vertical Holdin hienostuneesta modernista groovailusta. Uudella albumilla Angie pistetään "new classic soul" -muottiin yhdistämällä levyllä tämän päivän rosoista street soundia 70-luvun alun vaikutteisiin, ja lopputuloksena on mm. rivi hyvinkin funkahtavia, riisuttuun taustaan sovitettuja lauluja: Love Junkie, Just a Pimp, Man Loves His Money ja D'Angelon yhdessä Angien kanssa kirjoittama Everyday.
Niiden vastapainona on sitten muutama hyvin akustiseen ympäristöön rakennettua, ilmavaa ja kaunismelodista laulua kuten No More Rain, Bone 2 Pic Wit U ja Heaven Help, joilla on enemmän yhtymäkohtia Womack & Womackin hienostuneimpiin helmiin kuin viime vuosien "new classic soul"-levytyksiin.
Tällaisen laatu-artistin yllättävä paluu major-levymerkille on ilman muuta vuoden 1999 merkkitapauksia. Levyn riisutut sovitukset vaativat hetken sulattelua, mutta vahvojen sävelmien ja tulkintojen myötä albumi parantaa vaikutelmaansa kerta kerralta. Tyylillisesti läheinen vertailukohta levylle on Brigette McWilliamsin parin vuoden takainen albumi Too Much Woman.****
P.S. Angie Stonea kuullaan kolme raitaa myös uudella hyvätasoisella Expansionsin Soul Degrees -kokoelmalla, joka esittelee tuottaja Gerry DeVauxin tuotantoa viime vuosilta.

VARIOUS ARTISTS Pure Smooth (UK 2-CD)
Uutta Expansion-kokoelmaa on odotettu jo pitkään, ja nyt on tarjolla yhden normaalin CD:n hintainen tupla-CD, jolla on peräti 30 täysimittaista kappaletta viimeaikaisilta Expansion- ja Passion Jazz -julkaisuilta.
Levy tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tutustua kehuttuihin uusiin Expansion-nimiin kuten Kuh Ledesma, Arnold McCuller, Khani Cole, Nicolas Bearde, Phillippe, Holloway, Nigel Martinez ja Robbie Danzie. Levyn arvoa kohottaa lisäksi merkittävästi se, että myös tuntemattomammat, Passion Jazz -merkiltä poimitut jazz-soul-palat tarjoavat todellisia makupaloja, kuten Michael Whiten (entinen Maze-rumpali) mehevä puolinopea jazz-funk-pala So In Love, jolla scattaa Jonathan Butler, Philip Baileyn parhaita muistuttava Quiet Boysien Always Be the One, Angela Bofill-mainen Niteflyte-raita Company sekä kaksi erinomaista poimintaa Price-Bernstein Project -albumilta Philly Nights - toisella niistä ääntään värisyttää itse Jean Carne. Levyn kirkkain helmi on kuitenkin Jeffrey Osbornen laulama upeasti svengaava midtempo-balladi Light on My Life, joka on Shakatak-kosketinsoittaja Bill Sharpen uudelta levyltä. ****

KASHIF Who Loves You? (UK Expansion)
80-luvun syntikka-funk-velhon paluu ylittää kaikki odotukset, sillä levy sisältää hämmästyttävän raikkaan ja tuoreen makuista groovailua erinomaisten melodioiden taustalla. Etenkin kerralla mieleen takertuva lennokas Bed You Down voidaan välittömästi kirjata vuoden 1998 kenties parhaaksi menopalaksi, ja aivan erinomaista melodiaa kuljettelee myös Tashan-mainen I Don't Give a Damn. Toisaalta onnistuneet instrumentaalit Brooklyn Breezes ja peräti 10-minuuttinen Mingo Weay osoittavat, ettei Kashif välttämättä edes tarvitse laulumelodioita miellyttävän tunnelman aikaansaamiseksi. Mid-temporytmiin upotettu Can We Just Get Along? liu'uttelee puolestaan kaunista sävelmää yhteiskunnallisella sanomalla ryyditettynä.
Lay You Down on käytännössä Bed You Down toisena miksauksena, kun taas päätösura It's Alright on jatkettu kakkososaksi nimellä Who Loves You? (It's Alright Part 2), molemmilla kuullaan wah wah -kitaraa ja jazzahtava kitarosooloilua Impromp2-trumpetisti Johnny Brittin ja Sheila E.:n perkussioiden höystämänä. Muita vierailijoita levyllä ovat Gerald Albright, Liz Hogue, Michael White (Maze) ja Gary Taylor. Kaiken kaikkiaan erinomainen albumi ilman yhtään heikkoa hetkeä. ****1/2

KHANI COLE Places (US Finer Arts)
Khani Colen albumin esittely voitaisiin aloittaa ja samalla lopettaa toteamalla, että Cole on brittilähteissä jo rinnastettu Jean Carneen, Phyllis Hymaniin ja Gabriela Andersiin - jolloin ainakin alanharrastajille tulee kerralla selväksi, että kyseessä on ns. välttämätön hankinta.
Jos nuo vertailut tuntuivat vielä paperilta luettuna valkoihoisen, Arizonassa levyttävän jazz-soul-laulajattaren kohdalla kovin kaukaa haetuilta, niin muutaman sekunnin koesoitto levyn eri raitoja riittää hälventämään epäilyt. Ihonväristään huolimatta Khanilla on hyvin tumma, kypsä ja miellyttävänsävyinen alttoääni, joka on kuin kotonaan albumin jazzahtavan soul-materiaalin parissa. Levyn taustoja värittävät jazz-henkiset saksofoni- (Marion Meadows, Nelson Rangell), trumpetti-, kosketin- ja kitarasoolot.
Sävelmät ovat pääosin uusia, ja niistä vastaavat Mike Florio, levyn päätuottaja ja -sovittaja Michael B. sekä Khani Cole itse. Cover-versioina kuullaan Al Wilsonin vuoden 1973 ykköshitti Show and Tell sekä Brenda Hollowayn vuoden 1967 pikkuhitti You've Made Me So Very Happy, josta Blood, Sweat & Tears teki pari vuotta myöhemmin miljoonahitin.
Tasaiselta levyltä erottuvat tyylillisesti bluesahtava päätösura Call My Job ja lattarihenkinen Call on Me, joskin soul/jazz-makuun istuvat parhaiten Meadowsin sopraanosaksofonin säestämät Time Flies ja Like Love sekä tyylikäs trumpetin sävyttämä Overtime. Al Wilson -cover Show and Tell osoittaa Khanin pystyvän kääntämään hillityn perussävynsä myös voimakkaampaan tulkintaan. ****

P.S. Saimme hankittua myyntiin myös Khani Colen harvinaista debyyttialbumia Pieces of My Soul, joka on samaa luokkaa kuin uutuuslevykin.

Khani Colen WWW-sivut Internetissä:
http://www.khanicole.com

GABRIELA ANDERS Wanting (US Warner)
Argentiinalainen laulajatar Gabriela Anders on ihastuttanut niin kriitikot kuin Lontoon soul-spesialistiliikkeiden asiakkaat tyylillisesti yhtenäisellä debyytillään, joka yhdistää bossa novaa, jazzia ja soulia hienostuneeksi ja pehmeäsävyiseksi, vivahteikkaaksi kokonaisuudeksi. Levyn muusikkokunta on tuttua jazz-funk-levyiltä (George Duke, Paul Jackson Jr., Kirk Whalum, Byron Miller, Jerry Hey etc.), mutta tällä kertaa musiikki pysyttelee tunnelmallisissa brasilialais-sävyissä.
Aidon bossa novan avain-laatusanoja ovat hienostuneisuus, rytmillinen viileys, herkkyys ja melodinen kauneus, ja nämä piirteet yhdistyvät mitä raikkaimmin Gabrielan levyllä. Levyn alkupään pari sykkivää midtempoista soul-jazz-raitaa, Fire of Love ja erityisesti otsikkoraita Wanting tuovat äkkiseltään mieleen Saden, mutta rytmiikka ja rikkaat sovitukset ovat toista maata kuin Saden pop-väen makuun paremmin istuvilla laulelmilla. Myöskään itse Gabrielan laulu ei lainkaan muistuta Sadea, vaan Gabriela pitäytyy herkässä bossa nova -hengessä sävyttäen erinomaisia melodioita pehmeällä scat-tyylittelyllä.
Laadukkaat sävelmät ovat kahta lukuunottamatta Gabrielan omia: cover-kohteiksi on valittu bossa nova -klassikko The Girl from Ipanema sekä Roberta Flackin You Know What It's Like - molemmat istuvat Gabrielan levylle enemmän kuin mainiosti. Balladeista kenties soul-makuun parhaiten sopivat George Duken pianokuvioinnin sävyttämä aistikas Just an Hour ja Eric Ben‚tin duetoima sielukas Forever. Enemmän brasilialais-tunnelmiin uppoutuvat portugaliksi laulettu Fantasia ja Tania Marian mieleen tuova sanattomasti tulkittu Brasileira, kun taas Oscar Brashearin trumpetilla maustettu Feels So Good ja Boney Jamesin sopraanosaksofonin sävyttämä I'll Be Loving You edustavat Gabrielan hienostuneinta, jazzahtavaa soundia tyylikkäimmillään. ****

