Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 20 -myyntilista 2011
Top 20 -myyntilista 2010
Top 40 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

UUDET JULKAISUT- UUDET SOUL/FUNK-LEVYT

Soul Town - parasta uutta ja vanhaa soulia:

Myymälämme Malminkadulla sulki ovensa jo kesällä 2007, mutta Soul Town jatkaa netissä kasvavan kansainvälisen myyntinsä turvin. Tavoitteenamme on ei sen enempää eikä vähempää kuin koota saataville Euroopan paras valikoima uusia ja vanhoja soul-levyjä! Poimimme ympäri maailman (USA, Eurooppa, Japani) soul-artistien uusintajulkaisut ja tarjoamme monilta klassisilta soul-artisteilta kaikki heidän julkaisunsa - usein mid-price-hinnoin.

Nykyisin 2010-luvulla uutta soulia julkaistaan hyvin vähän - eikä taso ikävä kyllä ole useinkaan kaksinen. Tällä sivulla esitellään joitakin mielenkiintoisimpia viime aikojen soul-julkaisuja. Mutta soulin ja funkin reissue-bisnes kukoistaa, ja yhä enemmän tulee saatavalle harvinaisia 80-luvun soul-albumeita CD-formaatissa, tsekatkaa ihmeessä etenkin Funky Town Groovesin ja Big Break Recordsin reissue-sato, sillä nämä levymerkit ovat nyt tuoneet useita satoja 70- ja 80-luvun soul/funk-kiekkoja CD-uusintapainoksina - monet noista ensi kertaa saatavana CD-formaatissa.

Suoraan verkkokauppaamme

80-luvun soulia uusintajulkaisuina


Incognito: In Search of Better Days

UK Ear Music, 2016

Incogniton johtohahmo Bluey eli Jean-Paul Maunick on viime vuosina ollut monessa projektissa mukana, ja siinä ohessa purkittanut pari omaa sooloalbumiakin, joilla hän on itse laulanut pääsolistina. Olisiko noille muille projekteille menneet parhaat sävelmät, sillä viime kesänä ilmestynyt uusi Incognito-levy tuntuu selvältä välityöltä. Toki sillä on taas tutut 1-2 takuuvarmaa rullausta, jotka voi helposti nostaa Soul Expressin uutuusraitojen viikkolistalle, mutta sellaiset helmet kuin vuoden 2014 Amplify My Soul ja Couldn't Love You More puuttuvat. Maysa on päävokalistina neljällä raidalla, joista Riding Through the Bends kuulostaisi laadukkaimmalta. Parilla raidalla on Incognitolle aiemmin vierasta rock-fuusion makua, mikä ei minua ainakaan lämmitä.

Erinomainen Katie Leone - jota myös Down to the Bone-yhtye on käyttänyt solistina - vierailee yhdellä raidalla Crystal Walls, joka on vaatimaton sävelmä, mutta sovituksellisesti tyylikäs. Katie julkaisi vuonna 2015 sooloalbuminkin, joka on vielä tätä kirjoittaessa itselläni kuulematta. Toinen laulaja, joka on vieraillut sekä Down to the Bonen vokalistina että Incognitossa useamman kerran, on Englannin euroviisuehdokkaanakin esiintynyt Imaani, joka on tällä albumilla mukana vain sotkuisella avausraidalla Love Born in Flames. Imaaniltakin tuli soololevy Standing Tall vuonna 2014, joka oli varsin köykäinen ja popahtava.

Tämän albumin tuhdeimmat ja funkimmat menopalat on annettu Vanessa Haynesin tulkittavaksi, mutta eipä niidenkään joukkoon mitään pysäyttäviä mestariteoksia nyt osu.

Erityisesti tämän albumin instrumentaalit ovat tavanomaistakin tylsempiä, ja suunnattu tosiaan tuonne rock-jazz-fuusion suuntaan. Päätösraidaksi vielä pakollinen house-jolkutus, joka on trendi, joka ei näytä saarivaltakunnasta lähtevän kulumallakaan. Välityö, auttamatta.

(Rating: ***) Tilaa verkkokaupastamme

Maysa: Back2Love:


US Shanachie (USA), 2015


Jos oli tuore Incognito-levy selvä välityö, myös Maysan tuorein sooloalbumi Back2Love on selkeästi alle sen standardin, jolla Maysa on normaalisti ollut. Syitä pudotukselle ei tarvitse kauaa hakea, kun huomaa levymerkin ja sen "tuottajaneron" Chris "Big Dog" Davis, joka totta kai on "modernisoinut" Maysan musiikkia teini-ikäisten makuun konerytmein ja autotuunauksin. Todennäköisesti taas maailman huonoin idea, sillä Maysan jazz-vivahteinen kypsä laulu on aina ollut hyvin aikuiseen makuun, ja mitään keskenkasvuisen R&B-väen unelmaa hänestä ei taio erkkikään.

Shanachie yrittää myydä Maysaa nuorisolle laittamalla hänet duetoimaan ja mankumaan Mint Condition-yhtyeen Stokley Williamsin kanssa. En ole koskaan digannut Stokleyn rasittavan nasaalia laulutapaa - näitä Stevie Wonderin imitoijia kolmannessa polvessa - ja Stokleyn naukunan rinnalla Maysa jää puhtaasti taustavokalistiksi omalla albumillaan. Paljon osuvampi duettopari Maysalle on Phil Perry, jonka uraa Shanachie on myös parhaan kykynsä mukaan yrittänyt viime vuosina raiskata autotuunaus-karjalle soveltuvaksi. Seesteinen balladi Last Chance for Love olisi tyylilliseti Maysalle ja Phil Perrylle soveltuvaa materiaalia, mutta kappale on sovitetty kalseaan konerumpukomppiin, eikä Iso Koira malta olla autotuunamatta taustalaulua. Sama efekti pilaa balladin Go Away Little Boy, joka on uusi sävelmä eikä se Goffin-King-standardi 60-luvulta. Joku kutsui tätä Amazon-arviossa mikroaalto-soundiksi, ja kyllähän tämä on kuin haaleaksi mikroaaltouunissa lämmitettyä maksalaatikkoa, jossa on kirsikkana koristeena Maysan laulu.

Ikään kuin kompromissina Maysan vanhoille faneille on Shanachie sitten jättänyt albumille pari rauhallisen uneliasta smooth jazz -vivahteista raitaa, joissa on utuinen keyboard -tausta, toki äärimmäisen halvan ja simppelin ohjelmoidun taustan kera. Heavenly Voices ja Unforgettable ovat kuitenkin sekä sävelminä että Maysan tulkintoina jo ihan miellyttävää kuultavaa. Heti perään tunnelma taas rojahtaa kellaritasolle, kun kappale Miracle on kuin saksalaisten eurodisko-tuottajien ohjelmoimaa konemusiikkia. The Radio Played Our Song-laulua googlaamalla tulee paljon venäläisiä linkkejä, ja tässä on sitten Shanachien lopputulos: on saatu musta amerikkalainen soul-jazz-vokalisti esittämään popia venäläiseen makuun!

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: **)

Shirley Jones: My Time to Shine

US Team Airplay Records CD, 2015

Ex-PIR-naisartistit Shirley Jones ja Jean Carn(e) ovat edelleen täysissä voimissa, ja jatkavat myös uuden musiikin purkittamista pienillä indie-merkeillä. Shirley ja Jean ovat myös konsertoineet yhdessä, ja näistä sessioista on myös live-äänite saatavana. Noihin aikoihinhan kaksikko vieraili myös Blackpoolin Luxury Soul Weekenderillä, jota sain olla katsomassa ja kuuntelemassa.

Loppuvuodesta 2015 Shirley tiedotti Facebook-sivuillaan tästä uudesta albumistaan My Time to Shine, joskin osoittautui, että kyseessä on puoliksi kokoelma vanhoja raitoja. Albumin 12 raidasta nimittäin kaksi (What about Me, Say) on julkaistu Shirleyn vuoden 1994 brittikiekolla With You ja kolme (When A Woman's In Love, Merry Go Round, All I Want) on peräisin The Jones Girlsien viimeiseksi jääneeltä albumilta Coming Back vuodelta 1992. Tuon levyn on muuten Expansion juuri julkaissut uudelleen. I'm at Your Mercy on puolestaan Gamble/Huff-balladi, jonka originaaliversio löytyy The Jones Girlsien otsikottomalta PIR-debyytiltä vuodelta 1979. Uusi versio on toki ihan täyttä soulia, mutta indie-soundeja ei voi tietysti verratakaan PIR:n laatutuotantoon.

Kun vielä sitten uudemmista levytyksistä Because You Love Me oli jo tuttu vuoden 2015 Luxury Soul -triplalta, niin kovin monta ennenkuulematonta raitaa albumilla ei ollut tarjota. Ymmärrän kuitenkin, että indie-piireissä näinä päivinä touhuavalle artistille tällaisen "uuden albumin" julkaiseminen on tärkeä keino saada taas live-keikkoja myytyä.

Ikävä kyllä on vielä pakko samaan hengenvetoon tunnustaa, että levyn ennenjulkaisemattomat raidat ovat tämän kokoelman vaatimattomin anti. Mel Waiters on vuoden 2015 toukokuussa kuollut Southern soul/blues-artisti, jonka levytyksiä Heikki Suosalo on seurannut Deep-palstallaan ja haastatellut vuonna 1996. Mel Waiters ehti säveltää Shirleylle kuitenkin kaksi raitaa, Ready to Go ja One More Time, jotka julkaistaan tällä levyllä, ja molemmat ovat hyvin ankeasti sovitettuja indie soul -jolkutuksia. Mel on levyn päätösraidalla One More Time itse duetoimassa Shirleyn kanssa, joten nämäkin ovat siis jo vanhempia äänityksiä. Sävelminä ja tulkintoina ihan kuuntelukelpoisia, mutta tosiaan liki demo-tasoisia tekeleitä. Sama demo-tasoinen tausta on riesana balladilla We Are All One, jonka taustan keyboard-kuvio on kuin soittorasiasta. Mukana on Shirleyn oma poika Cam Jones ja veljen/sisarenpoika Phelton Jones, jotka yrittävät tuoda mukaan 2000-luuvn hip hop -henkeä.

Uudemmista levytyksistä Because You Love Me on siis tuttu jo Expansion-faneille, mutta kyseessä on Errol Henryn erittäin tyylikäs ja hieno sävelmä, ja Errol Henry osaa myös synteettisen tuotannon sata kertaa paremmin kuin USA:n indie-piirit. Tämä onkin levyn tuoreemmista äänitteistä omaa luokkaansa. Avausraita ja levyn otsikkomelodia My Time to Shine voisi myös paremmalla sovituksella olla ihan mukiinmenevä hyväntuulinen menoraita, mutta indie-soundit latistavat tunnelmaa.
(Rating: ***) Tilaa verkkokaupastamme

Jean Carne: Give It up


US Society Hill/Essential Music Group (USA), 2015


Arvioin tuossa aiemmin Jean Carnen ensimmäisen Society Hill -albumin Flashback, joka oli pääosin cover-materiaalia, mutta oikeilla instrumenteilla säestettyä ja vuoden 2013 äänityksiä. Vuonna 2015 saatiin sitten vielä tuoreempaa musiikkia Jeanilta, kun ilmaantui myyntiin tämä Give It up-albumi samalla labelilla. Levystä on nyt vihdoin myös CD-kopioita, kun alun perin levy oli saatavana vain downloadina esim. USA:n Amazonista.

Give It up sisältää pääosin uutta materiaalia, josta vastaa Butch Ingram, ja mukana on Ingram-perheestä lukuisia muita jäseniä - Society Hill onkin Ingram-perheen oma levymerkki. Soitannasta vastaavat aidot muusikot, ja mukana on saksofonia ja jazz-sävyjä, joiden parissa Jean tietysti viihtyy hyvin. Kahdella raidalla duetoi David Simmons, 70-luvulla Teddy Pendergrass -perinteitä jatkanut solisti, jolta Society Hill on niin ikään julkaissut nyt lyhyen ajan sisällä kaksi kokonaista albumia. Toinen näistä duetoista on hieman omalaatuinen Motown-coverointi My Baby Loves Me (originaali Martha & Vandellas), jolla Vandellasien taustakuoron roolin ottaa kolmikko Carla Benson - Evette Benton - Sharon Ingram.

Toinen duetto David Simmonsin kanssa on Ingramin uusi sävelmä She's All Alone, jossa on raukea, verkkainen tunnelma, jota etenkin Jean vie loppua kohtin jazz-sävyihin. Mukana on myös jo kolmas Jeanin sooloalbumeilta löytyvä versio Infant Eyes, kappaleesta, jonka edellinen versio oli tuolla edellisellä Society Hill -albumilla, mutta silloin duettona Glenn Leonardin kanssa, nyt "duettoparina" on saksofonisti (Don Juan Ward). Kappale on siis Wayne Shorterin ja Jeanin ex-puolison Doug Carnin käsialaa.

