UUDET JULKAISUT

Suoraan verkkokauppaamme

80-luvun soulia uusintajulkaisuina

Will Downing: Silver Will Downing/Sophisticated Soul (US), 2013 Kautta aikojen heikoin soul-vuosi 2012 on vihdoin saatu päätökseen, ja vuosi 2013 käynnistyy paljon valoisammissa merkeissä, kun uutuuslevyjä on ehtinyt pudota jo Will Downingin ohella Jeffrey Osbornelta, Mario Biondilta ja Phil Perryltä - Anita Bakerin uutuus antaa edelleen odottaa itseään. Moni Downing-fanikin näytti luottavan siihen, että Downingin mini-LP-trilogian voi jättää väliin ja odottaa sitten albumia, joka kokoaa kolmen albumin raidat. Tämä Silver onkin tavallaan "best of" tuosta mini-LP-sarjasta, mutta 12 raidasta on mukaan kelpuutettu vain seitsemän, ja sitten mukana on viisi uutta raitaa, jolloin tällainen innokas Downing-ostaja saa nyt sitten ostaa vielä tämän uutuudenkin saadakseen myös kuulla ne viisi uutta raitaa... EP-sarjasta Today-levyltä kelpuutettiin kolme raitaa tälle Silver-levylle ja kahdesta muusta EP-sarjan kiekosta vain kaksi raitaa. Minusta sarjan ensimmäinen osa Yesterday oli paras, vaikka sisälsikin pelkkiä covereita. Siltä on mukaan poimittu nyt Sam Deesin ja Ron Kerseyn Send for Me ja Miracles-cover Ooh Baby Baby, kun taas Angela Bofill ja Stylistics-coverit jäävät sitten vain Yesterady-EP:n raidoiksi. No, tuo Send for Me oli koko nelikon kärki, ja se on myös uuden 12-raitaisen Silverin eliittiä. Kuvaavaa kuitenkin on, että kolme raitaa piti valita mukaan ajanmukaista soundia Chris Davis-tuotantoineen edustaneelta Today-EP:ltä. Näistä siis hip hop -henkisinkin One Step Closer piti ottaa tälle albumille mukaan, ja kun se on sijoitettu kakkosraidaksi, niin kyllähän se osoittaa, että levy yrittää nyt kovasti ajaa Downingia 2010-luvun R&B-lista-tunnelmaan. Kaupallisesti katsoan vaisusti siinä kävi, sillä tämä albumi jäi Billboardin R&B-listalla sijalle 72. Albumin maistiaiseksi valutettiin julkisuuteen uusi singleraita Stuff Like That, jolla ei ole mitään tekemistä Quincy Jonesin vuoden 1978 ykköshitin kanssa, jolla olivat mukana Ashford & Simpson ja Chaka Khan - tämän Quincyn levyn saa edullisena pian myös verkkokaupastamme CD-painoksena. Will Downingin uusi sävelmä on Chris "Iso koira" Davis yhteistyötä, ja leppoisasti jolkutteleva midtempoinen, jossa on hyvin tarttuva melodia ja kieli poskella -tyyliin kirjoitettu kertosäehokema. Joskus 80-luvulla tästä olisi voinut saada ison hitin. Muut uudet raidat ovat hieman pettymyksiä. What Would You Do? on aurinkoisissa reggae-rytmeissä keinuva rallatus, jolla lyriikka kuuluu "what would you do if today was your last day" - todella syvällistä ja hieno musiikillinen tausta tuohon teemaan;-) Ehkä suurimmat odotukset kohdistuivat kuitenkin uusiin balladeihin You Were Meant for Me ja Never Find Another One. Ikävä kyllä molemmat ovat "Iso koira"-tuotannossa ajanmukaisine riisuttuine taustoineen, mutta edellinen on suht onnistunut duettoesitys Avery Sunshinen kanssa ja jälkimmäinen Downing-Gary Taylor-Chris Davis-yhteistyönä syntynyt alakuloinen Gary Taylor-tyylille uskollinen sofisti-soul-balladi. Albumin loppuun on kompromissiksi meille Downingin vanhoille faneille sitten laitettu yksi raita, jolla soittavat pelkästään aidot muusikot, ja Downing vetelee sillä kymmenen minuutin ajan uusiksi vanhoja bravuureitaan I Go Crazy, Wishing on a Star ja I Try studiossa livenä. Tuo rittänee osoittamaan, että Downing olisi toki edelleen kova sana livenä - toivottavasti hänet saadaan joskus esim. jollekin Euroopan jazz-festivaalille esiintymään! (Rating: ***1/2) Tilaa verkkokaupastamme