ARNOLD McCULLER
You Can't Go Back
Passion Jazz UK
Arnold McCuller on lähinnä sessio-miehenä musiikki-maailmassa tutuksi tullut pitkän tien kulkija. Läheinen rinnastuskohta Arnoldille on sekä uraltaan että lauluääneltään Phil Perry. Arnold oli 70-luvulla Revelations-yhtyeessä sen levyttäessä vuonna 1975 RSO-merkille Philly-soulia. Sittemmin Arnold on kiertuoinut erityisesti James Taylorin, viime aikoina myös Phil Collinsin taustalaulajana, sekä levyttänyt mm. Luther Vandrossin, Aretha Franklinin ja Diana Rossin taustoilla.
Miehen omia soololevyjä on julkaistu vain harvakseen, ja vuonna 1984 ja 1994 levytettyjen albumien kerrotaan olleen adult contemporary -henkisiä, kun taas tämä alun perin USA:ssa What's Good Records -pikkumerkillä julkaistu kolmas CD on selkeästi soul-kiekko, vaikka onkin Englannissa poimittu Expansionin jazz-sivumerkille Passion Jazz.
Levyn taustat on kauttaaltaan miehitetty aidoilla maineikkailla soittajilla rumpuja ja koskettimia myöten, ja usealla raidalla kuullaan pitkin kappaletta sooloilevaa saksofonia (mm. Kirk Whalum, Justo Almario) tai trumpettia. Kirkkaimmat helmet ovat David Peastonin parhaat Michael Powell -balladit mieleen tuova Shooting Star, hienostunut Whalumin saksofonin hallitsema Close to Heaven, intensiivisesti sykkivä Feels Like Rain sekä elegantti, loppua kohti tiivistyvä The Deepest Blue. Selkeimmin jazz-tunnelmiin heittäytyvät svengaava puhallinsektion ja pianosoolon ryydittämä Going All out of My Way sekä trumpettisoolojen maustama latinalais-sävyinen I Am a Camera.
Laatulevy alusta loppuun. ****

MARC DORSEY
Crave

US Jive CD - INTRODUCTORY PRICE 89 MK
OLU
Soul Catcher
US Gee Street CD
Marc Dorsey ja Olu ovat tuoreimmat tulokkaat new classic soul -nimikkeellä markkinoitavan 90-luvun uuden sukupolven soul-artistien sarjaan, jonka terävimmässä kärjessä ovat Maxwell ja viime vuonna Islandille debytoinut Ali. Dorsey on tästä parivaljakosta laulajana pätevämpi, seuraten vokalistina Donny Hathaway-Stevie Wonder-Brian McKnight-linjaa, kun taas Olun valttina ovat paremmat taustat, joissa on yhtäläisyyksiä mm. Impromp2:n, Maxwellin, J.K.:n ja Sean Oliverin viimeaikaisiin levyihin. Olun tuottajana onkin Maxwellin ja Saden tuottajana maineeseen noussut Stuart Matthewman.
Marc Dorsey herätti pari vuotta sitten huomiota Spike Lee -elokuvan Clockers soundtrack-albumilla, jolla hän esitti vanhan Stylistics-hitin People Make the World Go Round. Nyt Marc debytoi Jive-merkillä Timmy Allenin tuotannossa, joka on tutun ajanmukaista ja ilmeetöntä ja tuo mieleen miehen Glenn Jones -tuotokset samalla merkillä 80-90-luvun taitteessa. Cover-kohteina ovat nyt Shirley Murdock -hitti As We Lay ja Stevie Wonderin All I Do. Balladeihin keskittyvän levyn parhaimmistoon lukeutuvat Randy Bowlandin kitaran värittämä beat-balladi Tell Your Man (He´s Gotta Go), Eugene Wilden säveltämä sielukas In the Ghetto ja akustisemmin sovitettu päätösraita Love You Again. Kohtalainen avaus, ensi kerraksi jäämme kuitenkin odottamaan hieman enemmän persoonallista väriä etenkin taustoihin. ***1/2
Olu on laulajana selvästi värittömämpi ja vaatimattomampi kuin Marc Dorsey, mutta Olu on puolestaan päässyt heti debyytillään Maxwell-tuottaja Stuart Matthewmanin suojelukseen, ja levyn modernit mutta kekseliäät sovitukset luovat levylle raikkaan ja massasta erottuvan tunnelman.
Levyn 11 raidasta yhdeksän on mainioita, taustoiltaan rentoja mutta sykkiviä laulelmia, joissa painopiste vaihtelee Impromp2-vaikutteisesta coolista luennasta (Together, Soul Catcher) ja Matthewmanin tuotannolle tutusta pehmeästä sykkeestä (Don't Cry; Sweet Melody, A Change) perkussiiviseen blaxploitation-soundiin (Day after Day) sekä hienostuneeseen, Maxwell-tyyliseen balladitunnelmaan (Sista Why, Long Way, My World). Pari loppupään raitaa valahtaa hieman turhan folk-henkiseen tunnelmaan soul-diggarin makuun, mutta viimeinen raita palauttaa sävyt jälleen mustaan musiikkiin. ***1/2

TOM BROWNE
R'N'Browne
Hip Bop US CD
Myös Tom Brownen uutuuslevy on kappalevalikoimaltaan kokoelma vanhoja soul-hittejä uudessa asussa. Lähes kaikki levyn kappaleet ovat melkoisia klubiklassikoita, ja trumpetti-vetoiset versiot kuullaankin mm. sellaisista raidoista kuin Mazen Joy and Pain, Loose Endsin Hangin' on a String, Roy Ayersin Can't You See Me ja Mtumen Juicy Fruit. Britti-funk-yhtyeet tuntuvat olevan Brownen makuun, sillä Loose Endsin ohella Browne versioi Soul II Soulin Back to Life'n ja Brand New Heaviesin Never Stop'in. Dianne Reeves laulaa Donny Hathaway -klassikon Someday We'll All Be Free.
Soul-väkeä vähemmän kiinnostavia coverointeja ovat vain Jimi Hendrixin The Wind Cries Mary sekä Tony Braxton -hittinä tunnettua Dianne Warren -balladi Un-break My Heart. Levyn taustat ovat ehdassa funk-hengessä puserrettuja syntiikka/rumpukone-pohjia, usein melko pelkistettyjä, mutta mausteena on mm. Christian McBriden bassottelua ja John Hartin kitarakuviointia. Pääosassa on kaiken aikaa Tom Brownen oma trumpettisoitto, joka onkin varsin miellyttävää, rennosti improvisoivaa soitantaa, jossa ei seurailla laulumelodioita vaan sooloillaan reilusti. Parhaiten onnistuvat ehkä hieman yllättäen Soul II Soulin Back to Life sekä avauksena kuultava Joy and Pain. Sen sijaan Juicy Fruit jää pettymykseksi kankeahkon rumpukonepohjan vuoksi ja muuten miellyttävä Hanging on a String nojaa turhan paljon Sybilin laulamaan melodiaan. ***1/2

KUH (LEDESMA) Precious (UK Expansion)
Kuh Ledesma on philippiiniläinen kaunotar, joka on kotimaassaan ollut pitkään suosittu sekä laulajana että tv- ja filmitähtenä. Precious on hänen kansainvälinen debyyttinsä, joka julkaistiin USA:ssa vuonna 1997 ja jonka Expansion on nyt julkaissut Englannissa. Levyn tuottajana on Attala Zane Giles (tuottanut mm. Meli'sa Morgania ja Vesta Williamsia) ja musiikki on eleganttia, sofistikoitua soulia kevyesti jazz-sävytettynä. Taustamuusikkoina on eturivin jazz-funk/soul-muusikoita kuten Gerald Albright, edesmennyt George Howard, Paulinho DaCosta ja John Robinson.
Helmeilevän kosketinpohjan ylle rakennettu, Albrightin huilusoolon maustama Lover's Journey avaa albumin ja näyttää suunnan myös loppulevylle. Kuh Ledesman laulutyyli muistuttaa paikoin Chant‚ Moorea, ja myös musiikissa on paljon yhteistä Chanté Mooren soololevyjen kanssa. Varsinaisia klubiraitoja levyllä ei kuitenkaan ole, vaan menopalat ovat mid-temposykkeessä eteenpäin soljuvia rauhallisia kappaleita.
Avarasoundinen, pianon, perkussioiden ja saksofonin hallitsema Dreaming on midtempoisten kärki, kun taas balladeista eleettömät mutta tyylikkäät I Remember Your Love ja I Cry ovat edustavimpia ja istuisivat erinomaisesti myös esim. Patti Austinin tuoreimmalle levylle. Howardin saksofonin tukema versio Love Will Find a Way'sta kuuluu niin ikään levyn parhaimmistoon. ***1/2