Takaisin soul-pitoisempaan materiaaliin palaa Philly-henkinen Butchin uusi sävelmä One Night Stand, ja levyn moderneinta tuotantoa edustava puolinopea Everybody Knows, jonka takaa löytyy vanha tuttu Bobby Eli. Albumin päätösraita Life Keeps Going on on toinen Bobby Elin kontribuutio levylle; tämä käynnistyy levollinen pianoballadina, ja etenee sitten pop-henkisenä singalong-melodiana. Enemmän minun makuuni on jatkuvalla fonisoololla varustettu midtempoinen Bye Bye Bye.

Albumilla ei ole varsinaisesti heikkoa lenkkiä, mutta myös ne kirkkaat helmet ja tulevaisuuden klassikot jäivät puuttumaan.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***1/2)

Kenny Lattimore: Anatomy of a Love Song

US eOne/Sincere Soul, 2015

Anatomy of a Love Song on jo kahdeksas Kenny Lattimoren albumi, ja miehen kunniaksi heti noteerattakoon, että hän on haistattanut tuottajille ja levy-yhtiöpomoille, ja saanut laulunsa autotuunaamattomana levylle. Sen verran kuitenkin on joutunut antamaan periksi, kuten Johnny Gill tuoreimmalla levyllään, että taustalaulua on paikoin hapatettu autotuunauksella, ja siten esim. sinänsä vahvasti tulkitun sinkkulohkaisun Love Me Back tunnelma on kyllä täysin "ajanmukainen" eli R&B-listatavaraa. Albumi on myynyt hyvin, sillä se ylsi USA:n Billboardin R&B-listan kolmanneksi. Kenny on kolme kertaa aiemmin yltänyt top kolmeen.

Kompromissit jatkuvat sovituspuolella, jossa tasapainoillaan rutiinimaisten kone-R&B-soundien ja ilmavampien oikeiden muusikoiden soittamien raitojen välillä. Ilmenee, että kymmenen levyn 14 raidasta on itse asiassa julkaistu jo vuonna 2013 albumilla nimeltä Back 2 Cool, joka jäi itseltäni väliin. Albumi ilmeisesti hyllytettiin juuri ennen julkaisua, koska liikkelle valuneista kopioista pyydetään tällä hetkellä Amazonissa 980 taalaa!

Kennyn edellinen vierailu Soul Expressin Quality Time Cream Cuts -listalla on vuodelta 2011 Brian Culbertson -raidan vokalistina aivan verrattomalla, raikkaalla menopalalla Another Love. Youtubesta löytyy, ja kappalehan oli myös Expansion-kokoelmalla Soul Togetherness 2010.

Yhtään saman luokan helmeä ei tältä uutuudelta löydy, ja Kenny voi siitä syyttää suurelta osin itseään, kun on sekä executive producer että monen raidan säveltäjänä. Suurin mielenkiinto kohdistuu muutamaan duettoon, joilla duettopareina vierailevat Shanice, Lalah Hathaway ja Kelly Price. Ei yhtään yllättäen, voiton näistä vie Lalah Hathaway, jonka kanssa duetoitu Nothing Like You on neo-soul-tuottaja Vidal Davisin tuotannossa täyttä soulia aitoine muusikkoineen (Jeff Bradshaw vastaa muhevasta torvisovituksesta). Miellyttävää retro-soul-soundia tarjoavat myös You're My Girl ja Look of Love, joilla Kennyn 70-luvun soul-vaikutteet kuultavat hyvin läpi.

Joka tapauksessa listamenestyjäksi hyvinkin asiallinen kiekko, kaikkine kompromisseineenkin.
(Rating: ***) Tilaa verkkokaupastamme

Con Funk Shun:


More Than Love

Shanachie (USA), 2015


Kaiken reissue-tulvan keskellä upouusi albumi vanhalta tutulta soul-funk-yhtyeeltä on outo ilmiö, mutta niin on levyn musiikkikin. Kierrä tämä levy kaukaa, jos olet tykännyt Con Funk Shunin 70-80-luvun funk-menosta, ja haluaisit kuulla lisää samanlaista! Paras asia on, että Con Funk Shunin albumeita on viime aikoina koottu kahden tai kolmen albumin paketteina yhdelle tai kahdelle CD:lle Englannissa, ja näitä reissue-painoksia saa mid price -hintaan. Mikä tahansa näistä on sata kertaa järkevämpi ostos kuin tämä uutuus.

Luin kutakuinkin järkyttyneenä amerikkalaisten arvioijien ja Amazon-ostajien kehuja tästä levystä. Kaikki arviot olivat linjaa "Great to hear the ConFunkShun sound once again", vaikka tässä levyssä ei ole hajuakaan yhtyeen vanhasta funk/soul-soundista. Kaikki on tehty tämän päivän USA:n lista-R&B:n ehdoin, eli taustat ohjelmoituja, ohuella kitaranäpräilyllä kuorrutettuna, ja laulu päävokalistia ja taustalaulua myöten vahvasti autotuunattua. Kaipa nykynuoriso on niin aivopesty autotuunauksesta, että tosiaan he hätkähtävät vain, jos heille tarjotaan oikeata laulua ilman autotuunausta - joka heistä kuulostaa jotenkin omituiselta...

Mutta vaikka levyllä ei olisi tippaakaan autotuunausta, niin tämä levyhän olisi ihan shokki vanhalle funk-fanille, koska 14 raidan joukossa (tai jos ei lasketa puolentoista minuutin outro-päätöstä, jossa irrotellaan oikeilla soittimilla live-hengessä) on tasan yksi menoraita, ja se on liki parodian kuuloinen muovinen humppa Curtis Mayfieldin vanhasta bravuurista Move on up. Kappale kuulostaa oikeasti siltä, että sitä tekee mieli soittaa hupimielessä tuttaville esimerkkinä siltä, mitä "amerikkalainen musta musiikki" kuulostaa vuonna 2015!

Tämä siis tarkoittaa sitä, että koko albumi keskittyy romanttisiin pehmo-laulelmiin, jotka ilman autotuunausta voisivat muistuttaa esim. Tony, Toni, Tonén 80-luvun smooth soulia. Toki Con Funk Shunilla oli balladipuolensa myös 70- ja 80-luvulla, mutta on silti täysin kornia väittää, että albumin musiikki edustaisi millään tavalla "klassista Con Funk Shunia", sillä ei kukaan muista yhtyettä smooth soul -balladien esittäjänä.

Sävelminä Your Night ja Taboo olivat mieleenpainuvimmat, joskin ovat melodioina jotenkin lainatun tuntuisia, eli sävelkulut ovat turhankin tutun kuuloisia. Albumi on kaikkiaan puhtaasti 2010-luvun ehdoin tehty, niin kuin levymerkistä Shanachie olisi jo etukäteen voinut pelätä. Karvas pettymys pitkän linjan funk-soul-diggarille!

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: **1/2)

Jean Carne:


Flashback

US Society Hill, 2013

Jos pitäisi valita soulin historian aliarvostetuin artisti, Jean Carn(e) olisi siihen oma ehdotukseni. Jean Carn (ks. diskografia Soul Expressin sivuilla) on toki saanut listoille asti seitsemän albumia, joista menestyksekkäin, vuonna 1988 Omni-levymerkille julkaistu Closer Than Close on ainoa top teniin asti yltänyt, ja siitä saatiin myös Jeanin uran ainoa ykköshitti eli albumin nimikappale. Tuo albumi on uusintajulkaistu CD-formaatissa Englannissa Expansion-merkillä.

Jean levyttää yhä, ja kaksi hänen tuoreinta albumia on julkaistu USA:ssa Society Hill -levymerkillä. Levyistä oli pitkään vain download-versiot saatavana, mutta nyt on myös aidot CD-levyt. Tämä vuoden 2013 Flashback sisältää aluksi uusia foni-pitoisia, oikeiden muusikoiden suurelta osin säestämiä versioita Jeanin vanhoista bravuureista, tietysti mukaan lukien tuo ykköshitti Closer Than Close, samoin kuin uudet versiot Jeanin PIR-klassikoista Don't Let It Go to Your Head, My Love Don't Come Easy, Was That All It Was ja Free Love. Hieman turhiltahan nämä sinänsä viihdyttävät ja pätevät coveroinnit tuntuvat eivätkä toki voita täyteläisesti sovitettuja originaaleja, mutta todistavat osaltaan, että Jean on ihan täysissä voimin edelleen vokalistina. Tämän olen itse saanut todentaa myös useammassa live-konsertissa 2000-luvulla, joista Expansion on koonnut myös DVD-videon.

Kahdeksan viimeistä raitaa 15 laulun albumista ovat kuitenkin mielenkiintoisempia, ja niillä Jeanin kanssa duetoivat neljällä raidalla ex-Temptations-vokalisti (1975-1983) Glenn Leonard ja yhdellä Johnny Ingram. Kaikki nämäkin raidat ovat itse asiassa covereita, monet kuitenkin varsin tuntemattomista sävelmistä. Do You Get Enough Love on alun perin Shirley Jonesin vuoden 1986 ykköshitti PIR-merkillä, kun Shirley oli siirtynyt soolouralle The Jones Girls-yhtyeestä. Jean ja Shirley ovat myös levyttäneet ja esiintyneet yhdessä viime vuosina Englannissa. Molemmat artistit olivat Luxury Soul Weekenderillä Blackpoolissa muutama vuosi sitten.

Johnny Ingramin kanssa duetoitu Could It Be I'm Falling in Love on albumin heikoin lenkki, kalseaan konepohjaan upotettu modernisointi Spinnersien vuoden 1972 soul-ykköshitistä. Albumin tuottaja ja sovittaja on muuten Butch Ingram, ja tämä Society Hill taitaa olla Ingram-perheen oma label. Taustoilla soittaa ja laulaa kaikkiaan kuusi Ingram-perheen jäsentä, lisäksi myös Carla Benson ja vieraileva fonisti Don Juan Ward.

Levyn eliittiin sen sijaan lukeutuu Glenn Leonard-duetto You Know How to Make Me Feel so Good, joka on Jeanin ja Glennin versio alun perin Harold Melvin & the Blue Notesien yhdessä Sharon Paigen kanssa esittämästä Gamble & Huff-laulusta. Tausta mukailee hieman Timmy Thomasin Why Can't We Be Together -hittiä, ja lisänä on tuhtia fonisooloa. Parasta on kuitenkin Jeanin ja Glennin antaumuksella esittämä duetointi runsaine ad lib-osuuksineen.

Hieman harvinaisempi originaalina on Skip Scarborough-sävelmä It's Alright with Me, jonka alkuperäisesitys löytyy Patti LaBellen vuoden 1979 kolmannelta, samannimiseltä sooloalbumilta. Tämäkin albumi on nyttemmin julkaistu CD:nä (BBR, 2011). Tässäkin on Jeanin versiossa turhankin moderni tausta rytmikoneineen, mutta laulu on täyttä tavaraa kurkkuäänineen. Erikoinen cover-valinta on Dexter Wanselin vuoden 1976 soolodebyytiltä Life on Mars löytyvä One Million Miles from the Ground, jonka Jean jälleen duetoi Glenn Leonardin kanssa seesteisen fonitaustan ylle.

Meinasin kirjoittaa, että omituisin cover-poiminta on Martha & Vandellasin My Baby Loves Me, kunnes huomasin tuosta Jeanin diskografiasta, että hän levytti laulun jo vuoden 1982 Motown-albumilleen Trust Me. Tässä uudessa versiossa tausta mukailee 60-luvun Motown-komppia, ei kovinkaan onnistunein lopputuloksin. Are We (So Far Apart) on alun perin Ronnie Dysonin vuonna 1991 Society Hillille levyttämä Butch Ingramin sävelmä, alkuperäinen on minulta kuulematta niin kuin varmaan liki kaikilta muiltakin, koska se julkaistiin vain maksisinkkuna pian Ronnien kuoleman (marraskuussa 1990) jälkeen. Jeanin ja Glennin duetto on ihan viihdyttävä, kevyesti steppaileva mediumin jälleen fonin tukemana.

Albumin lopuksi Jean palaa juurilleen, sillä Infant Eyes on alun perin jazzia ja Jeanin ex-aviomiehen Doug Carnin yhdessä Wayne Shorterin kanssa kirjoittama sävelmä, jota Jean versioi jo alun perin vuoden 1978 albumilleen Happy to Be with You. Melkoisen matkan on Jean musiikillisestikin siis tehnyt sitten vuoden 1971 alkuperäisesityksen!