NICOLAS BEARDE Crossing the Line (UK Expansion)
Samettiääninen Nicolas Bearde on jazz-soul-laulaja, joka on aiemmin ollut mukana a cappella -yhtyeessä SoVoSo, ja USA:ssa Right Groove -merkillä alun perin viime vuonna julkaistu Crossing the Line on miehen soolodebyytti. Se edustaa rauhallista, aikuiseen makuun sopivaa jazz-henkistä soulia, jossa tempo ei koskaan nouse pehmeäsykkeistä midtempoa kiihkeämmäksi, ja taustat ovat aitojen muusikoiden miehittämiä.
Tyylillisesti Nicolasia on rinnastettu Jon Lucieniin, ja levyllä onkin yksi Jon Lucienin sävelmä, Lady Love, jonka Nicolas istuttaa maagiseen, voimakkaan basso-pohjan ja Lonnie Liston Smith -maisen kosketinsoitannan hallitsemaan taustaan. Muita todellisia makupaloja levyllä ovat upea saksofonin kyllästämä Color Blind, joka tuo mieleen Carl Andersonin uran parhaat hetket, Al Johnsonin mieleen tuova traditionaalinen soul-balladi Miracle Lover sekä tyylikäs, trumpetin maustama jazz-taustainen päätösura (And) It All Goes 'Round and 'Round. ****

MILES Odyssey (US Black Tree)
Saimme vihdoin myyntiin pienen erän Miles Jayen pitkään odotettua uutuuslevyä, jota tähän asti on ollut saatavana ainoastaan Lontoon erikoisliikkeessä 16-17 punnan hintaan. Albumi ei petä odotuksia, vaan on kokoelma toinen toistaan upeampia balladeja luksus-soundeissa. Levy sisältää 14 kappaletta, joista tosin kolme on vaihtoehtoisia versioita CD:n järeimpiin kuuluvista balladeista. Lisäksi kolme kappaletta on instrumentaaleja, mukaanlukien versiot Milesin aiemmista levytyksistä I've Been a Fool for You ja Irresistible.
Albumin neljä todellista huippuballadia on sijoitettu heti levyn kärkeen, ja ne lukeutuvat todellakin Milesin loistokkaan uran parhaimmistoon. I'll Never Go avaa albumin mehukkaalla, sykkivällä duettoballadilla, jolla vierailee toinen viime vuosikymmenen vaihteen unohdettu mestari, Alyson Williams. Heti perään seuraa kaksi vahvasti latautunutta, Teddy Pendergrass -henkistä bedroom-hehkuttelua asiaan kuuluvine fraaseineen: I wonder if you like to share a little quiet time / we'll play some sexy music / and have a glass of wine / and then turn the lights down low / I can rub your shoulders and even brush your hair... Barry Towler kuvaili kappaletta Soul Expressin Online -sivuilla sanoin "Indeed, Can I Come Over, is a real honest to God soul GEM that will be played to death in this house. Glorious listening." Seuraava kappale Love Story huipentuu Milesin mahtavaan duetointiin itsensä kanssa, ja Step by Step muistuttaa miehen vuoden 1989 huippukiekon Irresistible parhaita paloja.
Väliin seuraa Milesin tunteikas versio usein coveroidusta Wildflower'ista ja uudeksi "wedding-anthem'iksi" pyrkivä kaunissävelinen Marry Me. Kahden instrumentaalin väliin jää levyn tuskaisin tulkinta, pelkän akustisen kitaran säestyksellä laulettu Free Me, kun taas Man on a Corner on risteytys maanläheistä juuri-soulia ja country-sävyjä - sielukas loppuosa muistuttaa Commodores-hittiä Sail On. Aloitusballadien uusintaversioilla Miles puolestaan heittäytyy Barry White / Isaac Hayes -tyyppiseen "rap"-jutusteluun.
Enemmän kuin tervetullut comeback! ****

NIGEL MARTINEZ So Good (UK Expansion)
Tuoreimman Expansion-lähetyksen mukana saimme lisää myös vuosi sitten julkaistua Nigel Martinez -CD:tä, joka on enemmän kuin suositeltava hankinta kaikille groovikkaan nopeatempoisen soulin ystäville. Viisi levyn kappaleista on jazz-funk-tyylisiä instrumentaaleja, kuten kaunismelodinen, mehevän bassottelun maustama avauskappale Just Another Night, verraton basso-piano-vetoinen Everlasting (voisi tyylillisesti olla vanhalta Rodney Franklin -levyltä) tai Stanley Clarkea jäljittelevä balladi Your Touch.
Enemmistö kappaleista on kuitenkin modernia laulettua soulia erinomaisten sävelmien ja soitannan saattelemana. Tyylillisesti levyn usein groove-henkinen, melodinen meno on itse asiassa hyvin samankaltaista kuin Kashifin uutuudella. Menopuolelta löytyykin pitkä rivi mainioita vauhtiraitoja, kuten vibrafonien ja fonin ryydittämä Hold on Me, avara kumisevien perkussioiden ylle rakennettu Dreams Come True, Barry Whiten parhaat mieleen tuova 70-lukuhenkinen Special Way tai Earth, Wind & Fire -vaikutteinen Shuda Cuda Wuda.
Myöskään balladeissa ei ole valittamista, sillä esim. Who Can I Run To ja otsikkokappale So Good ovat nättejä, sielukkaita balladisävelmiä, vaikkakin Nigelin oma, tavanomainen tenoriääni on hieman väritön. Eläytymiskykyä miehellä kuitenkin riittää kohtuulliseen soul-tulkintaan.
Kahdentoista täysipituisen raidan joukossa ei ole yhtään heikkoa hetkeä, joten ainakin jazz-funk-suuntautuneen soul-diggarin kannattaa korjata levy talteen. ****

J.K. What's the Word (US Verve)
Kitaristi Joel Kipnis tuotti äskettäin Headhunters'ien erinomaisen funkyn comeback-albumin, ja nyt sama mies osoittaa mainiota tyylitajuaan omalla sooloalbumillaan What's the Word. CD:n kansitarrassa mainostetaan levyn musiikkia sanoin JK brings together sultry grooves and soulful R&B vocals in a seductive blend of new soul and jazz ja siitä nimenomaan on kyse eli erittäin svengaavien groove-pohjien, aidon soitannan (saksofonia, jazz-kitaraa, funk-basso, oikeat rummut, trumpetti, erilaiset kosketinsoittimet jne.) ja sielukkaan soul-laulannan mehevästä yhdistelystä, eikä suinkaan tyypillisestä tämän päivän "smooth jazz" -musiikista, jos sillä tarkoitetaan sitä nätisti melodioita tapailevaa synteettistä viihdykettä, jota 90 % tämän päivän ns. jazz-funkista edustaa.
Läheisin vertailukohta albumille on ilman muuta Impromp2:n mehukas soul/funk-CD You're Gonna Love It, joka on edelleen Soul Townin kaikkien aikojen myyntilistan top 5:ssä. Siihen verrattuna JK:n meno on vieläpä selkeämmin groovaavaa ja rytmeiltään imevämpää - JK:n tuotantoyhtiön nimi on osuvasti Swing It Productions - ja jazz-henkisiä sooloja tarjotaan selvästi laajemmalla valikoimalla instrumentteja. Levyn vokalisteista Marvin Gaye -vaikutteisesti falsettia käyttävä Gerrell Gaddis (3 raidalla) luo nimenomaan mielleyhtymiä Impromp2:n suuntaan, kun taas 80-luvulla soololevynkin julkaissut Robyn Springer on ykkösluokan nais-solisti, jonka upeata ääntä voidaan ihailla neljällä raidalla. Niistä ehkä kirkkain helmi on nautinnollisesti sykkivä Love Jones, jolla Robyn värisyttää sielukasta sopraanoaan loistokkaan midtempo-soul-grooven yllä - tästä eivät soundit parane!
Muita albumin todellisia makupaloja ovat Impromp2-henkiset What's the Word ja She's Got Somethin' sekä tuhdisti funkkaava instrumentaali In the Pocket. Levyn loppua kohti svengi hieman seestyy ja tunnelma kääntyy JK:n jazz-kitaran johdolla rennon, kesäisen yö-tunnelmoinnin suuntaan, mutta yhtään heikkoa raitaa ei osu vastaan.
Kun tätä täysimittaista, 65 minuutin pituista CD:tä myydään jenkki-importina vielä "special introductory"-hinnalla 99 MK, niin kyseessä on todellakin hinta-laatusuhteeltaan vuoden 1998 parhaita levyhankintoja jokaiselle, joka pitää sekä soulista, funkista että jazzista. ****