(Rating: ***1/2) Tilaa verkkokaupastamme

Nicola Conte:


Free Souls

Schema (Italia), 2014


Lisää italiaista modernia jazz-soulia. Nicola Conten edellisiltä albumeilta Rituals (2009) ja Love & Revolution (2011) oli löytynyt melkoisia helmiä, ja odotukset olivat korkealla myös tämän uutuuden osalta. Tai uutuuden ja uutuuden, sillä ilmeni, että levytykset ovat vuosilta 2006-2011, vain lauluosuudet on purkitettu 2013.

Mukana on myös suomalaisväriä, kun Timo Lassy ja Teppo Mäkynen ovat kokoonpanossa. Meno on monta astetta enemmän aitoa jazzia kuin esim. edellä arvioitu Papik-levy tai Mario Biondin viimeaikaiset albumit. Vierailijoihin suorastaan jo odotin Gregory Porteria, joka onkin avausraidan toinen kirjoittaja Nicolan ohella, mutta ei muuten esiinny levyllä. Tämä Shades of Joy on kuitenkin oma suosikkini albumilla, hyvin samanhenkistä menoa kuin Gregoryn sooloalbumit, vaikka solistina on nyt Marvin Parks, jonka lämminhenkinen soulahtava tulkinta on aivan samaa koulukuntaa kuin Porterin omat esitykset. Fonistina on ruotsalainen Magnus Lindgren. Kappaleessa on tuhti pystybasson ja Teppo Mäkysen rumpujen luoma rytmipohja, ja juuri tällaista olisin toivonut levyltä lisää.

José James on solistina seuraavalla raidalla Goddess of Sea, joka jää kuitenkin lieväksi pettymykseksi, kuten Jamesin viimeaikaiset tekemiset yleensä. Hän jää Marvin Parksin varjoon myös laulajana. Kohokohdaksi jää Francesco Lenton trumpettisoolo.

Hollantilainen neo-soul-artisti Tasha's World on sen sijaan täydellinen pettymys, sillä hänen epätekninen vellontansa pilaa raidat Soul Revelation ja Uhuru. Juurevassa tulkinnassa maileja edellä onkin Bridgette Amofah kappaleella Ode to Billie Joe, jonka orginaali on vuodelta 1967 peräisin oleva Grammy-palkittu Bobby Gentryn country-folk-laulu.

Levyn soul-henkisistä raidoista ykköseksi nouseekin sitten Bridgette Amofahin toinen tulkinta albumilla, nimikappale Free Souls, jossa on 70-luvun alun soul-henkeä ja Timo Lassyn muhkea baritonisaksofonisoolo.

Marvin Parks pääsee takaisin laulusolistiksi raidalla If I Should Lose You, joka on upotettu bossa nova -rytmiin, itse laulu on 1930-luvulta peräisin oleva elokuvalaulu, jonka Nina Simone otti ohjelmistoonsa ja teki tunnetuksi. Lisää brasialian rytmiikkaa tarjoilee ohutääninen Heidi Vogel, joka saa tulkittavakseen Flora Purimin Stan Getzin säestyksellä tunnetun klassikon Sandalia Dela. Täytyypä sanoa, että Papik vei paljon pidemmän korren bossa-raidoillaan, vaikka ihan kelpo esityksiä nämäkin ovat. Jotenkin kuitenkin pidän outona Nicolan ratkaisuna tukeutua näin vahvasti vanhoihin standardeihin läpi levyn.

Timo Lassy soittaa muuten mallikkaan huilusoolon kappaleella Baltimore Oriole, mutta en pidä tavasta, jolla Nicola Conte miksaa puhaltimet vaimeiksi taustalle. Vanha standardi tämäkin on, säveltäjä on pianisti Hoagy Carmichael. Levyn loppupuolella vaikutteet tulevat kovasti Afrikan suunnalta.

Soul-diggareille levyä en suosittele, mutta esim. Five Corners Quintetin levyistä pitäneet voisivat tästä innostua enemmänkin. Skaalaa on jazzista bluesiin, sambaan ja afro-henkiseen musiikkiin, mutta Shades of Joy:n kaltaiset uudet laadukkaat sävelmät jäivät liian vähälle. Soul-faneille albumilta uponnevat vain nimikappale ja Shades of Joy.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***)

Papik: Sounds for the Open Road

Italian Irma 2-CD, 2014

Mario Biondin jälkeen italialaisen soul-jazzin menestys ei enää hämmästytä suuresti, mutta silti italialaisen Papik-yhteen tupla-albumin kiehtovuus yllätti ainakin itseni, ja tässä on koko syksyn soitetuin levy omissa soittimissani, etenkin auton CD-soittimessa. Kyseessä on tupla-albumi, joista ensimmäinen kiekko on nimetty Jazz Lane ja toinen Soul Lane, mutta varsin samantyyppisestä soulin, jazzin, bossa novan ja popin kombinaatiosta on kyse läpi tuplan. Tai ehkä suurin ero on, että ne bossa novat on kaikki sijoitettu Jazz Lane-puolelle.

Jos rehellisiä ollaan, niin Papikin akilleen kantapää on laulupuoli. Leijonanosan päävokalistin osuuksista tupla-albumilla ja kaikki parhaat sävelmät saa tulkittavakseen Papikin johtohahmon, italialainen kosketinsoittajan Nerio Poggin vaimo Ely Bruna, vaikka hänen lauluäänensä on valkoinen ja nyanssiton - parhaimmillaan häntä voisi kuvailla Lisa Stansfield-vaikutteiseksi. Mutta vastaavasti Papikin suuri vahvuus on Poggin vahva tyylitaju, hänen tiukka pitäytyminen aitoihin instrumentteihin puhaltimineen ja jousineen, ja etenkin Papikin intohimo bossa nova -rytmiikkaan. Bossa novassa laulajat ovat perinteisesti hyvin hauraita ja hienostuneita, jolloin myös Papikin solistien kepeys ei käy samalla tavoin rasitteeksi kuin perinteisessä soulissa.

Loistavana esimerkkinä tästä käy avausraita Tender Lies, joka on kaikin puolin upea bossa nova -raita. Rytmiikka on ehtaa bossaa, mukana on jazz-kitaraa, puhallinsektio ja tausta on täynnänsä hienoja yksityskohtia, todellinen unelma soundillisesti. Ja kun bossa ei vaadi vahvaa solistia, niin Ely Brunan keskinkertainen tulkintakin menettelee. Itse melodiahan on aivan erinomainen, ja kun Ely anoo lyriikoissaan "hold me and tell me again tender lies", niin tunnelma on huipussaan. Koko kappaleen kruunaa hieno pasuunasoolo. Vuoden 2014 kohokohtia! Mainittakoon, että YouTubesta löytyvässä live-videoversiossa ei ole sen enempää Ely Brunaa vokalistina kuin puhallinsooloa, vaan kappaleen laulaa latteampi Walter Ricci. Muutoin tyyli on kyllä samaa linjaa kuin studioversiolla.

Kaikki Jazz Lane -kiekon bossa nova -kappaleet ovat hyviä ellei suorastaan erinomaisia, ja harmi, että niiden väliin laitetaan paljon popahtavampia esityksiä, mutta ehkäpä yhtye ei tienaisi leipäänsä ilman noita pop-ralleja.

Melkoisena kontrastina avausraidalle onkin tuplan seuraavana raitana cover-laulu My Sharona, joka Spotifyn mukaan näkyy olevan Papikin soitetuin kappale. Tämä on versio vuoden 1979 rokki-rallista, jonka alkuperäisesittäjä on The Knack, Los Angelesisssa perustettu rock-kvartetti. Papikin versio on pontevaa retro-menoa urkuineen ja todella tuhteine torvineen, ja tyttökuoro on elementissään. Tästä saisi eittämättä ison pop-hitin niille markkinoille, jotka ostivat Amy Winehousen listakärkiin.

Cover-poiminnoissa on muutenkin erikoisia valintoja, mm. kaksi Barry White-klassikkoa ja Che Sara, sokean Jose Felicianon tunnetuksi tekemä italialainen iskelmä. Tämä italiainen laulu sijoittui alun perin toiseksi San Remon laulufestivaaleilla vuonna 1971, ja suomalaisille laulu on tullut tutuksi Eero Raittisen, Johnny Liebkindin ja Jamppa Tuomisen laulamana nimellä Toivotaan, toivotaan...

En myöskään innostunut yhtään Papikin versiosta Bobby Hebbin vuoden 1966 alkuperäisesityksestä Sunny, jonka suomalaiset muistavanet parhaimmin saksalaisen Boney M-diskoyhtyeen tulkintana. Wendy Lewisin tulkinta Papikin levyllä samasta laulusta on hidastempoinen ja kankeahko, eikä taustakaan hidastetussa tempossa säteile.

Sen sijaan noissa bossa- ja soul-raidoissa on paljon muitakin helmiä kuin Tender Lies. Tietenkin Ely Bruna laulaa ne kaikki. I Will Walk Away on jälleen varma poiminto Quality Time Cream Cuts -listallemme, laadukas tuore sävelmä bossa-rytmissä, jazz-kitaran, pianon ja jatkuvasti sooloilevan trumpetin erittäin tyylikkäässä säestyksessä. Right Place Right Time on saman tiimin kynästä, Papikin yksin sovittama ja vauhdikkaampi bossa, jälleen jazz-kitaran, trumpetin ja nyt myös fonin maustamana. Simona Bencini vierailee solistina yhdellä bossa-balladilla I Love the Way, ja Simonan aistikasta sopraanoa olisin kuullut enemmänkin levyllä. Nyt sooloillaan flyygelitorvella. Barry Whiten bravuurista Let the Music Play tehdään siitäkin bossa-versio, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Fabrizio Bosso soittaa trumpettisoolon lennokkaan bossa-grooven ylle, voi tällekin kääntää peukun ylöspäin.

Myös soul-puolen säteilevimmät raidat pedataan Ely Brunalle. Fonisoolon kruunama Your Love Is Enough for Me on tyylillisesti kuin Lisa Stansfieldin levyltä, tällainen sopisi verrattomasti myös suomalaisen Janitan tulkittavaksi. Toinen Brunan tulkitsema soul-raita Special Love on myös saanut paljon soittoaikaa soul-kanavilta, ja muistuttaa jopa Cool Million-yhtyeen trendikkäitä soul-klubiraitoja. Frank McComb vierailee yhdellä midtempo-balladilla nimeltä Falling out of Your Love, joka on sovitettu neo-soulista tuttuun Rhodes-keyboard-pohjaan, jotain puhallinsooloa olisin tähänkin toivonut mukaan.

Soul-puolen yleiskuva on hyvin pitkälle samantyylinen kuin Incogniton viimevuotisilla albumeillla. Oikeat rumpalit ja muut muusikot luovat tasokkaan yleistunnelman, ja runsaat puhallinkuviot täydentävät laadukkaan soundin. Laulupuolella Papik jää Incognitosta selvästi kakkoseksi, sillä albumin italialaiset vokalistit eivät toki pärjää Incogniton amerikkalaisille ja englantilaisille solisteille. Mutta juuri Incognito-tyylisen jazzahtavan soulin ystäville Papikia voi lämpimästi suositella. Etenkin jos yhtään bossa nova on lähellä omaa sydäntä.

Pop-henkisimpiä raitoja karsimalla ja tiivistämällä albumin yhdeksi levyksi tästä olisi saanut jopa 8-9 pisteen kiekon, mutta eipä ole nytkään valittamista, kun tuplalla on peräti 26 täyspitkää raitaa eli 13 kappaletta sekä jazz- että soul-kiekoilla.
(Rating: ***1/2) Tilaa verkkokaupastamme
Aretha Franklin:
Sings the Great Diva Classics

US RCA/Sony Music, 2014

Arethan edellinen albumi oli vain Wallmart-myymäläketjun jakelussa ollut, Arethan omalle levymerkille julkaistu Woman Falling out of Love, josta alla näkyvässä arviossa kerroin, että se oli sataprosenttista soulia ilman mitään kompromisseja ja mielistelyjä listasoundien suuntaan.

No, tässä sitten täydellinen vastakohta sille. Tämän major-julkaisun (RCA/Sony Music) ovat tuottaneet Babyface, The Underdogs ja kumppanit, ja kaikesta kuulee, miten on yritetty mielistellä nuorisoa ja massoja. Kun vuonna 2014 amerikkalainen musta musiikki oli pahemmassa kriisissä sataan vuoteen, niin lopputulos on sen mukainen. Koko albumi on kompromissia alusta loppuun.

On ollut liki huvittavaa lukea albumin vastaanottoa Amazonissa ja keskusteluforumeilla, kun arviot ovat liikkuneet täysin äärilaidasta toiseen. Jotkut ovat pitäneet tätä Arethan loistokkaana paluuna huipulle, jotkut kertoneet, että Arethan olisi pitänyt ymmärtää jäädä eläkkeelle, koska ei osaa enää laulaa. Kun edellisellä vuoden 2011 albumilla Aretha oli täydessä vedossa vokalistina, en oikein uskonut jälkimmäisiin näkemyksiin, ja vaikka Aretha ei enää yli 70-vuotiaana voikaan olla 30-kymppisen kunnossa, niin ei tämä levy laulantaan kaadu. Aretha pesee toki edelleen 99,9 % nykysolisteista mennen tullen.

Se mihin albumi kompastuu, on kuitenkin taustat ja tuotanto, ja toisaalta korni lähtökohta pistää Aretha laulamaan Princeä, Sinead O'Connoria, Alica Keysia, Adelea, ja toisaalta soul-standardeja kuten Midnight Train to Georgia, I'm Every Woman ja I Will Survive. Taustat ovat koko albumin heikoin lenkki, sillä vaikka mukana on paljon oikeita muusikoita, tuottajat ovat lähtökohtaisesti lähteneet kosiskelemaan listatrendejä ja mielistelemään nuorisoa ja radio-tiskijukkia.

Soul-diggarin mielenkiinto kohdistuu tietenkin klassikoiden uusiin tulkintoihin, ja kyllä näistä on pakko käyttää sanaa "modernisointi" ja sanan negatiivisimmassa merkityksessä. Jo esim. Midnight Train to Georgian tausta on niin steriili ja konerumpuineen varsinainen kökkötraktori, ja jos Arethan rönsyilevää tulkintaa pitää vertailla Gladysin versioon, niin tämä häviää sata nolla. Erikoisena yksityiskohtana on vielä mainittava, että laulun jo ennen Gladysia levyttänyt Cissy Houston on mukana taustalaulajana yhdessä Tawathan ja Fonzi Thorntonin kanssa, ja en oikein tiedä, minkälaisella nerokkuudella heidät on jollain tietokone-suodatuksella saatu kuulostamaan liki pikkuoravilta!

Musiikillisesti parhaat hetket albumilla ovat jazz-vivahteisimmat raidat (Nothing Compares to You, Teach Me Tonight), joita ei ole rumpukoneista huolimatta ole onnistuttu räikeämmin raiskaamaan, ja joilla Arethakaan ei joudu liikaa pinnistämään. Ja vaikka Aretha ei olekaan enää laulajana parhaimmillaan, niin 71-vuotiaanakin hän tosiaan päihittää kenet tahansa nuoremman pop-laulajattaren ja on ainakin tämän kompromissikeitoksen ainoa vahva lenkki. Jos joku kuitenkin väittää, että tämä olisi Arethaa parhaimmillaan, niin ilmeisesti ei sitten ole kuullut hänen musiikkiaan 60-80-luvuilla lainkaan.
(Rating: **1/2) Tilaa verkkokaupastamme

Nicola Conte:
Free Souls

Schema (Italia), 2014


Lisää italiaista modernia jazz-soulia. Nicola Conten edellisiltä albumeilta Rituals (2009) ja Love & Revolution (2011) oli löytynyt melkoisia helmiä, ja odotukset olivat korkealla myös tämän uutuuden osalta. Tai uutuuden ja uutuuden, sillä ilmeni, että levytykset ovat vuosilta 2006-2011, vain lauluosuudet on purkitettu 2013.

Mukana on myös suomalaisväriä, kun Timo Lassy ja Teppo Mäkynen ovat kokoonpanossa. Meno on monta astetta enemmän aitoa jazzia kuin esim. edellä arvioitu Papik-levy tai Mario Biondin viimeaikaiset albumit. Vierailijoihin suorastaan jo odotin Gregory Porteria, joka onkin avausraidan toinen kirjoittaja Nicolan ohella, mutta ei muuten esiinny levyllä. Tämä Shades of Joy on kuitenkin oma suosikkini albumilla, hyvin samanhenkistä menoa kuin Gregoryn sooloalbumit, vaikka solistina on nyt Marvin Parks, jonka lämminhenkinen soulahtava tulkinta on aivan samaa koulukuntaa kuin Porterin omat esitykset. Fonistina on ruotsalainen Magnus Lindgren. Kappaleessa on tuhti pystybasson ja Teppo Mäkysen rumpujen luoma rytmipohja, ja juuri tällaista olisin toivonut levyltä lisää.

José James on solistina seuraavalla raidalla Goddess of Sea, joka jää kuitenkin lieväksi pettymykseksi, kuten Jamesin viimeaikaiset tekemiset yleensä. Hän jää Marvin Parksin varjoon myös laulajana. Kohokohdaksi jää Francesco Lenton trumpettisoolo.

Hollantilainen neo-soul-artisti Tasha's World on sen sijaan täydellinen pettymys, sillä hänen epätekninen vellontansa pilaa raidat Soul Revelation ja Uhuru. Juurevassa tulkinnassa maileja edellä onkin Bridgette Amofah kappaleella Ode to Billie Joe, jonka orginaali on vuodelta 1967 peräisin oleva Grammy-palkittu Bobby Gentryn country-folk-laulu.

Levyn soul-henkisistä raidoista ykköseksi nouseekin sitten Bridgette Amofahin toinen tulkinta albumilla, nimikappale Free Souls, jossa on 70-luvun alun soul-henkeä ja Timo Lassyn muhkea baritonisaksofonisoolo.

Marvin Parks pääsee takaisin laulusolistiksi raidalla If I Should Lose You, joka on upotettu bossa nova -rytmiin, itse laulu on 1930-luvulta peräisin oleva elokuvalaulu, jonka Nina Simone otti ohjelmistoonsa ja teki tunnetuksi. Lisää brasialian rytmiikkaa tarjoilee ohutääninen Heidi Vogel, joka saa tulkittavakseen Flora Purimin Stan Getzin säestyksellä tunnetun klassikon Sandalia Dela. Täytyypä sanoa, että Papik vei paljon pidemmän korren bossa-raidoillaan, vaikka ihan kelpo esityksiä nämäkin ovat. Jotenkin kuitenkin pidän outona Nicolan ratkaisuna tukeutua näin vahvasti vanhoihin standardeihin läpi levyn.

Timo Lassy soittaa muuten mallikkaan huilusoolon kappaleella Baltimore Oriole, mutta en pidä tavasta, jolla Nicola Conte miksaa puhaltimet vaimeiksi taustalle. Vanha standardi tämäkin on, säveltäjä on pianisti Hoagy Carmichael. Levyn loppupuolella vaikutteet tulevat kovasti Afrikan suunnalta.

Soul-diggareille levyä en suosittele, mutta esim. Five Corners Quintetin levyistä pitäneet voisivat tästä innostua enemmänkin. Skaalaa on jazzista bluesiin, sambaan ja afro-henkiseen musiikkiin, mutta Shades of Joy:n kaltaiset uudet laadukkaat sävelmät jäivät liian vähälle. Soul-faneille albumilta uponnevat vain nimikappale ja Shades of Joy.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***)

Various Artists:
Soul Togetherness 2014

Expansion (UK) CD, 2014

Expansionin Soul Togetherness -sarja on ollut takuuvarma loppuvuoden hankinta jo 15 vuoden ajan, mutta en ole ainoa, joka on todennut sarjan tason laskeneen kuin lehmänhäntä viime vuosina. Nyt on mukana aivan luokattomia nyky-R&B:n ja house-musiikin edustajia, jotka jättävät soul-diggarin totaalisen kylmäksi. En ymmärrä onko Expansioninkin kavereiden tarve osoittaa pysyttelevänsä "ajan tasalla" upottaessaan näitä house-diskoiluja ja autotuunattuja USA:n R&B-listasoundeja omille kokoelmilleen. Jos tätä USA:n perus-R&B:tä oli pakko ottaa mukaan, niin Joe on ilman muuta genren parasta päätä, mutta häneltäkin raita Future Teller on hyvin vaatimaton näyte, tuskin mahtuisi miehen top 30:een jos miehen uran parhaat laitettaisiin riviin. Mutta mitä h***vettiä Expansion-kokoelmalla tekee herra nimeltä J. Holiday, jonka autotuunaattua tenoria saadaan "ihailla" yhden raidan verran - ei sentään otettu miehen 2013 singleä otsikolla After We Fuck - nyt siis nuoret harrastavat petitouhujaankin autotuunattuna! Eiköhän tuo kiteytä USA:n R&B:n tilan tänä päivänä.

Mutta tietenkin sitten joukkoon on pujotettu pari soul-helmeä, joiden takia kiekko jää omaankin kokoelmaan eikä mene saman tien jakoon eBayssa. Lisa Stansfieldin So Be It on tuttua tasokasta Lisaa, Tracy Hamlinin otos Luther-hitistä Never too Much odotetun laadukas, ja koko albumin paras raita on Garcia feat. Vince Durrell-raita Praying for Rain, joka on sielukkaasti väännetty mainio sävelmä, jota ryydittävät oikeat soittimet puhaltimineen. Vince on tuntematon nimi varmaankin kaikille, mutta hän on alkuperäinen Drizabone-jäsen, ja debyyttialbumi on vasta tulossa. Tältä kaverilta on lupa odottaa vielä paljon!


(Rating: **1/2) Tilaa verkkokaupastamme

Various Artists:
Luxury Soul 2015

Expansion (UK) 3-CD Box Set, 2015


Expansionin vuosittaiset kolmen CD-levyn Luxury Soul -boksit ovat olleet innokkaille soul-diggareille tarpeettomia, koska ne ovat käytännössä vain esitelleet viime vuosien Expansion-julkaisujen albumiraitoja kokoelmalevynä. Nyt kuitenkin itsellenikin selvä enemmistö triplan raidoista on aivan ennenkuulemattomia, kun mukana on ei-albumiraitoja ja Britti-soul-sinkkuja pitkä rivi. Toki niitä jo kokoelmaan ennestään kuuluneita raitojakin on tusinan verran, mm. Keni Burke, Kloud 9, Diva, Adriana Evans, Personal Life, Sheree Brown, Kindred the Family Soul.

Ykkös-CD:llä on muutama helmi, jotka tekevät paketin todella hankinnan arvoiseksi. Shirley Jonesin uusi single Because You Love Me on hurmos-uskonnollisista lyriikoistaan huolimatta laatusoulia alusta loppuun. Chris Ballin on edelleen vakuuttavassa vireessä Zed Soulin vierailevana solistina raidalla Games People Play (In Love). Pori Jazzin vuoden 2015 vieras, brasilialaisen soulin kärkinimi Ed Motta on mukana yhdellä kohtuullisella raidalla, ja Expansionin tuoreinta satoa parhaasta päästä ovat Victor Haynes, jonka uunituoreelta albumilta on mainio feel good -menopala Feel, sekä Luther Vandross-klooni Marc Staggersin raita It's All about You.

Kakkos-CD käynnistyy Incognitolla, ja Incognito-soundi onkin teema alusta loppuun, eli mukavahkosti shufflaavia tanssipaloja. Paras raita on amerikkalaisen Down to the Bonen raita Put a Different Spin on It, jolla Katie Leone vetää railakasta skattia sopraanollaan. Kokonaisen albumin Expansionilla julkaissut Muzart on kyllä levyn heikoin lenkki, eikä muovisella soundillaan innosta albumin hankintaan.

Kolmos-CD on jo enemmän täytemateriaalia ja vanhaa Expansion-albumiraitaa, ja joukkoon upotetaan ankeaa modernia R&B:ta autotuunauksineen. Mukana on kuitenkin vanha Expansionin kymmenen pisteen jalokivi, Kloud9-duon huikea With Me, joka kuulostaa yhtä taivaalliselta kuin ilmestyessään vuonna 2001.



Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***1/2)

Tracy Hamlin:
This Is My Life

US DMH CD, 2013

Tämä vuoden 2013 levy ei ole edes Tracy Hamlinin uusin levy, vaan Amazonissa näkyy nyt parikin tuorempaa julkaisua Tracyltä - molemmat täynnä house-versioita tämän levyn kappaleista ja monista muista. Tämä This Is My Life kuitenkin kuvastanee jo otsikkoaan myöten paremmin sitä, mitä Tracy itse haluaa levyttää, ilmeisesti hän on valinnut omia suosikkejaan vuosien varrelta laulettavakseen, ja muokkaa niistä omia, ilmavasti aidoin instrumentein sovitettuja soul-tulkintoja. Jazzia on mukana tuskin nimeksikään, vaikka mukana on tunnettuja jazz-muusikoita ja Tracy niitti muutaman vuoden mainetta myös Pieces of a Dream-yhtyeen vokalistina.

Mukaan valituissa sävelmissä on sekä soul-helmiä että viihteellisempiä standardeja. Kohokohta on tietysti Tracyn versio Norman Connors-klassikosta This Is Your Life, jonka originaalin lauloi taivaallisesti Eleanor Mills, ja nautinnollisesti Tracykin tämän tulkitsee.