THE TEMPTATIONS Phoenix Rising (US Motown)
Temptationsien perustajajäsen Otis Williams vertaa yhtyettä urheilujoukkueeseen, ja toteaa, että vaikka pelaajat vaihtuvat, joukkue säilyy ja laadusta ei tingitä. Juuri tästä voidaan yhtyettä jälleen onnitella, sillä kukapa olisi Ali-Ollie Woodsonin lähdön ja Melvin Franklinin kuoleman jälkeen uskonut, että Temptationsien uutuus ihastuttaa ennen kaikkea käsittämättömän kovatasoisilla uusilla vokalisteilla ja on yksi soul-vuoden 1998 merkkitapauksista.
Levyn avaussinglenä esiteltiin nokkelasti yhtyeen 60-luvun hittejä samplaileva Stay, joka osoittaa samalla uuden kokoonpanon vahvuuden lauluyhtyeenä. Tuskin mikään muu lauluyhtye kykenee enää samanlaiseen soundiin, jossa skaalaa riittää järeästä baritonista (Barrington Henderson) bassoääneen (Harry McGilberry) ja falsettiin (vanha tuttu Ron Tyson). Albumin yleisilme on klassista, perinteistä soulia, parhaana esimerkkinä mahtava yli 7-minuuttinen, jatkuvan saksofonisooloilun maustama mehevä balladi This Is My Promise, jolla Henderson yltyy Ali-Ollie Woodson -tyyppiseen revittelyyn.
Muina kohokohtina mainittakoon Hendersonin niin ikään rankasti tulkitsema midtempo-balladi How Could He Hurt You, Tysonin falsetin hallitsema tyylikäs Tempt Me, kun taas For Lovers Only -yhtyeestä värvätty Terry Weeks laulaa voimakkaalla, Glenn Jones -tyyppisellä äänellä balladiksi hidastetun version For Lovers Only -kappaleesta Take Me In Your Arms. ****

PHYLLIS HYMAN Forever with You (US PIR)
Kesällä 1995 itsemurhan tehnyt Phyllis Hyman ehti purkittaa 90-luvun aikana parinkin albumillisen verran julkaisemattomia lauluja Philadelphia Internationalille. Ensimmäinen näistä, muutenkin syksyllä 1995 julkaistavaksi aiottu I Refuse to Be Lonely oli Phyllisin uran parhaita ellei paras CD, ja nyt Phyllisin PIR-jäämistöstä koottu Forever with You sisältää sekin vielä yllättävän korkealuokkaista materiaalia.
Ennen muuta sellaiset todelliset helmet kuin Funny How Love Goes (duettoparina upeaääninen tuntematon mieslaulauja Damon) ja jazz-sävyissä liu'utteleva midtempoinen Come Right Or Not at All hämmästyttävät: kuinka tällaiset kappaleet on jätetty aikanaan julkaisematta! Phyllis on myös elementissään pursuttaessaan kurkkuäänistä tulkintaa omalla sävelmällään Strength of a Woman. Bunny Siglerin säveltämä maaginen, omaperäisen jousisovituksen hallitsema Set a Little Trap kuulostaa puolestaan klassiselta vanhalta Philly-soulilta, ja hyvin tyypillistä, laadukasta Philly-soulia ovat myös The Kids ja Stylistics-cover Hurry Up This Way Again. Levyn tuottajina ovat Nick Martinelli, Gamble & Huff, Barry Eastmond ja Dexter Wansel.
Välttämätön hankinta Phyllisin vanhoille faneille. ****

MAXWELL Embrya (US Sony)
Jos Maxwellin vuodentakainen Unplugged-levy oli enemmän miehen Urban Hang Suite -debyytin hienostuneemman, 70-luku-vaikutteisen akustisen puolen ystävien makuun, uusi Embrya-CD tulee vastaavasti ilahduttamaan eniten niitä, jotka pitivät ensilevyn tukevista klubiraidoista. Uutuuslevyn alkupuoli onkin mainiota, vahvaa klubipoljentoa, jossa perkussiivista back beatia ryyditetään mallikkaasti torvi- ja jousikuvioilla. Maagisimmin grooviaan kehittelevät tällä kertaa äärimmäisen sielukkaan melodian saattama Matrinomy: Maybe You jatko-osineen (Arroz Con Pollo) sekä junamaisesti etenevät I'm You: You Are Me and We Are You ja Everwanting; To Want You to Want.
Maxwellin persoonallisiin balladitulkintoihin aiemmin ihastuneitakaan ei kokonaan unohdeta, joskaan debyytin parhaimpien, klassisten sweet soul -balladien tasoa ei onnistuta toistamaan. Lähimmäs yltää nyt herkkäsävyinen Know These Things: Shouldn't You. Avarasoundinen, pehmeästi sykkivä midtempoinen Eachhoureachsecond... on myös maininnan arvoinen. ****

JUANITA DAILEY Free (US Woo Records)
Juanita Dailey on aiemmin tullut tutuksi lähinnä jazz-funk-levyjen taitavana vokalistivierailijana, mutta Juanitan debyytti herätti jo etukäteen valtavan ennakkokiinnostuksen, kun päätuottajina ovat Norman Connors ja Dexter Wansel, ja vierailevina vokalisteina ja muusikkoina soulin ja jazz-funkin kermaa: Ali Woodson (Temptations), Jean Carn, Angela Bofill, Gerald Albright, Norman Brown, Marion Meadows, Bobby Lyle etc.
Levyn vahvin valtti on kuitenkin itse Juanita, joka on todella loistava laulajatar: ei pelkästään teknisesti suvereeni, vaan jo perussävyltään kiehtova ja persoonallinen sekä erittäin eläytymiskykyinen tavalla, joka saa pitkäaikaisen soul-harrastajan selkäpiin väreilemään. Juanita voidaan nimetä parhaaksi naispuoliseksi soul-debytoijaksi moneen vuoteen.
13 täysimittaisen raidan CD ainoa mahdollinen kritiikki kohdistuu toisen päätuottajan, Norman Connorsin päätökseen valita Juanitalle coveroitavaksi koko joukko vanhoja soul-sävelmiä, joista osa on hyvinkin tuttuja kaikille soul-harrastajille: Deniece Williamsin Free, Phyllis Hymanin You Know How to Love Me, Mazen Before I Let Go, Marvin Gayen ja Tammi Terrellin Your Precious Love.
Jonkun muun levyllä nämä saattaisivatkin olla puuduttavaa kuultavaa, mutta erinomaisten muusikkojen värittämässä jazz-ahtavassa ympäristössä kaikkiin versioihin saadaan aivan uusi ilme, ja etenkin Free ja Before I Let Go ovat mainioita tulkintoja - viimeksi mainittu yltää Norman Brownin johdolla sellaiseen svengiin, että Mazen originaali jää kirkkaasti kakkoseksi! Your Precious Love'n tekee puolestaan kiinnostavaksi mies-duetoija, joka on jumalainen Temptations-kurkku Ali-Ollie Woodson.
Siltikin levyn kiinnostavin anti ovat uudet sävelmät, joiden joukossa on todellisia helmiä. Singlenä julkaistun avausraidan Love Hurts tuottajana on James Poyser, joka tunnetaan Erykah Badun menestyksen takaa, ja Poyserin soundi on napakka ja tuore: singlen taustana on Barry White -sample, vahva mutta rento beat ja pianokuviointia, ja ylle Juanita värisyttää levyn ehkä sielukkaimman tulkinnan. Toinen Poyser-tuotos, samantyyppinen Tossin & Turnin' on sekin erittäin kiinnostava sekä soundimaailmaltaan että sävelmänä.
Dexter Wansel loihtii omille tuotoksilleen perinteisen, mm. Jones Girlsien parhailta levyiltä tutun laatu-soul-soundin, jota värittää Gerald Albright täyteläisellä fonillaan. Yksi levyn ehdottomista jalokivistä on lisäksi Juanitan ja levymerkkipomo Dave Wooleyn oma tuotos, Marion Meadowsin sopraanosaksofonilla sävytetty intensiivinen beat-balladi He's the Only One.
CD ensikopiot ovat lähteneet liikkeelle sitä tahtia, että Juanitan levy päätynee ei pelkästään vuoden 1998 top 50 -listan kärkeen, vaan myös korkealla kaikkien aikojen myyntilistallemme. *****