Never too Much oli alun perin Luther Vandrossin läpimurtohitti, josta aikanaan Deniece Williams kertoi Heikki Suosalon haastattelussa, että se oli vaikeimpia coveroitavia lauluja koskaan, ja "boy, it was hard to pull off". Pakko todeta, että Deniece onnistui sen kanssa paremmin kuin Tracy, kun taustalle on vielä tähän ympätty epämääräistä rock-ainesta, ja tätä on nyt sitten näköjään muokattu noille tuoreemmille Tracyn albumeille house-formaattiin. Jotenkin tässä jää nyt vaikutelma, että tausta ja laulanta elävät ihan omaa maailmaansa, tämä on todella vaikea coveroitava.

Paremmin Tracyn tyylikkääseen aistikkaaseen kevyen soulin linjaan istuvat jälleen Bill Withers-cover Let Me Be the One You Need, Starpointin verraton Bring Your Sweet Lovin' Back (omistettu Renee Diggsin muistolle) ja Take Me to Paris, olisiko viimeksi mainittu fonilla väritetty hieno balladi peräti originaali, koska sen on säveltänyt kappaleen tuottaja Raymond Barton.

Koko projekti näyttää olevan puhdas omakustanne, mikä kuvastaa loistavasti soulin tilaa tänä päivänä. Sääliksi käy Tracy Hamlinin kaltaisia todellisia huippulahjakkuuksia, sillä ei hänen musiikilleen ja jazz-vivahteiselle soul-tyylille ole näköjään mitään kysyntää, ja hänenkin lauluaan on nyt sitten pitänyt muokata house-vetoiseen klubimusiikkiin tämän levyn jälkeen, ks. Amazonista albumit Home ja Home - Deluxe Edition.
(Rating: ***1/2) Tilaa verkkokaupastamme

Jennifer Holliday:
The Song Is You

Shanachie (USA), 2013


Ikävä kyllä Shanachie näyttää olevan ainoa isompi levymerkki, jolle kelpaavat vielä 50-60-vuotiaat soul-konkarit levyttämään. Shanachien normaalilinjasta poiketen tämä Jennifer Hollidayn maallinen comeback-kiekko ei olekaan Isokoira Chris Davisin kökkötuotantoa autotuunattuinen lauluineen, vaan ihan oikeata soitettua ja laulettua musiikkia. Toki sävelmistö on lähes pelkkää coveria ja standardia, mutta ennen muuta soittajakunta on laaja oikeine puhallin- ja jousisektioineen.

Jokainen laulu on omistettu jollekin maineikkaalle laulajalle, ja skaalaa on Whitney Houstonista Barbra Streisandista Arethaan ja Etta Jamesiin. Moderneimmat, rumpukonein säestetyt raidat ovat Patti LaBellelle dedikoitu Touch ja Phyllis Hymanille omistettu It's Not about You - nämä kaksi nousivat omiksi suosikeiksini albumilta. Jennifer on laihduttanut itsestään solakan naisen, mikä onneksi ei kuulu laulusta, joka on yhtä värikästä ja ärhäkkää kuin vuonna 1982, jolloin hän räjäytti pankin ykköshitillään And I'm Telling You I'm Not Going, josta on tullut sellainen anthem, että sitä esittävät kaikki nuoretkin lupaukset television laulukilpailuissa.

Ehkä lähinnä tuota legendaarista laulua on jo sanoituksiltaan Are You Leaving Me?, joka on alun perin harvinaisempaa Aretha Franklinin tuotantoa, ja juurevaa soulia tämä on toki myös Jenniferin käsittelyssä.

Levy on saanut enemmän kuin nihkeitä arvioita verkkokauppojen kuluttaja-arvioissa, mikä johtuu tosiaan siitä, että levyllä ei ole mitään kompromisseja nuorisomusiikin suuntaan. Jousi- ja puhallinväritteiset taustat kun ovat teini-ikäisten mielestä pelkästään ikävystyttäviä, kuuluisia rap-vieraita ei ole eikä ole R&B-tähtiäkään vääntelehtimässä nursery rhyme -soinnuin lauluriffejään sekaan. Kaiken kaikkiaan harvinaista herkkua nykypäivän listoille, kaiken autotuunatun konemusiikin keskelle. Mutta pitäisikö nyt levykanteen laittaa varoitustarra "kielletty alle 50-vuotiailta", pettymysten välttämiseksi?

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ****1/2)

Various Artists:
Soul Togetherness 2012

Expansion (UK)

Kymmenen vuoden ajan Brittein saarilla loppuvuoden soul-sisäpiirien kohokohta on ollut Soul Togetherness -kokoelman julkaiseminen, sillä siihen Expansionin Richard Searling ja Ralph Tee ovat koonneet kuluvan vuoden kuumimmat soul-klubiraidat vuoden ajalta soul-klubeista, mukaan lukien muutamat poiminnot oldies-osastolta. Kieltämättä kokoelman raidat ovat sen jälkeen paljolti roikkuneet seuraavan puolen vuoden ajan myös omalla Quality Time Cream Cuts -uutuuslistallamme, ja parhaat viikkotolkulla siellä aivan kärkisijoilla.

Viimeksi kuluneen viiden vuoden ajan mustan musiikin pula-aikoina kokoelmien taso on hieman horjahdellut, ja on varmasti ollut vuosi vuodelta suurempi haaste koota toistakymmentä laaturaitaa kokoelmalle. Minusta tämä vuoden 2012 15 raidan setti oli umpisurkeaan soul-vuoteen nähden positiivinen yllätys, sillä mukana oli rivi härmäläisittäin täysin tuntemattomia laadukkaita, melodisia ja koukkuisia klubiraitoja, ja jazz-osastolta saatiin hyvää vahvistusta joukkoon, kuten klubikelpoinen remix-versio jazz-vokalisti Gregory Porterin maanmainiosta 1960 What? -hitistä, joka puri yhtä lailla jazz- kuin soul-piireissä.

Indie-soul-osastoa en rehellisesti sanoen ole itse jaksanut sen kehnon yleistason takia moniin vuosiin enää seurata, mutta Big Brooklyn Red on noista piireistä toki tuttu nimi, ja hänen Lowrellin Mellow Mellow Right on-samplen ylle rakennettu Taking It too Far on mainio klubiraita, jonka ylle miehen käheä ja sielukas, joskin teknisesti epävireinen laulu sopii hyvin.

Modernien klubiraitojen viimeaikaista eliittiä edustavat UK soul -nimi Soulpersona & Princess Freesia sekä tuttu hollantilainen tuottajaduo Cool Million, jonka vokalistivieraina on ollut pitkä rivi mm. 80-luvun soul-sankareita. Lontoolainen Gary B. Poole ei ole solistina samaa sarjaa, mutta hyvin Gary vetää laatusävelmää groovikkaan klubimenon yllä CD:lle valitulla raidalla Running Around. Trumpettisoolo kruunaa menon.

Loppu albumi täyttyy pitkälti Incognito-linjan jazz- ja Latin-vaikutteisista soul-tanssipaloista sekä yllättäen parista USA:n R&B-tähden poiminnosta (R. Kelly, Anthony Hamilton), jotka parhaiten kuvastavat nykyistä soul-musiikin pula-aikaa. Oldies-poimintana Lew Kirtonin albumilla julkaisematon Don't Wanna Wait (vuoden 1986 single) on erinomainen valinta, ja tuskin aiemmin sitä CD-formaatissa on ollutkaan saatavana.
(Rating: ***1/2) Tilaa verkkokaupastamme

Various Artists:
Soul Togetherness 2013

Expansion (UK), 2013


Tuorein Soul Togetherness -kokoelma käynnistyy hämmentävän vaisuissa tunnelmissa, kun kokoelman kärkeen on sijoitettu sellaisia tuoreen klubimusiikin tekeleitä, jotka eivät herättäisi mielenkiintoa edes albumien täyteraitoina. Todellista soulin pula-aikaa kuvastaa myös se, että jos edellisellä Soul Togetherness -kokoelmalla mukaan piti ottaa jo sellaisia amerikkalaisen R&B:n listanimiä kuin R. Kelly, nyt mukana ovat Charlie Wilson ja Raheem DeVaughn.

Ensimmäinen huomionarvoinen raita ainakin itselleni oli chicagolais-laulajatar Kenya Henryn menopala Gimme Dat, joka tuo mieleen 80-luvun melodiset klubiraidat. Ralph Tee informoi kansiteksteissä, että tämä Kenya oli New Yorkin Apollo Live-laulukilpailun finaalissa.

Richard Searling hehkuttaa kansitekstien alussa The Funk Factory with Jazz Workshop-yhtyeen esitystä Give It What You Got, joka kuulostaa kieltämättä aidon 70-lukulaiselta soulilta. Kappaleen takana onkin veteraanituottaja Clay McMurray, ja esitys on vuodelta 2010, vaikka kuulostaakin siis aivan 70-lukulaiselta.

Albumin oldies-raita on aika erikoinen valinta, sillä Runnin' around on Chi-Lites-yhtyeen kappale vuodelta 1984, ja albumilta Steppin' out, jonka Funky Town Grooves julkaisi CD:nä viime vuonna. Olihan se tuon vaatimattoman albumin kohokohtia, mutta soundeiltaan siis melkoisen ankeaa vuoden 1984 rumpukone- syntiikka-koplotusta ja kaukana klassisesta soulista.

Personal Life-niminen yhtye on Expansionin oma suojattiyhtye, jolta Expansion julkaisi oman albumin viime vuonna, ja jota Expansion on puffannut ahkerasti kokoelmillaan. Luxury Soul 2013-kokoelmalle valitusta raidasta The Morning Light en vielä itse hurmaantunut, vaan yhtye oli silloin mennyt minulta täysin ohi, mutta tämä Classic Lady on kyllä tyylikäs jazzahtava soul-menopala, ja tämän albumin ehdottomia kohokohtia.

Sen sijaan Incogniton johtohahmon Blueyn viimevuotiselta sooloalbumilta poimittu Got to Let My Feelings Show ei tosiaan innosta albumin hankintaan, siksi lattealta kappale kuulostaa ja varsinkin laulupuoleltaan. Ei ihme, että Bluey on aina käyttänyt Incogniton solisteina vierailevia artisteja, niin on syytä jatkossakin tehdä!

Sheree Brown teki Capitolille pari mainiota kiekkoa 80-luvun alussa, ja nehän ovat saatavilla Expansionin 2on1-pakettina CD:nä. Shereen uusi albumi Messages from the Heart julkaistiin samoin Expansionilla viime vuonna. Siltä poimittu Being in Love with You edustaa laadukkailta soundeiltaan hyvin tuota albumia, mutta kiekolla oli paljon parempiakin sävelmiä.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***)

Gladys Knight:
Another Journey

Many Roads (US), 2013

Ihmettelin, miten jopa Gladys Knightin uutuus meni mediassa täysin ohi ilman että sitä noteerattiin juuri missään. Syy kyllä selvisi, kun sai levyn tilattua CD Babystä, tuolta indie-levyjen ja omakustanteiden jakelijalta. Tuottaja Leon Sylvers on pistänyt Gladysin musiikin "ajan tasalle": rapiä, R&B:ta ja autotuunausta! No, nythän siis nuoriso rientää ostamaan 69-vuotiaan laulajattaren uutta levyä? Ei tosiaan rientänyt, ja vanhat fanitkin näyttävän kiertäneen levyn kaukaa.

Gladysin 70- ja 80-luvun tuotantoa on viime aikoina julkaistu ahkeraan useallakin labelilla, ja vaikka niilläkin tuotanto vaihteli aikuisviihteestä aikakauden disko- tai klubi-raitoihin, niin yleensä joka levyllä oli myös upeita soul-helmiä. Tällä uutuusalbumilla etenkin levyn alkupuolen voi skipata muutaman kymmenen sekunnin kuuntelulla. Ehkä karmein raita on typerä uusintaversio 60-luvun viihdekappaleesta I Who Have Nothing (Ben E. King coveroi ko. italialais-iskelmän jo vuonna 1963), jonka Gladys levytti jo vuoden 1979 sooloalbumilleen Columbialla (tuokin levy on juuri julkaistu FTG:llä uudelleen). Sen lisäksi, että Sylvers on kirjannut siis italialais-alkuperää olevan sävelmän härskisti omiin nimiinsä, kappale on koristeltu jääkylmällä ohjelmoidulla syntiikkataustalla, ja Gladysin laulu suodatetaan autotunesilla. Eikä tassä kaikki: levyn loppuun on lisätty vielä "Club mix" samasta. Tässä on ylivoimaisesti Gladysin uran surkein raita kautta laulajattaren historian!

Nuorison kosiskelut onneksi vähenevät levyn edetessä, mutta ensimmäinen ei-R&B:ksi tarkoitettu raita Searching for the Real Thing on lapsikuoron säestämä gospel-henkinen laulu. Ensimmäinen souliksi noteerattava esitys on melodinen balladi All in Due Time, jonka Gladys tulkitsee ihan vakuuttavasti, ja vain taustalaulu on autotuunattu... Taustassa kuulee japanilaisvaikutteita, joihin selitys lienee mukana oleva Yuko Tamura.

R&B-mies Montell Jordan on ollut sovittamassa ajanmukaista menopalaa Settle, ja ymmärtänyt jättää Gladysin laulun autotuunaamatta. Vahvan kuoron myötä tunnelma menee gospel-funkin puolelle. Tätä kokeiltiin singlenäkin ilman listamenestystä.

Laulullisesti albumin vahvin tulkinta kuullaan kappaleella I Hope You Dance, joka oli alun perin Lee Ann Womackin pop/country-hitti, joiden parissa Gladysilla on toki 70-luvulta asti pitkä perinne. Iso kuoro tuo tähänkin gospel-sävyä, vaikka olisin itse mieluummin kuunnellut Gladysin omaa revittelyä. Joka tapauksessa esitys osoittaa, että Gladys on vokalistina edelleen ihan voimissaan.

Takaisin arkeen herätään sitten tuolla järkyttävän huonolla club remixillä italialaisiskelmä-coverista ja albumin päättää kolmen soinnun R&B-rynkytys-versio tuosta alkupuolen lapsikuoro-laulusta Searching for the Real Thing. Soul Tracks -saitin arvion perusteella tämä oli "yllättävän hyvä" levy. Enpä sitten välitä tosiaan kuulla levyä, joka saitin napahahmojen mielestä on keskitasoa tai huonompi...
(Rating: **1/2) Tilaa verkkokaupastamme

Eddie Levert:
I Still Have It

Eddie Levert (US), 2012


Tässä toinen pitkän linjan soul-veteraani, jota ikä ei paina. Eddie Levertin sooloalbumi I Still Have It on julkaistu miehen omalla labelilla ja itse CD on tosiasiassa CD-R eikä CD-lipukkeessa ole mitään tietoja säveltäjistä, muusikoista jne. Itse musiikki on kuitenkin hämmästyttävän täysipainoista, vaikka toki modernia ja ajanmukaista syntetisaattoreineen ja rumpukoneineen. Veikkaan Eddietä itseään tuottajaksi ja monen laulun säveltäjäksi, sillä tällä levyllä ei ole juuri mitään kosiskelua nuorisoa kohtaan, vaan se on selvästi suunnattu miehen pitkäaikaisille faneille ja tietenkin The O'Jays-faneille. Ihan viime vuosiltakin on julkaistu O'Jays-videoita, joissa todella huomionarvoista on se, miten Eddie on edelleen ihan täydessä vedossa yhtyeen päävokalistina. Toki pitää noteerata myös yhtyeen toinen päävokalisti Walter Williams, joka hänkin on viime vuosina rakentanut soolouraa.

Eddie on kuitenkin itselleni ollut aina se O'Jays-yhtyeen sielukkuuden ilmentymä kurkkuäänisellä puserruksellaan, joka on loistanut niin verevillä balladeilla kuin riehakkailla tanssiraidoilla. Ja niin yllätttävältä kuin se kuulostaakin, Eddie onnistuu tällä albumilla molemmilla osastoilla.

Huomasinkin omaksi yllätyksekseni takertuneeni itse eniten tällä albumilla menoraitoihin. Don't Get Much Better groovaa todella hypnoottisesti vahvan keyboard-pohjan ja sävelmänsä myötä, ja Eddie on elementissään ad libatessaan kappaleen loppua kohti. Kappaleeseen on vielä ympätty O'Jays- henkinen laulusovitus kertosäkeeseen.

Myös Get Over It-kappaleeseen on onnistuttu saamaan laulupuolelle O'Jays-henkistä hyväntuulisuutta ja melodisuutta, vaikka tausta on hyvin ankean synteettinen. Last Man Standing on dedikoitu Eddien edesmenneille pojille Geraldille ja Seanille, jotka molemmat olivat Levert-yhtyeessä mukana 80-luvulla.

Balladipuoli on puolestaan täynnänsä odotetun vahvatunnelmaisia, sydänverellä tulkittuja esityksiä, joita jo kappaleiden otsikot (What If, Don't Lie to Me, All about Me and You) kuvastavat. Melodialtaan mieleenpainuvimmalta tuntui päätosraita, yli 7-minuuttinen raastavasti tulkittu You're Always There, jolla on myös ajaton pianotausta. What If on toinen täysin ajaton O'Jays-luokan balladi.

Toki tällaisella levyllä on hyvin marginaalinen yleisö, koska tosiaan Eddie ei kosiskele millään tavalla nykyistä autotunes/R&B/rap-ostajakuntaa, ja levyn ostokohderyhmä lienee 50-70-vuotiasta, jotka äärimmäisen harvoin enää ostavat uusia levyjä.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ****)

Kindred:
Love Has No Recession

Expansion (UK), 2011

Kindred the Family Soul ilmaantui vuonna 2003 soul-markkinoille yhtenä neo-soul-ilmiön parhaista artisteista, joka upealla tavalla yhdisti perinteisen soulin sielukkuuden, timanttisen soul-vokalisoinnin ja 2000-luvun ajanmukaiset soundit. Loistokkaan debyytin Surrender to Love jälkeen tuli kuitenkin nopeasti pudotus arkeen R&B - henkisemmällä kakkosalbumilla In This Life Together, jolta löytyi edelleen kuitenkin todellinen soul-helmi As of Yet. Kolmas albumi vuodelta 2008 oli omassa arviossani vielä kahdeksan pisteen kiekko, kun R&B-raitojen lomassa kuultiin edelleen runsaasti laatu-soulia.

Odotukset yhtyeen neljännestä albumista Love Has No Recession olivat korkealla, kun Expansionin Ralph Tee ennakkohehkutti levyä nettiforumeilla ja poimi siltä makupaloja tuoreille Expansion-kokoelmille. Syy tähän selvisi pian: Expansion oli julkaisemassa koko albumia omalla merkillään Englannissa, vaikka USA:ssa kiekko alun perin ilmestyi Shanachie-merkillä.

Albumin ilmestyttyä into soul-piireissä näytti lopahtavan heti kättelyssä, eikä tarvinnut vilkaista kuin kappalelistaukseen, kun tiesi miksi. Lähes joka raidalla on joku vieraileva R&B- tai rap-tähti, ja Shanachiella näyttää olleen pakonomainen tarve saada Kindredille R&B-massayleisön hyväksyntä. Kaikki mahdolliset R&B-kliseet on kaivettu purkista tämän saavuttamiseksi. Soul-väki näytti hylänneen yhtyeen, kuvaavaa on, ettei albumi noussut lainkaan Soul Expressin Serious Soul Chartille, vaikka oli Englannissa Expansion-julkaisu.

Kieltämättä levyä pitää kuunnella aika lailla kaukosäädin kädessä, valmiina skippaamaan räikeimmät R&B-kosiskelut. Toisaalta albumilla on kaikkiaan 16 raitaa, autotunesia käytetään säästeliäämmin kuin amerikkalaisessa R&B-musiikissa tänään keskimäärin, ja väliin jää edelleen ihan soul-raitojakin. Lisäksi levyllä on yllättävänkin paljon aitoja instrumentteja, kuten puhaltimia, jouset ja paikoin jopa aidot rummut.

Poimitaan ne soul-helmet erikseen. Itse innostuin eniten raidasta Stickin with You, jossa on todellakin yhtyeelle luonteeomainen klassinen Womack & Womack-tyylinen balladitunnelma, hieno sävelmä ja tällä kertaa Aja Graydonin lähes yksin herkästi laulamana. Ralph Teen suosikki näkyy puolestaan olleen Magic Happen, jolla on aidot rummut ja Jeff Bradshaw'n erinomainen puhallinsovitus ja Ray Chew'n sovittama kymmenhenkinen jousiryhmä. Sävelmä on ihan mukiinmenevä ja melodinen, mutta laulun autotuunaus latistaa pahasti ainakin omissa kirjoissani kertosäettä. USA:ssa korkein lista-sijoitus sinkkuna oli 99.!

Autotuunauksesta on tullut todella mustan musiikin pahin rutto kautta musiikin historian, sillä nyt ei tahdo löytää USA:sta mitään soul-levyäkään, jolla ei suodatettaisi laulua autotunes-laitteen läpi, ja lopputuloksena on, että kaikki vokalistit kuulostavat samanlaisilta, metallinkylmiltä robottiääniltä. No, kaipa tämä on amerikkalaisten radiokanavien ihannetila, koska ne ovat viimeiset 30 vuotta pyrkineet suodattamaan kaiken erilaisen - ja erityisesti aidon soulin - musiikin kanaviltaan. Nyt se on sitäkin helpompaa, kun mustat artistitkaan eivät enää heti kuulosta mustilta, hekin kuulostavat roboteilta. Artistit ovat vihdoin värittömiä - hurraa!

Albumin menopalat floppaavat sitten sitäkin komeammin. Authentically You on käsittämätön yritys tuoda Motownin falskeinta Supremes-pop-poljentoa 2010-luvulle, ja Chuck Brownin kontribuutio Going to the Go-Go on keväällä 2012 kuolleen go-go-legendan uran suurimpia floppeja, yritys saattaa Washingtonin go-go-musiikki R&B-rap-aikakaudelle.

Lopputuomiona levylle tulee väistämättä, että se on osin autotuunattua ja R&B:ksi muokattua vanhaa Kindrediä. Albumi oli korkeimmillaan sijalla 19. USA:n R&B-listoilla, eli ei mikään suuri menestys, suurista kompromisseistaan huolimatta. Ikävä kyllä amerikkalaisten mustan musiikin tekijöiden pitää tänä päivänä valita kaksi vaihtoehtoa: listamenestys R&B/rap-musiikin ehdoin autotuunauksineen, tai sitten jäädä kokonaan ilman massamedioiden julkisuutta ja tehdä persoonallisempaa soulia. Yhä harvempi valitsee jälkimmäisen.
(Rating: **1/2) Tilaa verkkokaupastamme

Marc Staggers:
Key to My Heart

Expansion (UK), 2011


Toinen Expansionin jo vuoden 2011 julkaisu oli tämä Marc Staggersin albumi Key to My Heart, jota rinnastettiin aktiivisesti Luther Vandrossiin, eikä syyttä. Jo miehen vuoden 2009 debyytti Then and Now oli kuin ilmettyä Lutheria, joskin itse arvioin, että enemmänkin muistuttaen Lutherin myöhempää pop-kautta kuin sitä miehen soul/funk-pitoisinta kautta eli 1980-luvun alkua.

Toisaalta kun myös Will Downing on viimeiset kymmenen vuotta pyrkinyt samoille smooth soul -markkinoille, on helppo tehdä vertailuja myös Downingin viime aikaisiin levyihin. Niihin verrattuna tämä muistuttaa ilman muuta enemmän Downining indie-tuotoksia riisutuilla soundeilla, sillä soundit ovat John Stoddartin tuottamana ammattitaitoista, mutta hyvin niukkaa nykylinjaa, jota Kirk Whalumin foni paikoin sentään rikastuttaa. Luojan kiitos lista-R&B:n vitsauksilta autotuneineen vältytään, mutta samalla tämä on tietysti merkinnyt USA:ssa täydellistä näkymättömyyttä ja kuulumattomuutta mediassa.

Yleislinja jää todellakin smoothiksi: hienostunutta ja pehmeää, melodista aikuissoulia. Luther Vandross -vaikutteet ovat vahvasti pinnassa, aina siinä määrin, että monet raidat kuulostavat Luther-imitoinnilta. Kuitenkin niin hyvin tehtynä, että levyä voi huoletta suositella pitkäaikaisille Luther-faneille. Itse olisin kaivannut enemmän persoonallisuutta, särmää ja taustoihin nyansseja, mutta onhan tämä 2010-luvun soulin yleistasoon nähden todellinen helmi.

Yksittäisistä raidoista Luxury Soul 2013 -triplalta tuttu albumin nimikappale Key to My Heart edustaa albumin perinteisintä laatu-soulia, jossa taustassakin on nyansseja kitarankuorrutuksineen ja fonisooloineen (Whalum). Staggers ad libbaa raidalla nautinnollisesti melodiarungon ympärillä, Lutherin tyyliä tarkkaan kopioiden.