KEITH WASHINGTON KW (US Silas)
Keith Washington säikäytti vanhoja fanejaan muuntautumalla kolmannella levyllään Jenkkien myyntilistoilla nykyisin suosittuun Urban-balladimuottiin, jossa taustat ovat hip hop -tyyliin pelkistetyt ja sample-pitoiset. Levy onkin jäänyt myyntimenestykseltään vaisuksi edeltäjiinsä verrattuna, mutta albumi osoittautuu huomattavasti ensivaikutelmaansa vahvemmaksi.
Miehen vanhasta tyylistä muistuttaa vain ainoa Terry Coffey -tuotos Only You. Muutaman kuuntelun jälkeen kuitenkin esim. I Warned You'n ja Long Ago'n pohja-groovet alkavat tehota, kun taas Tell Me (Are You with It) tarjoaa hyvin tilaa Keithin intohimoiselle balladivääntelylle. Parhaaksi Urban-raidaksi osoittautuu ajan myötä kuitenkin intensiivinen, sielukas beat balladi Long Ago.
Soul-kuuntelijoita ilahduttavat lisäksi erityisesti Chant‚ Mooren kanssa duetoitu balladi I Love You sekä onnistunut Marvin Gaye -modernisointi You Sure Love to Ball. ***1/2

WILL DOWNING & GERALD ALBRIGHT Pleasures of the Night (US Verve)
Will Downingin uutuus, yhdessä saksofonisti Gerald Albrightin kanssa levytetty Pleasures of the Night palauttaa Willin vuoden 1991 levyn A Dream Fulfilled jazz-tunnelmiin. Mistään uraauurtavasta kokeiluprojektista ei ole kyse, pikemminkin Downing ja Albright uppoutuvat konventionaaliseen, hyvin seesteiseen ja miellyttävään tunnelmointiin, kuten otsikkokin lupaa. Yleiskuvaan sopii, että levyllä versioidaan useita standardeja (Here's That Rainy Day, The Look of Love, Michelle, Stop Look Listen to Your Heart) Downingille tyypilliseen jazz-soul-asuun, ja parilla raidalla sovitus ja säestys ovat jo suoraan traditionalisen akustisen jazzin puolelta. Taustakokoonpanosta löytyvät siten oikeat rummut, akustinen piano ja pystybasso, kun taas Albright vaihtaa soitintaan tunnelman mukaan tenori-, altto- tai sopraanosaksofoniin sekä huiluun.
Henkeäsalpaavan huippuraidan puuttuminen jättää yleisvaikutelman vaisummaksi kuin A Dream Fulfilled -levyllä, mutta niin tinkimättömän tasokas ja yhtenäinen tämäkin CD on, että siitä muodostuu itsestäänselvä hankinta kaikille jotka pitävät rauhallisesta jazz-soul-tunnelmoinnista. ****

ARETHA FRANKLIN A Rose Is Still a Rose (US Arista)
Aretha Franklin tekee komean paluun huipulle tällä albumilla, joka valittiin Soul Express -numeron 2/98 kuukauden levyksi. Albumia on yleisesti pidetty Arethan parhaana sitten vuoden 1983 Get It Right-kiekon, jonka tuotti Luther Vandross. Lisäksi mukana on yksittäisiä helmiä, joita voidaan perustellusti väittää Arethan kaikkien aikojen parhaimmistoon kuuluviksi.
Levyn tuottajalistassa on peräti 13 nimeä, jolla pyritään varmistamaan, että mukana on jokaiselle jotakin, myös radiosoittoon ja listoille soveltuvia kappaleita. Temppu onnistui, sillä CD on menestynyt kaupallisesti erinomaisesti ja poikinut sinkkuhittejä sekä USA:n että Englannin listakärkiin. Nimikappalehitti on hip hop -henkisesti nakkelevan rumpukonepoljennon ylle komeasti laulettu melodinen esitys. Nopeatempoisten kärki on kuitenkin välittömästi mukaansatempaava Watch My Back, kun taas Here We Go Again kiehtoo Changen The Glow of Love'n pianokuviota lainailevine taustoineen.
Balladeista Narada Michael Waldenin tuottama How Many Times on jo tyylikästä laatu-soulia, mutta levyn ehdottomina huipentumina ovat kaksi viimeistä raitaa, jotka ovat Michael J. Powellin tuottamia. Love Pang on klassikon veroinen mestariteos, jonka Powell on upottanut ylellisesti sykkivään soul-taustaan   la Anita Baker / Oleta Adams, mutta henkeäsalpaavaksi sen tekee lopulta Aretha itse intoutumalla aivan käsittämättömän sielukkaaseen tyylittelyyn.
Levyn päättää puolestaan liki 8-minuuttinen Powellin ja Arethan yhteisteos The Woman, joka on äärimmäisen maukas jazz-henkisempi kappale. Se käynnistyy rauhallisen tunnelmallisessa sävyssä ja yltyy vähitellen mainioksi jazz-irrotteluksi, kun Aretha esittää improvisaatiotaitojaan. ****

PHIL PERRY One Heart One Love (US Private Music)
Phil Perryn edellinen CD Pure Pleasure lukeutui vuoden 1994 top ten -levyihin. Miehen uutuuslevy ei aivan yllä samalle tasolle, mutta sisältää silti useita hienoja esityksiä. Tuottajina ovat pitkälti samat miehet jotka vastasivat äskettäisestä Whispers-CD'stä, ja Whispersien Nicholas Caldwell on myös tämän albumin valvova tuottaja.
Levyn avauksena on nostalgisen viihteellisissä sävyissä käynnistyvä I'm Sorry, joka kuitenkin hiljalleen kääntyy aivan ekstaattiseksi irrotteluksi. Balladipainotteisen levyn kirkkain huippu on kuitenkin säteilevä duetto Do Not Disturb, jonka Phil laulaa yhdessä vaimonsa Lillian Perryn kanssa. Kappaleen säveltäjiin lukeutuu vanha tuttu Nick Martinelli. Saksofonin maustama Pretty Lady on niin ikään erittäin tyylikäs balladi, ja Hold on with Your Heart kasvattaa intensiteettiä loppua kohti.
Levyn nopeatempoisista ykkönen on tarttuva Do What Comes Natural, jota Tony Monson ehti Blues & Soulissa kuvailla jo tulevaisuuden soul anthem'iksi. Taso säilyy edelleen korkeana pehmeäsykkeisillä midtempoislla, ja laskee vasta päätösuralla, joka on epäonnistuneen kuuloinen sikermä tutuimpia Al Green -hittejä. ***1/2

KENI BURKE Nothin' But Love (UK Expansion)
Keni Burke on viime aikoina tavattu valita vertailukohdaksi, kun puhutaan meheväsoundisesta funk-sävytteisestä mutta melodisesta soulista, jollaisen huipentuma oli Kenin 80-luvun klassikko Risin' to the Top. Tällä comeback-albumilla Keni kuitenkin keskittyy enemmän balladipuoleen, mutta tekeekin sen sitten enemmän kuin onnistuneesti.
Jo muutama kuuntelukerta paljastaa, että Keni ei ole menettänyt säveltäjänlahjojaan, vaan hienostuneet balladit tihkuvat soulia samaan tapaan kuin miehen parhaat 80-luvun sävelmät. Levyn soundit ovat myös odotettua paremmat, vaikka soitinvalikoima onkin niukka sisältäen esim. akustista kitaraa syntiikkaliu'uttelun yllä. Näillä eväillä syntyy kuitenkin loistokkaita moderneja soul-balladeja kuten Tell Me You Want My Love, I Can Give You Plenty Love ja Expansion-kokoelmalta Pure Soul 2 tuttu kaunismelodinen This Dedication.
Myös levyn mid-tempoiset vakuuttavat. Nothin' But Love on pehmeästi etenevä, helmeilevällä pianokuvioinnilla maustettu korkeatasoinen sävelmä, kun taas vahvasti Marvin Gaye -henkinen Indigenous Love kehittää niin hypnoottisen grooven, että kappaleesta voidaan odottaa kehkeytyvän soul-klubien kestosuosikki. ****1/2

WENDELL BROWN Make It Good for Ya (US Raw Deal)
Wendell Brownin debyytti edustaa miehekästä 80-lukulaisen kuuloista soulia ja vertailukohdaksi on mainittu monia 80-luvun kovimpia mies-soul-laulajia. Lauluääneltä tummasävyiset Bert Robinson ja Booker Newberry ovat kenties lähinnä, kun taas levyn hitaasta keskitempoiseen liikkuva materiaali on aiheuttanut Vandross-Pendergrass-Freddie Jackson-mielikuvia.
Joka tapauksessa kyseessä on varteenotettava tulokas, jonka debyytti on kunnon soul-pakkaus modernissa beat-pohjassa ilman street-kliseitä. Taustoille olisi kaivannut hieman lisäväriä aitojen soittimien muodossa, mutta tällaisenaankin CD tarjoilee tukevia balladeja ja pari poikkeuksellisen tarttuvaa midtempo-raitaa. Laatu-soul-palstoilla on 11-raitaisesta albumista noteerattu jo mm. Pendergrass-henkinen päätösballadi Crazy, kaunismelodinen Losing Game sekä midtempoisten kärki Mothers, Keep It Real. ****