Levyn toinen huippu on balladi nimeltään Lifetime Lover, jossa on kaiken Vandross-mukailun jo persoonallisuttakin - kaikki levyn sävelmät ovat uusia ja Marcin itsensä kirjoittamia yhdessä veljensä Reggie Staggersin kanssa - ja USA:ssa Marc levyttääkin labelille, joka on nimetty MarReg. Marcin uusin vuoden 2013 albumi on nimeltä Back 2 Soul, jolla puolet raidoista on toisintoa tältä albumilta, puolet uutta materiaalia, mukaanlukien Vandross-cover There's Nothing Better Than Love, jonka Vandross duetoi aikanaan tanssija-näyttelijä Gregory Hinesin kanssa - vuoden 1987 ykköshitti.

Menopalat ovat pääosin kepeitä midtempo-jolkutuksia simppeleissä syntiikkapohjissa, ja kaukana Lutherin parhaista funk-soul-paloista 80-luvulta. Bassopohjineen mehevintä jälkeä on Steppin' out Tonight, joskin sekin jää keskitasolle.

Marc Staggersin haastattelun vuodelta 2009 löytää Soul Treasures -sivustolta, ja siinä Marc listaa esikuvikseen Lutherin ohella Will Downingin, BeBe Winansin, Peabo Brysonin, Brian McKnightin, Stevie Wonderin ja Jeffrey Osbornen.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***1/2)

L.J. Reynolds:
Get to This

Motor City Hits (US), 2011

Dramatics-yhtyeen johtohahmo L.J. Reynolds on edelleen laulajana täysissä voimissaan, ja siksi onkin sitäkin ärsyttävämpää, että hänen uudella albumilla on hypätty autotune-bandwagoniin ja lähdetty korjailemaan miehen pitchiä autotune-teknologialla. Ymmärrän kyllä, että tuo on kovin muodikasta ja pop-musiikissa kovin pitkälle levinnyt trendi (vrt. Wikipediasta linkitetty Hesarin juttu "Lähes kaikkea musiikkia korjataan nyt autotunella"), ja nyt jotkut tuottajat ovat saaneet päähänsä, että nuoriso kovasti tykkää ja radiosoittoon pääsee helpommin, kun laulaja kuulostaa "ajanmukaisesti" autotune-suodatetulta. Minun puolestani nuo tuottajat voi viedä saunan taakse ja lopettaa, koska esim. ammattimuusikkopiireissä autotunen tarpeessa koetaan tyypillisesti olevan bimbo-mannekiinit, jotka eivät oikeasti osaakaan laulaa, jolloin heidän laulannan epäpuhtauksia korjataan tietokoneohjelmistolla. Mutta soul-musiikkiin, jossa laulajat keskimäärin ovat huipputasoa - ainakin noihin bimbo-mannekiineihin nähden, ei todella kaivata pitchin korjailua autotuneilla. Päin vastoin, autotune väärin käytettynä tappaa laulannasta kaiken tunteen, juuri sen sielukkuuden, jota soul-vokalistit tavoittelevat, ja tilalle tulee roboottimainen, kylmän kalsea soundi - kuin 80-luvun vocoder-funkeilla, jossa vocoder sentään oli pelkkä tehokeino. On ihan eri juttu jos funk-artisti lauloi kieli poskella vocoderin kautta "let's boogie", kun että nyt vanhoja soul-artisteja pidetään seniileinä fabuina, joiden laulua "pitää korjata" autotuneilla säädyllisemmäksi. Säälittävää!
Tällä L.J. Reynoldsin uutuudella autotune ottaa sitäkin enemmän pattiin, koska tuntuu, että kaikki muu on kunnossa, sillä taustalla on pitkä rivi oikeita muusikoita puhallinsektioineen ja oikeine bassoineen (näköjään sitä pitää korostaa kirjoittamalla "live bass", jotta erotetaan sekin syntiikka-bassosta). Ja sitten kaiken tuon messevän soitannan päälle autotuunataan L.J.:n laulu paikoin kuin vocoderin läpi!
Albumin vetonaulana ja nimikappaleena on mukava uusintaotto Marvin Gaye-klassikosta Come Get to This, ja kun se sai hyvän vastaanoton, levytettiin albumille toinenkin Marvin-versiointi, You Sure Love to Ball. Silläkin torvet svengaavat komeasti, joskin tästä Impromp2 teki huomattavasti jäntevämmän coverin pari vuotta sitten. Hienoa kuulla kuitenkin tällaista aitoa puhallinsektiota ja irtonaista rullailua kunnon muusikoilta.
Kappaleen Stop Teasing Me co-producer on Michael J. Powell - tuskinpa maltamme odottaa Anita Bakerin seuraavaa autotune-levytettyä albumia siis;-) Powellin tuottamaksi materiaaliksi tämä raita on yllättäen levyn synteettisimpiä, taustalla näpräävät ohjelmoidut kosketinsoittimet ja rytmikoneet. Kovin synteettiseksi jää tunnelmakin ja tällaisessa kalseassa soundissa metallinen autotune-suodatettu laulusoundi on suorastaan kotonaan.
I Will Always Love You on L.J. Reynoldsin oma vanha sävelmä, joka oli alun perin Jeannie Reynoldsin albumilla One Wish vuonna 1977, ja L.J. itse levytti sen vuoden 1987 Fantasy-albumille Tell Me You Will, jonka Expansion on yllättäen juuri uudelleenjulkaissut CD:nä. Think about It on kombinaatio perinteistä ja uutta, sillä kappaleessa on moderni tietokoneohjelmotu rytmi, mutta L.J.:n sävelmä on vahvaa soulia ja oikeat puhaltimet ryydittävät taustaa.
L.J.:n yksin kirjoittamat Cheating on Me ja I Get the Blues ovat odotetusti tyylillisesti perinteisintä soulia, joskin edellisellä on moderni ja pelkistetty tausta. Jälkimmäinen ei sentään ole bluesia, mutta kulkee tuollaisessa miellyttävissä etelän soulin soundeissa ja välttyy autotune-raiskaukselta. Lopussa on yksi käsittämätön tuottaja Quentin Dennardin "syntiikka-iloittelu" Find Your Love, johon on vähän lainattu L.J. Reynolsin ääntä joukkoon, sekä cover-versio pop-rock-yhtye Playerin vuoden 1977 ykkös-pop-hitistä Baby Come Back. Aineksia olisi siis ollut ihan kunnon soul-levyynkin, sääli että L.J. luottaa tuon juniori-tuottajansa Quentin Dennardin käsitykseen siitä, millaista musiikkia pitää levyttää vuonna 2011. En usko, että 13-vuotiaat rientävät kauppaan tätä levyä ostamaan, vaikka hän kuinka autotuunaisi koko levyn.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***)

Maysa:
Motions of Love

Shanachie (USA), 2011
Maysa Leak on soolourallaan levyttänyt yleensä varsin tasalaatuista pehmeäsävyistä ja jazz-vivahteista soulia, johon hänen täyteläinen ja lämmin tulkintansa hyvin sopii. Shanachie-levy-yhtiö yrittää selvästi nyt nuorentaa Maysan imagoa ja kohdeyleisöä, sillä levyn alkuun on valittu R&B-henkisempää jolkottelua ja popahtavaa materiaalia Chris Davisin latteasti ohjelmoimissa taustoissa. Mukana on mm. yksi duetto (Flower Girl) vocoderin kanssa - tai siltä se kuulostaa, kun Dwelen laulua on raskaasti autotuunattu, Stevie Wonderin kirjoittama poppiraita Have Sweet Dreams ja autotunes-korjausta siellä täällä. Tässä vaiheessa olin jo luopumassa levystä ja suunnittelemassa sen pikamyyntiä eBayssa eteenpäin.
Onneksi sentään loppupuoliskolla Chris "Iso Koira" Davis saa väistyä taka-alalle puisevine koneineen, ja tilalle tulevat Maysa itse, Charles Balwsdin, Dawon Bennett ja Rowan Chapman tuottajiksi, ja samalla taustat vaihtuvat paikoin oikeiden muusikoiden suodattamiksi. When It's Over:in taustaa värittävät trumpetti, saksofoni ja vetopasuuna, ja tunnelma on heti aivan toinen. I Try on uskottava tulkinta Angela Bofillin bravuurista, ja Hold On on jazzahtavaa "inspirational soulia" aistikkaassa oikeiden muusikoiden soittamassa pohjassa. Carl Cox pursuttaa antaumuksella saksofonia When It's Over-balladin reprise-versiolla, ja levyn päättävä Special Place on konepohjaisesti sovitetuista raidoista albumin laadukkain sävelmä.
Nopeatempoiset raidat alkavat olla melkoinen ongelma tämän päivän soul-musiikissa, ja tämänkin levyn alkupuolen menoraidat ovat tylsistyttäviä, mutta lopussa on pari onnistunutta menopalaa. Your Name's Not on the List rullailee varsin sujuvasti Richard Tuckerin kitarakuvioinnin vauhdittamana.
Epätasainen albumi, jolla kuitenkin Maysa edelleen näyttää, mitä hän saisi aikaan, jos vain materiaali olisi hänelle sopivaa. Nyt vain puolet levystä meni Shanachien kompromissiyrityksiin, ja silti kaupallisesti tämä albumi jäi selvästi musiikillisesti kunnianhimoisemman ja tasaisemman vuoden 2008 albumin Metamorphosis menestyksestä.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***)

Lalah Hathaway:
Where It All Begins

Stax (US), 2011

Minulla oli korkeat odotukset Lalah Hathawayn uutuudesta, ja sen myötä pettymys on kyllä melkoinen. Lalah on kiistatta 2000-luvun lahjakkaimpia nais-soul-vokalisteja, jolla olisi resursseja vaikka minkälaiseksi "naispuoliseksi Will Downingiksi", levymerkkinä on perinteikäs Stax ja levyllä luodaan kansia myöten vahvaa isä Donny Hathawayn tradition seuraamisen vaikutelmaa. Ja sitten levy käynnistyy tympeällä, hip hop -nuorisoa kosiskelevalla R&B-jytkeellä, jonka tuottajina ja säveltäjinä ovat vanhat street soul / swingbeat -nimet Andre Harris & Vidal Davis! Pari muuta midtempoista ovat myös sataprosenttista 2000-luvun lista-R&B:tä nursery rhyme -melodioineen ja tietokone-keyboard-soittorasiakuvioineen.
Toki sitten loppu levy on balladia, jolla Lalah yrittää kunnioittaa isänsä tyyliä, mutta rehellisesti sanoen Lalah on hyvin vaatimaton säveltäjä, ja hänen laulantansakaan ei kiehdo silloin kun hän kieputtaa melismaattisesti epämelodioita. Lopputulos kuulostaa päämäärättömältä vellomiselta, ja ikään kuin vältellään kaikkea "kaupallista" melodisuutta. Kuin korostaakseen kaiken harmautta, taustat ovat vielä täysin nyanssitonta keyboard-mattoa. Rachelle Ferrell vierailee yhdellä raidalla - ja hänen roolikseen jäävät kuiskailevat taustaosuudet. Vielä kolmen kuuntelukerran jälkeen yksikään laulu ei erotu edukseen, ja viidennen kuuntelukerran jälkeen erotin yhden kappaleen, You Were Meant for Me, sekin lähinnä sen takia, että kappaleessa on levyn yleisilmeestä poikkeava oikeiden muusikoiden soittama tausta. Ehkä koko ankeutta kuvastaa se, että tuon kappaleen on tuottanut folk-rock-sankari Phil Ramone ja että oikeista muusikoista huolimatta tausta on täysin väritön tuollakin raidalla. Kappale on alun perin Donny Hathawayn itsensä levyttämä, vain muutama kuukausi ennen itsemurhaansa. Albumin kohokohdattomuutta korostaa myös se, että vaikka albumi nousi R&B-listan top teniin, sen kaksi single-julkaisua jäivät sijoille 72. ja 84.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ** 1/2)