THE WHISPERS Songbook Vol. 1 - The Songs of Babyface (US Interscope)
Albumillinen Babyface-sävelmiä ei paperilla välttämättä kuulosta houkuttelevalta soul-harrastajalle, mutta levy osoittautuu hämmästyttävän tyylikkääksi ja sielukkaaksi. Whispers on tosiasiassa levyttänyt Babyface-sävelmiä ensi kertaa jo Solar-kaudellaan vuonna 1984, ja nyt versioitavaksi valitut kappaleet ovat myös sävelminä ehdottomasti Babyfacen parhaimmistoa: Johnny Gillin My, My, My, Toni Braxtonin Seven Whole Days, Deelen Two Occasions, Babyfacen itse alun perin esittämät Whip Appeal ja For the Cool in You jne.
Musiikin korkealuokkaisuuden varmentavat huipputason soundit ja sovitukset; levyn tuottajat ovat hylänneet simppelin Babyface-soundin ja sen sijaan upottaneet levyn tyylikkääseen, aavistuksen jazzilla maustettuun soul-asuun: niinpä esim. Seven Whole Days'in pohjalla on maukasta pianokuviointia, jota maustetaan lähes jatkuvalla altto-saksofonipuhaltelulla. Menopalat ovat soundeiltaan moderneja, napakoita, mutta eivät street-henkisiä.
Loppuvuoden ilman muuta positiivisin yllätys. ****1/2

WILL DOWNING Invitation Only (US Mercury)
Will Downingin kuudes sooloalbumi jatkaa pitkälti miehen edellisen Moods-albumin viitoittamalla linjalla, eli musiikki on oikeiden ja runsaiden akustisten instrumenttien hallitsemaa, jazz-sävytteistä laulantaa. Taustoilla suorastaan vilisee jazz-funkin kärkinimiä kuten Marcus Miller, Alex Bugnon, Gerald Albright, Webster Lewis, Norman Brown, Jonathan Butler, Harvey Mason, Kirk Whalum ja Paul Jackson Jr.
Levyn nimi juontaakin siitä, että Will Downing kutsui arvostamiaan muusikoita levyn tekoon sen jälkeen, kun sai kuulla hyvän ystävänsä, saksofonisti Art Porterin tapaturmaisesta kuolemasta. Päätöskappale, Before We Say Goodbye, on Downingin ja Porterin yhdessä vuonna 1994 kirjoittama kappale, jolla Downing esittää samalla levyn selvästi latautuneimman tulkinnan.
Muutoin levyn tunnelma on pikemminkin hyvin rauhallinen ja aistikas kuin voimakas tai raju. Tasaisesta, tyylikkäästä albumista henkilökohtaiset suosikit tulevat varmasti jakautumaan pitkin levyä, joukossa on jo mainitun Porter-yhteistyön ohella mm. kaksi raikasta duettoballadia Eternal Love ja Personal (Willin duettopareina Audrey Wheeler ja Tanya "Tann" Smith), verrattomasti svengaava puolinopea These Things, vahvasti sykkivä balladi Come to Me ja melodinen midtempoinen All about You. Varsinaisesti jazzia on vain yksi kappale, Whalumin saksfonin kruunaama versio vanhasta jazz-standardista When Sunny Gets Blue, vaikka levy on USA:ssa kirjattu jazz-uutuuksiin.
Tätä levyä on vaikea ohittaa siinä vaiheessa kun aletaan koota vuoden 1997 parhaita levyjä. ****1/2

CHRIS WILLIS Chris Willis (US Star Song)
Saimme rajoitetun erän lisää Chris Willisin loistokasta vuoden 1996 albumia, josta Expansion lainasi äskettäiselle Pure Soul 3 -kokoelmalleen kappaleen Diamond in Me. Tuo alkuhetkistä asti häikäisevä puolinopea laatu-soul-raita kertoo hyvin, mitä itse albumiltakin voi odottaa: erinomaisia soul-melodioita, korkealuokkaisia sovituksia ja soundeja sekä ennen muuta henkeäsalpaavan sielukasta ja intohimoista soul-laulantaa. Levyn lyriikat ovat gospelia, mutta musiikki silkkaa soulia alusta loppuun.
Chris Willis tuo ääneltään läheisesti mieleen Jeffrey Osbornen, ja levystä voikin sanoa, että se edustaa sellaista musiikkia, johon Osborne on parhaimmillaan kyennyt ja jollaiseen hänen toivoisi myös tulevaisuudessa yltävän. Osbornen levyjen tapaan Willisin albumin pari kepeintä raitaa ovat sävelmiltään hieman MOR-henkisiä ja menopaloissa on popmaista tarttuvuutta, mutta kun sekä sovitukset että laulanta pysyttelevät reilusti soulin puolella, niin yhtään hukkaraitaa ei 11-raitaisella kiekolla ole.
Levyn täyteläisesti sykkivistä midtempoisista lähinnä Diamond in Me'n hehkua yltää avauskappale Nobody But Jesus, menopalojen ykköseksi nousee nopeasti mieleentakertuva Mighty Love, ja balladeista erityisesti My Heart Belongs to You, Somewhere Under Heaven ja verkkaisesti käynnistyvä Cover Me sisältävät klassikon ainekset.
Levyn julkaisija Star Song muistetaan toisesta "inspirational soul"-helmestä, Special Giftin edellisestä albumista A Set Time, ja tuon levyn tapaan Chris Willisin debyytti kannattaa soul-harrastajan musiikin takia hankkia vaikka olisi ateisti. ****1/2

COLOUR CLUB Sexuality (US JVC)
Kolmihenkisen Colour Clubin pehmeästi svengaava Sexuality-CD on hiljalleen hivuttautunut vuoden 1998 myyntilistamme kärkipäähän, kun levyn mehevät soundit aitoine instrumentteineen ovat vakuuttaneet levypuotimme vakioasiakkaat. Ainakin funk-henkisen soulin ystävien kannattaa poimia talteen 10-raitainen CD, jossa täyteläistä midtempoista basso/kosketin-pohjaa ryyditetään mm. tuhdilla saksofonilla, vaskisektiolla sekä huilulla. Vokalistina on Rose Royce'ssakin hetken vieraillut Lisa Taylor. ****

LSG Levert-Sweat-Gill (US EastWest)
Gerald Levertin, Keith Sweatin ja Johnny Gillin yhteisprojekti on selvästikin suunniteltu tekemään kolmikkoa tunnetummaksi laajemman, nuoremman ostajakunnan keskuudessa. Niinpä levystä ei muodostunut odotettua soulin juhlaa, vaan etenkin menopalat ovat hyvinkin keskinkertaista street soulia lukemattomine rap-vieraineen - niin kuin nämä kaverit nyt tarvitsisivat apuvoimia.
Soul-väen kannattaa kuitenkin tarkistaa albumi balladipuolen takia, sillä balladit ovat tukevaa Keith Sweat-Levert-linjan vääntöä riisuttujen syntiikkapohjien yllä, eikä kolmikko pidättele vokaalivyöryttelyään. Door # 1, Round & Round, My Body ja My Side of the Bed kelpaavat taatusti myös vaativammalle soul-puristille. ***1/2

BILLY PORTER Untitled (US DV8/A&M)
Vuoden 1997 merkittävimmästä laulajatulokkaasta ei ole nyt epäilystäkään: Billy Porter on laulajana sen tason tekijä, että päihittää kevyesti monet kokeneemmatkin vokalistit. Billyn debyytin (jonka nimi on todellakin Untitled, eli "nimetön" ja levyllä on myös samanniminen kappale) avaa miehen komea tulkinta Glenn Jonesin läpimurtohitistä Show Me, ja Billyllä onkin laulussaan Glenn Jonesia muistuttava miehinen perussävy, joskin Billyn voimakas, värikäs äänenkäyttö ja fraseeraus muistuttavat enemmän David Peastonia. Siten skaalaa riittää ja tehokeinoja kurkkuääniärähdyksistä falsettihenkiseen leijailuun.
Levyn materiaalista vastaavat pääosin tuntemattomat säveltäjä- ja tuottajanimet, jotka ovat kirjoittaneet tavanomaisia rakkauslauluja, jotka syttyvät eloon Porterin vaikuttavassa käsittelyssä. Varsinaisia näyttöjä Billyltä ovat Show Me'n ohella upeasti loppua kohti irrotteleva Love Is on the Way, hillitympi mutta niin ikään loppua kohti yltyvät kaunismelodiset I'll Do Anything ja For Your Love.
Balladivoittoista albumia täydentävät funk-basson värittämä midtempoinen I'll Do Anything sekä verkkaisesti hiipivä I Am a Spy, jonka taustoilla sooloilee Grover Washington Jr. tuttuine sopraanosaksofonisoundeineen. Levyn paikoin voimakasäänisestä taustakuorosta vastaavat mm. Lisa Fischer, Cindy Mizelle, Fonzie Thornton, Paulette McWilliams ja Vaneese Thomas. ****