Johnny Gill:
Still Winning

Notifi/Fontana (USA), 2011
Vuosi 2011 jää eittämättä soul-historian heikoimmaksi soulin synnyn jälkeen - onko vihdoin julistettava soul kuolleeksi, sillä 2000-luvun R&B muistuttaa enää äärimmäisen vähän sitä musiikkia, jota souliksi kutsuttiin 60-90-luvuilla? Soul-musiikin nykytilaa kuvastaa hyvin tämä Johnny Gillin uutuusalbumi. Ali Ollie Woodsonin, J. Blackfootin ja Teddy Pendergrassin kuoltua Johnny Gill lienee vahvin vielä elossa oleva soul-vokalisti, mutta mies on viimeiset 15 vuotta pelannut lähinnä venäläistä rulettia huumeiden kanssa, ja tämä pienellä Notifi-indiellä julkaistu albumi on tosiaan Johnnyn ensimmäinen soolokiekko sitten vuoden 1996 albumin Let's Get the Mood Right.
Itse asiassa Johnny Gillin laulukunto on levyn positiivinen uutinen, sillä miehen huumeseikkailut eivät juurikaan kuulu lauluäänestä. Tästä huolimatta uutuusalbumi on kiistatta miehen uran pohjanoteeraus toistaiseksi, ja se floppasi täysin listoilla. Johnnyn ongelmat eivät ole laulannassa, vaan siinä, että mustasta musiikista on 80-luvun jälkeen kadonnut kokonaan uptempo/party-musiikki, ja kukaan ei oikein tiedä millaista musiikkia Gillin pitäisi balladien lomassa laulaa. Nytkin mukana on sekä nuoria R&B-tuottajia että kokeneet Jimmy Jam & Terry Lewis, ja reseptiksi on yritetty mukautua 2000-luvun lista-R&B- soundeihin. Lopputuloksena on luokatonta sätkettä autotune-vocoder-suodatettujen taustaosuuksien saastuttamana. Johnny Gill itse on laitettu laulamaan nursery rhymeja, joka on nykyisen R&B-sukupolven käsitys "sävelmästä".
Balladipuolikin on pääosin myönnytystä R&B-listasoundeille, mukaan lukien Jimmy Jam & Terry Lewisin kylmän kalsea Black Box, ja LSG-yhtyeen (Levert-Sweat-Gill) linjaa jatkava (kuolleen Gerald Levertin tuuraajana isä-Eddie O'Jaysista) Long, Long Time. Komeaa laulantaa jälkimmäisellä etenkin Eddie Levertin ja Gillin osalta, mutta tausta on kolmen sentin R&B-konetausta ja sävelmä keskinkertainen.
Albumin parhaat hetket ovat taas kerran aivan lopussa, mikä on R&B-levyille tyypillistä - ikään kuin loppuun pari myönnytystä jo aikuisikään ehtineille kuuntelijoille... It Would Be You on albumin paras uusi sävelmä, Troy Taylorin osaksi kirjoittama ja tuottama pelkistetty balladi, jonka lopussa Gill pääsee hieman irrottelemaankin. Levyn paras tulkinta ja Gillin kunnon revittely on sitten säästetty viimeiselle raidalle My Love - joka on Paul & Linda McCartneyn vanha sävelmä.
Eli tähän on tultu: vuoden 2011 soul-levyn paras raita on Paul McCartney & Wings -cover. Eiköhän tässä ole soulin nykytila kiteytettynä! Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: **1/2)

Terisa Griffin:
Soulzophrenic

My Naked Soul Productions (US), 2011

Viisi vuotta ehti kulua Terisa Griffin:in edellisestä, järisyttävän väkevästi lauletusta soul-albumista My Naked Soul, kun Terisa saa vihdoin uuden albumin Soulzophrenic julkaistua omalla labelillaan. Edellisellä albumilla kriitikot rinnastivat Terisaa niin Ledisiin kuin Anita Bakeriin, mutta niin syväluotaavaa ja rankkaa on Terisan vokalisointi, että Terisan vanha esikuva Aretha Franklin ei myöskään ole enää kaukana. Ja nyt kun Ledisi on vaihtanut tyylinsä lista-R&B:ksi, niin Terisa jatkaa perinteisen soulin parissa, ja on tosiaan kaukana hittisoundeista. Taustoilla soittavat aidot muusikot ja mm. aito jousisektio.
Albumin alkupuolella vyörytetään toinen toistaan latautuneempia, dramaattisia balladeja, ja vasta albumin loppupuolella tulevat vastaan ensimmäiset nopeatempoisemmat raidat. Niiden joukossa on yksi albumin parhaista hetkistä, Over and Over, jolla kuullaan mm. trumpetti- ja pianosooloilua muhkean bassopohjan yllä, ja Terisa intoutuu lopussa skattailemaankin. Upea raita! Simply Beautiful on samoin rakennettu mehevän basso-pohjan ylle, ja myös This Time I'll Be Sweeter on miellyttävä midtempo-soul-raita.
Balladeja on pitkä rivi, ja ne kaikki ovat hurjalla latauksella tulkittuja. Sävelminä mieleenpainuvimmat ovat albumin alkuun sijoitetut You Got Me ja What about Me sekä sanoitusten mukaisesti jousilla väritetty My Violin. R&B-henkisin raita I'm Wondering on hyvä sävelmä ja sisältää vahvaa yhteiskunnallista sanomaa lyriikoissaan.
Vuoden soul-albumin ainesta, ja täysin edeltäjänsä My Naked Soul tasoa, jopa parempi!

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ****1/2)

Aretha Franklin:
Woman Falling out of Love

CD €28.00
Aretha's Record (USA), 2011
Aretha Franklinin uusin albumi julkaistiin USA:ssa jo toukokuussa Arethan omalla levymerkillä, mutta levy oli myynnissä ainoastaan Walmart-ketjussa, ja sekin veti levyt pois myynnistä, kun ilmeni, että yhdellä raidalla oli 7 sekunnin mittainen valmistusvirhe, joka oli kaikissa kopioissa.
Joka tapauksessa itse levy on aivan erinomainen, sataprosenttista kunnon soulia, ilman mitään kompromissejä ja mielistelyjä listasoundien suuntaan. Soitinvalikoima on hyvin kosketinsoitinpainotteinen, mukaanlukien syntetisaattorit, mutta akustista pianoa käytetään paljon, ja monin paikoin soundi on hyvinkin juureva, ja jopa gospel-väritteinen. Tuottajana on enimmäkseen Aretha itse.
Avausraita, rehevä balladi How Long I've Been Waiting on heti klassista soulia, ja Aretha kuulostaa laulajanakin olevan täysissä voimissaan, vaikka viime aikoina on luettu erilaisista sairauksista. Kakkosraitana on tribuutti B.B. Kingille, tämän bravuuri Sweet Sixteen, joka vedetään asiaankuuluvin blues-sävyin, mutta kitaristi Teddy Richards on kuin varjo esikuvasta.
Takaisin souliin päästään seuraavalla raidalla This You Should Know, joka onkin Arethaa omimmillaan, kiehtovasti rönsyilevä balladi, jolla Aretha viljelee runsaita ad lib-osuuksia. Albumin suurin suosikkini on kuitenkin kenties muodostumassa raidasta U Can't See Me, jolla Aretha skattailee vapautuneesti jazz-henkisessä keinuvassa midtempo- pohjassa, jota maustetaan pianosooloilulla. Tätä kuunnellessa todella tulee tunnelma, että Aretha on edelleen omassa sarjassaan, ja jäljittelijät tulevat yhä matkan päästä.
Se levyn valmistusvirhe katkaisee muutamaksi sekunniksi muuten miellyttävän piano- ja jousitaustaisen balladin A Summer Place. Ronald Isley vierailee The Way We Were-versiolla, ja Norman West on kirjoittanut upean balladin Put It Back Together Again, joka on jälleen täyttä asiaa. West jätti sivumennen sanoen haasteen rojalti- rikkomuksesta tuon kappaleen julkaisemisesta albumilla.
Levyn viimeisillä raidoilla sukelletaan perinteisemmän gospelin syövereihin, ja yhdellä niistä Aretha soittaa vain pianoa, kun laulusta vastaa Arethan poika Eddie Franklin, joka osoittaa olevansa täysin varteenotettava vokalisti. Täyttä tavaraa!

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ****1/2)

Lynne Fiddmont:
Lady

MidLife (US), 2010
CD €24.00

Uutuuksista ei enää voida puhua Lynne Fiddmontin ja Eumir Deodaton vuoden 2010 julkaisujen yhteydessä, mutta kun molemmat ovat jääneet sivuillamme esittelemättä, ja kuuluvat silti jazz-henkisen soulin kestosuosikkeihin edellisen 12 kuukauden ajalta mm. Serious Soul Charts-listallamme, käydään levyt lyhyesti läpi.
Lynne Fiddmontin debyyttisoololevy Flow oli vuoden 2006 parhaita soul-levyjä, ja tuon soul-albumin päätösraitana oli yksi jazz-laulu, versio Billie Hollidayn standardista No Regrets. Tämä uusi albumi Lady jatkaa sitten suoraan tuosta, ja nyt Lynne versioi kokonaisen albumin Billie Holliday-klassikoita. Äkkiseltään ajateltuna Lynne Fiddmont ei hillityn soft-linjan edustajana ole lainkaan sovelias esittämään Billie Hollidayn materiaalia, mutta Lynne on tehnyt oikean ratkaisun, eikä yritäkään kopioida millään tavalla alkuperäisesityksiä, vaan tekee niistä kepeitä ja paikoin Bossa Nova -henkisiä herkkiä tulkintoja. Lynne ei ole myöskään mikään ensikertalainen Holliday-laulujen parissa, sillä hän on esittänyt Billie Holiday'ta Los Angelesissa pyörineessä musikaalissa.
Tämä levy ei siis edusta jazzia vaan on edelleen soulia. Taustoilla soittavat jazz-funk-maestrot Gerald Albright, George Duke, Kirk Whalum, Christian McBride etc. ja eleganttien, usein Latin-vivahteisten taustojen ylle Lynne tulkitsee omalla aistikkaalla, hienostuneella tyylillään tuttuja ja vähemmän tunnettuja Billie Holiday-lauluja. Tsekkaa YouTubesta videot kappaleista All the Way ja I Cover the Waterfront, ja jos ne kiehtovat, loppu albumi on enemmän kuin suositeltava.

Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ****)

Eumir Deodato:
The Crossing

Expansion (UK), 2010
Myös pianisti-tuottaja Eumir Deodaton uusin album The Crossing on ollut saatavana jo liki vuoden ajan, eli se julkaistiin marraskuussa 2010, mutta vielä kesällä 2011 levy oli kolme kuukautta Serious Soul Chartin ykkösenä. Tämäkin saattoi herättää hämmästystä niissä, jotka tuntevat Deodaton joko Kool & the Gangin pop-disko-aikakauden tuottajana tai hänen omilta pop-disco-jazz-levyistä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta.
Nyt brasiliaissyntyinen Deodato kuitenkin on kaukana Kool & the Gang-linjoilta, ja esittää mm. Novecento ja Londonbeat-yhtyeiden kera raikasta soul-jazzia, jossa hän itse soittaa sähköpianoa ja lauluosuuksia hoitavat mm. Al Jarreau, Novecenton Dora Nicolosi ja Londonbeatin Jimmy Helms. Nämä kolme laulajaa vierailevat myös albumin kolmella ensimmäisellä raidalla Double Face, I Want You More ja The Crossing, jotka ovat omat suosikkini albumilta ja ovat soineet kymmeniä kertoja omissa CD-soittimissani kuluvan vuoden aikana. Kappaleiden hienostuneita jazz-taustoja kuorrutetaan mm. huilulla, pasuunalla, saksofonilla ja trumpetilla. Tyylikkäitä jazzahtavia sooloja tarjoillaan paitsi sähköpianolla, myös kitaralla. Meno on hyvin hillittyä, ja tosiaan pikemminkin soul- ja groove-henkistä kuin mitään varsinaista jazzia. Kolmannella raidalla Jimmy Helmsin miehekästä ääntä suodatetaan ikävä kyllä paikoin Autotune-menetelmällä vocoder-maiseksi.
Night Passage tarjoilee edelleen hillityn tyylikästä ja kesäistä soul-jazzia, nyt Incognito-maisena instrumentaalina. Incognito on hyvä vertailukohta myös mukiinmeneville soul/jazz- kappaleille No Getting Over You ja Rule My World. Gershwin- klassikon Summertime instrumentaaliversiossa olen jo kuulevinani vanhaaa Deodaton disko-soundia. Jousi- ja puhallinsektiot ovat aitoja, mutta hyvin vaimeiksi miksattuja. John Tropean fuusio-kitara-soundi hallitsee raidan loppupuolta.


Tilaa verkkokaupastamme
(Rating: ***1/2)

Lisää levyarvioita (klikkaa levykannen kuvaa):






Vanhempia levyarvioita


Vuoden 2011 uudet julkaisut (Soul Express)
Soul/funk-uusintajulkaisut 2008-2011


Vuoden 2010 julkaisut - Releases in 2010
Vuoden 2009 julkaisut - Releases in 2009
Vuoden 2008 julkaisut - Releases in 2008
Vuoden 2007 julkaisut - Releases in 2007
Vuoden 2006 julkaisut - Releases in 2006
Vuoden 2005 julkaisut - Releases in 2005
Vuoden 2004 julkaisut - Releases in 2004
Vuoden 2003 julkaisut - Releases in 2003
Vuoden 2002 julkaisut - Releases in 2002
Vuoden 2001 julkaisut - Releases in 2001
Vuosien 1999-2000 julkaisut - Releases in 1999-2000

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page