OLA From Meaning, Beyond Definition (UK Rugged Ram)
Olan debyytti More Soul Than Sense uhkaa jo vakavasti nousta Soul Townin kaikkien aikojen eniten myydyksi albumiksi, ja ensimmäinen erä miehen uunituoretta kakkosalbumia vietiin käsistä yhdessä viikossa. Uusi erä saapuu kuitenkin vielä lokakuun aikana.
From Meaning, Beyond Definition ei sisällä yhtään raitaa joka kisailisi You'd Better Believe'n kanssa samassa anthem-tanssi-soul-raitojen sarjassa, mutta monta hienoa esitystä uutuuskin sisältää ja tuntuu vahvistuvan joka kuuntelulla.
Muutaman kuuntelun jälkeen levyn johtotähdeksi erottuu hienostunut, kuulas midtempo-balladi You Summarise, jolla Olan täyteläinen tulkinta on parhaimmillaan kääntyen jälleen vaivatta tummasta, syvästä perussävystä huikeaan falsettiin. Vauhtipalojen kärki on tällä kertaa irtonaisesti rullaava, puhaltimien ja pianon maustama Don't Live in Anger.
Muita todellisia laaturaitoja ovat mm. Will Downingia muistuttava hidaskulkuinen, jazzahtava balladi You Don't Know, 70-luvun soundinen puolinopea It's Never Over ja seesteinen balladi Anyone, jotka vahvistavat Olan asemaa yhtenä 90-luvun merkittävimmistä uusista soul-laulajatulokkaista. ****

VANESSA RUBIN New Horizons (US RCA)
Vuoden toistaiseksi tyylikkäintä jazz-soul-laulantaa tarjoaa Vanessa Rubinin kolmas albumi New Horizons, joka nimensä mukaisesti laajentaa laulajattaren skaalaa: kun Vanessan kaksi ensimmäistä levyä esittelivät perinteiseen jazz-traditioon nojaavaa laulantaa, tällä uutuudella Vanessa siirtyy reippaan askeleen kohti modernia soulia.
Puolinopea avausraita Gotta Be Everything groovaa mallikkaasti saksofonin saattelemana, seuraava raita That Was Then, This Is Now on nätti beat-pohjainen soul-balladi, ja Phyllis Hymanille omistettu If My Heart Could Speak upea trumpetin maustama jazz-soul-balladi. Selkeimmin soulin puolella pysyttelee Vanessan versio Rodney Mannsfieldin debyytiltä tutusta Gary Taylor -sävelmästä Livin' without a Heart.
Vastaavasti tyylipuhdasta jazz-laulantaa ovat sävelmistä huolimatta versiot Stevie Wonderin Superwoman'ista sekä Billy Prestonin ja Syreetan hitistä With You I'm Born Again.
Vanessan aiemmista levyistä pitäneille ehdottoman suositeltava hankinta, ja tutustumisen arvoinen kaikille jazz-soulin ystäville. ****

BRIGETTE McWILLIAMS Too Much Woman (US Virgin)
Tunnetun taustalaulajan Paulette McWilliamsin tytär Brigette levytti vuonna 1994 debyyttinsä Take Advantage of Me, joka oli aikansa street-soulin parasta päätä. Tämä kakkosalbumi on tyylillisesti täysin toisenlainen levy: hyvin samanhenkinen kuin esim. Adriana Evansin keväällä ilmestynyt CD, ja niinpä Brigette on ulkomaisissa levyarvioissa lokeroitukin tuohon muodikkaaseen "new classic soul" -kategoriaan.
Muiden samaan kastiin luokiteltujen artistien tapaan 70-luvun vaikutteet ovat Brigetten musiikissa hyvin voimakkaat: taustoista vastaavat mm. Steve Harvey (Impromp2:n debyytin soundien takana), Rufus-basisti Bobby Watson, Frank McComb, Billy Preston, Tawatha, Wayne Linsey ja David T. Walker.
Levy jakautuu täysin akustisen kuuloisiin raikkaisiin balladeihin ja 70-luvun Rufus-tyyliin funkkaaviin menopaloihin. Kaikki balladit ovatkin aistikkaita, tyylikkäitä esityksiä Brigetten maukkaasti tulkitsemina - laulajana Brigette onkin new classic soul -sarjan toistaiseksi vakuuttavin tulkki. Menopaloista selvä ykkönen on singlenä julkaistu mainio funk Fire. ****

ADRIANA EVANS Adriana Evans (US RCA)
Adriana Evansin kohuttu debyytti julkaistiin Briteissä jo maaliskuussa ja vihdoin huhtikuun lopulla levy saatiin myös jenkkiprässinä. Adrianaa on rinnastettu lukemattomiin erilaisiin soul- ja jazz-laulajiin, Minnie Ripertonista Jean Carneen ja Meli'sa Morganista Dianne Reevesiin, tosiasiassa hän ei kirkkaalla sopraanoäänellään tuo välittömästi mieleen ketään muuta tunnettua vokalistia, ja musiikillisesti levy on 95-prosenttisesti soulia ja vain 5-prosenttisesti jazzia. Tyylillisesti esim. Chanté Mooren ja Margi Colemanin levyt ovat varsin lähellä: levyllä vuorottelevat täysin akustiset sekä moderniin beat-pohjaan upotetut tyylikkäät klubiraidat.
Joka tapauksessa Adrianan levy lunastaa täysin ne ennakkokohun nostattamat odotukset raikkaista, 70-luvun henkisistä mutta silti tuoreista "Nu Classic Soul" -soundeista, jotka ilahduttavaan tapaan ovat alkaneet menestyä myös myyntilistoilla. Erityisen tervetullut sovituksiin on peräti 7-henkinen puhallinsektio, jonka myötä levyn soundia on myös paljon vertailtu 70-luvun Emotions / Earth Wind & Fire -soundiin.
Levyn sävelmät ovat Adrianan ja tuottaja Jonathan "Dred" Scottin omia, ja vaikka niiden joukosta ei löydy välitöntä klassikkoa, Adriana onnistuu sekä akustisissa tunnelmissa että raikkaissa klubi-henkisissä paloissa. Erityisen kiehtovia ovat Emotions-soundinen avaus Love Is All Around, sweet soulahtava Looking for Your Love, klubiraidoista puolestaan huilulla ja puhaltimilla Mtume/Lucas-tyyliin maustettu Love Me ja hieman Martine Girault -tyyppinen Swimming.
Nu Classic Soul on tietenkin keinotekoinen uusi termi soundille, jossa yhdistyvät 70- ja 90-luvun soundit, mutta jos tuolla termillä saadaan Adriana Evansin debyytin kaltaiset hienot soul-kiekot kaupaksi myös nuorelle sukupolvelle, ilmiössä ei ole valittamista! ****

ACT OF FAITH Release Yourself (UK Expansion CD)
Moni asiakkaistamme on varmasti hieman ihmetellyt mikä on tämä Act of Faith, joka on kuin varkain kivunnut sijalle 7 vuoden eniten myyneiden levyjen listallamme. Aiemmat tuontierät ovat olleet niin pieniä että levyt on viety viikossa myymälästämme, mutta nyt CD on vihdoin saatavana myös postimyyntiasiakkaille.
Act of Faith'ia on kuvailtu sanoin "the best thing that's happened in the U.K. soul scene since Drizabone and Affair", ja kun tuohon lisätään vielä vertailukohdiksi Loose Ends ja Paul Johnson, on levyn viitekehys selvä: erittäin tasokasta klubi-sävytteistä britti-soulia, jossa falsetti-ääninen päävokalisti (Gary Bardouille) muistuttaa elävästi Paul Johnsonia.
Erityisesti soitannaltaan levy on modernia soulia parhaimmillaan: ajanmukaisesti ohjelmoituja rytmipohjia täydennetään saksofonilla, huilulla, funk-bassolla, tyylikkällä keyboard-kuvioilla, trumpetilla jne. Ja tuskinpa yhtye olisi voinut parempaa levy-yhtiötä löytää albumin julkaisulle kuin Expansion, joka on erikoistunut laatu-souliin.
Jos edellä mainitut artistit ovat yhtään omaan makuusi, levy on itsestäänselvä hankinta. Lukuisista levyn helmistä on kuitenkin syytä erikseen mainita Drizabone-maisesti rullaava menopala If U Believe, Paul Johnson-mainen avara midtempo-raita From Me to You, loistokas saksofonin värittämä David Peaston -tyylinen Do It Right, kesäisesti sovitettu pehmeäsointinen Find Your Love, sopraanosaksofonin ja akustisen kitaran säestämä aistikas balladi Do U Remember, äärimmäisen elegantti huilulla maustettu Loose Ends -henkinen Lost in Love, samoilla linjoilla jatkava, sopraanofonin sävyttämä Pleasure, sekä vahvan fonisoolon ryydittämä Philly-soundinen Forever More.
Ehdottomasti vuoden 1997 top ten -levyjä, niin kuin levyn sijoitus vuoden `best sellers' -listallamme antaa ymmärtää! ****

OLA More Soul Than Sense (UK Rugged Ram)
Ola Onabule on Englannin jazz-piireissä (Courtney Pine, The Jazz Warriors, Tony Remi etc.) 90-luvun aikana vaikuttanut taustalaulaja, joka päätti vuonna 1994 luoda oman levymerkin ja levyttää sille kunnianhimoisen aidon soul-albumin. Jo ensisingle You'd Better Believe nosti Olan kulttiasemaan Englannin soul-diggarien keskuudessa, ja tämä viime vuonna julkaistu albumi on vain kirkastanut Olan sädekehää aidon soulin lipunkantajana Brittien indie-soul-areenoilla.
Kieltämättä olemme hieman myöhässä levyn Suomeen tuonnin kanssa, sillä tuo nimi Ola Onabule ei ehkä herkimmin tuo mieleen klassista laatu-soul-laulajaa, mutta juuri sellaisesta on kyse, sillä Olaa on levyarvioissa rinnastettu mm. Jeffrey Osborneen, James Ingramiin ja Will Downingiin - kurkkuääniefekteissä Temptations-solisti Ali-Ollie Woodson'kaan ei ole kaukana. Olan laulannan valttina on kyky muuntaa lämminhenkinen perussävy yhdessä käänteessä kurkkuääniseen ulvahteluun tai korkeaääniseen huhuiluun.
Varsinaiseksi klassikoksi levyn tekee tietenkin materiaali, joka on alusta loppuun Olan omaa käsialaa, ja jälki on kauttaaltaan kadehdittavan korkealuokkaista sisältäen muutaman välittömän klassikon.
You'd Better Believe on monessa levyarviossa jo kirjattu "Anthem"-sarjaan, 90-luvun vastineeksi esim. McFadden & Whitehead'in Ain't No Stoppin' Us Now'lle, jonka kanssa kappaleella onkin yhteistä myös sanoituksellinen mustien kannustaminen:
"You'd better believe / There ain't nothing in the world we cannot do / Oooh believe / There ain't nothing in this world we cannot be." Tosin siinä missä McFadden & Whitehead jättivät sanoitukseensa rakkaus-laulutulkinnan mahdollisuuden, Ola on suorapuheisempi, ja aloittaa kappaleen kolmella sanalla, jotka eivät jätä moniselitteisyydelle sijaa: "Strong black brother".
90-luvulla ei ole levytetty kovin tiheään laadukkaita soul-vauhtiraitoja, ja You'd Better Believe on helppo nimetä 90-luvun toistaiseksi parhaaksi soul-menopalaksi: painavaa lyriikkaa saattelee loistava sävelmä, tarttuvat torviriffit, mehevä saksofonisoolo ja herkullinen viimeinen minuutti, kun Ola revittelee sävelrungon ulkopuolisia repliikkejä.
Jo You'd Better Believe yksin tekisi levystä tavoittelemisen arvoisen, mutta kunhan tuon raidan ohi vihdoin pääsee - lukemattomien toistokertojen jälkeen - huomaa, että taso säilyy yhtä häikäisevänä niin funk-henkisen Funkberry Jam'in, jazz-sävyisen Before Your Love'n, sähäkkään torvivetoisen Question'in, tai hienostuneiden mutta täyteläisten balladien Lie ja Show Me Love kohdalla. Balladit alkavat usein hyvinkin herkissä sävyissä mutta tunnelma tihenee mallikkaasti loppua kohti, ja loppuhetket tarjoavat ekstaattista rutistusta kurkunpääkarjahtelusta falsettiin. *****
P.S. Levyn maine näkyy kiitettävästi kiirineen myös Suomeen: myimme levyä ensimmäisen viiden päivän aikana enemmän kuin mitään muuta levyä koko alkuvuoden aikana - siis suoraan Soul Townin vuoden 1997 myyntilistan ykköseksi.
P.P.S. Poimintoja englanninkielisistä levyarvioista Olan levystä voit lukea täältä:
Who said what about Ola's first single/album

OLETA ADAMS Come Walk with Me (US Harmony)
Oleta Adams tekee tällä levyllä sen minkä Special Gift viime vuoden lopun helmellään A Set Time. Toisin sanoen Oleta on siirtynyt hengellisiin "inspirational"-piireihin, mutta samalla kokonaan Michael Powellin tuotantoon, ja tuloksena on laulajattaren uran täysipainoisin albumi!
Jos Special Giftin levyllä jotkin kappaleet muistuttivat soundeiltaan Anita Bakeria, tällä Oletan uutuudella monet kappaleet ovat jo laulusuorituksiltaankin täyttä Baker'iä. Etenkin avauskappale jaksaa hämmästyttää: CD-lipukkeen sisäteksteistä huomaa, että Oleta laulaa käytännössä kolmea eri sanaa puolen minuutin aikana - ja lopputulos on Anita Bakerin tunnelmallisimpien balladien tasoa.
Seuraavalla raidalla I Will Love You Oleta sitten leimuttaa upeata tummaa ääntään tyypillisen täyteläisen Powell-sykkeen yllä, Special Gift -tyttöjen todellakin harmonisoidessa taustalla. Vieläkin enemmän sykähdyttää mehevästi sykkivä otsikkomelodia Come Walk With Me, joka on huippuluokan sävelmä (Oletan oma), joka on upotettu ylellisiin soul-soundeihin, mutta parasta on silti Oletan aivan mahtava, suoraan sielun syövereistä pursuava laulutulkinta.
Akustisen pianon ylle tunnelmoitu seitsenminuuttinen balladi What Price, klassisen kaunis Skip Scarborough -sävelmä This Love Won't Fail, helmeilevä midtempo-balladi Captain Of My Ship, äärettömän juureva Never Far Away sekä levyn ainoa nopea kappale, Winans-tyyppinen funkahtava rullailu If You're Willing ovat niin ikään omiaan nostamaan CD:n yhdeksi vuoden 1997 levyjen ehdokkaaksi. Täysistä pisteistä albumi putoaa vasta aivan loppumetreillä, kun päätösraita Beams of Heaven edustaa perinteistä, Hammond-urkusoundista gospelia.
Joka tapauksessa ehdottoman suositeltava hankinta kaikille Oleta Adamsin vanhoille diggareille samoin kuin kenelle tahansa Anita Baker -tyyppisestä soul-musiikista pitäville. ****1/2

SIMONE HINES Simone Hines (US Epic)
Jos oli Billy Porter mieslaulajien osalta vuoden 1997 lupaavin tulokas, tummaääninen Simone Hines on puolestaan vakuuttavimpia uusia naisvokalisteja kuluvana vuonna. Simonen tumma ääni ja levyn tyyli tuovat jonkin verran mieleen Sandra St. Victorin soolodebyytin vuoden takaa, eli tarjolla on sekä street-henkisiä raitoja että vahvoja soul-balladeja. Jälkimmäiset onneksi selvänä enemmistönä.
Levyn avaus, singlenä julkaistu Yeah! Yeah! Yeah! muistuttaa tyylillisesti tosin hieman Toni Braxtonin Babyface-tuotoksia akustisine kitaroineen, mutta Simone totesi haastattelussaan, että hän hylkäsi tarjolla olleet Babyface-laulut, koska piti Babyfacen musiikkia liian pehmeänä hänen tyyliinsä!
Niinpä levyn enemmistö kulkee melko pelkistetyssä ajanmukaisessa beat-pohjassa, ja sovitukselliset mausteet jäävät vähiin. Kuitenkin balladeista Only Fools Fool Around on aivan klassista soulia, ja voimakas, viivytetty back beat -poljento luo mielleyhtymiä Meli'sa Morganin suuntaan. Erittäin sielukkaalta kuulostavat myös Simonen oma balladisävelmä I'm Ready, Gerald Alston'ia pari vuotta sitten tuottaneen Kiara-yhtyeen Greg Charley'n säveltämät ja tuottamat balladit Every Little Thing ja A Chance to Love sekä Harvey Mason Jr.:n tuottama eläytyvä Never Been Alone. Bernard Bellen tuottama päätösura Where Do I Go from Here on sovitettu avarampaan, hämyiseen pianotaustaan, ja kuulostaa hieman jo turhankin viihteelliseltä.
14-raitaisella albumilla on vain kolme hieman vauhdikkaampaa raitaa, niistä Narada Michael Waldenin tuottama Best of My Love on kohtalainen Emotions-coverointi, jolla Simone vääntää äänensä yllättävän lähelle originaalia, Call Me Up lainailee hieman vanhaa One Way -soundia ja Every Now and Then viljelee mukaan funk-bassoa.
Ehdottomasti tutustumisen arvoinen uusi tuttavuus. ***1/2

Takaisin uutuuslevyjen esittelyyn

Vuoden 1996 top 50-levyjen esittelyjä

Mid-price-levyesittelyjä

Takaisin etusivulle