Will Downing: Tomorrow Will Downing (USA), 2012 Will Downingin mini-LP-trilogian kolmas osa Tomorrow ei sitten ollut lainkaan niin futuristinen kuin etukäteen pelkäsin, ja jatkaa käytännössä ihan samalla linjalla kuin kakkososa Today. Eli soundit ovat "tämän päivän" listasoundia, hip hop -efekteineen ja rap-osuuksineen. Rap-osuudesta raidalla Side to Side vastaa JIGZ, tuotannosta Chris "Big Dog" Davis, jonka tuotanto on juuri niin aneemista mutta ah niin ajanmukaista kuin on totuttu kaverin kymmenillä aiemmilla tuotteilla soul-artisteille. Will Downining oma tyyli on tänä päivänä juuri sellaista, kun miehen itselleen lanseeraama titteli "prince of sophisticated soul" edellyttääkin, eli myös näillä hip hop -henkisillä kappaleilla meno on kevyesti soljuvaa ja hienostunutta, vaikka kuinka mukana on rapperit ja taustat ajanmukaiset. En oikeasti ymmärrä lainkaan, miksi Willin pitäisi yrittää hengailla rappereiden kanssa ja yrittää saavuttaa katu-uskottavuutta R&B-porukoissa, koska hänen tyylinsä on kaiken sen vastakohta, mitä R&B-maailmassa arvostetaan. Mutta ehkä olen väärässä, sillä levyjä ostava tai musiikkia lataava porukka on sen ikäistä, että tämä Today näyttää käyneen tuossa kohderyhmässä paljon paremmin kaupaksi kuin trilogian kaksi edellistä osaa. Merkittäväksi tämän kolmososan tekee kuitenkin, että mukaan on eksynyt sitten yksi täysin klassinen soul-jazz-balladi Only One, jonka on kolmikon Downing-Rex Rideout-Gary Taylor kynästä, taustalla harhailee maukkaasti Freddie Hendrixin vaimea trumpetti, ja tämä on parhaita Downing-raitoja viime vuosina - ja menisi aika korkealle Downingin uran parhaidenkin listauksessa. Miehen tatsi ei ole siis mihinkään kadonnut, kunhan vain listakosiskelu jätetään sikseen. Albumin päätösraita Falling kelpuutettiin myös trilogian "best of"-setille Silver ja se on eteerisissä keyboard-tunnelmissa hiippaileva medium, jossa on ajanmukainen riisuttu keyboard-kitara-basso-tausta, jolla kuitenkin loihditaan riittävän jazz-vivahteinen ja tyylikäs tausta. Albumin avaavat Here I Go (Love Sick) ja Side to Side jäävätkin sitten pelkästään tämän EP:n hankkineiden "aarteiksi", ja sinne ansaitsevatkin jäädä hip hop -henkisinä kosiskeluina. Tämä EP jää siis aivan tarpeettomiksi ainakin niille, jotka hankkivat Downing uuden Silver-albumin, jossa siis koko kolmiosaisen trilogian parhaat raidat ja viisi uutta raitaa. Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ***)

Will Downing: Yesterday Will Downing (US), 2011 Vuosi on edennyt heinäkuun loppuun, kun esittelemme vuoden ensimmäisiä uutuusjulkaisuja. Ehkä tämä kuvastaa parhaiten soulin nykytilaa vuonna 2012 - juuri esiteltävää kun ei ole kertynyt! Kesällä tilanne näyttää nyt nopeasti kohenneen, joten lienee syytä avata vuoden 2012 osalta arviopalsta... Alkuvuoden 2012 aikana merkittävimmät tapaukset uuden soulin osalta olivat Will Downingin omakustanne-levyt. Will ilmoitti viime vuoden lopulla, että julkaisee trilogian mini-albumeita, joista kaksi ensimmäistä on nyt saatavilla, nimeltään kuvaavasti Yesterday ja Today. Eli ensimmäinen neljän raidan mini-albumi Yesterday sisälsi covereita eilispäivän soul-klassikoista, Today puolestaan täysin uutta materiaalia, ja seuraava sitten jotain kokeilevampaa, tulevaisuuden musiikkia, josta voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta... Tämä sarjan ensimmäinen Yesterday ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden marraskuussa, ja on ilman muuta turvallisinta materiaalia Will Downingin vanhoille faneille, kun Will esittää totuttuun tyyliinsä versioita tutuista soul-klassikoista La La Means I Love You (The Stylistics), Send for Me (Atlantic Starr, The Manhattans), This Time I'll Be Sweeter (Angela Bofill) ja Ooh Baby Baby (The Miracles). Cover-versiot tunnetuista soul-lauluista ovat olleet Willin ohjelmistossa jokaisella hänen levyllään debyytistä alkaen, jolloin Will coveroi Deniece Williamsin Free-kappaletta, ja aivan totutun laadukkaita tulkintoja ovat myös nämä neljä. Taustat eivät ole samalla tavoin luksusta kuin miehen jazz-funk-suuruuksien tähdittämillä albumeilla viime vuosina, mutta kuitenkin luojan kiitos pääosin aitojen muusikoiden soittamia ja miljoonan mailin päässä R&B-listojen autotune-saasteesta. Rytmiryhmä on supistunut keyboard-basso-kitara-linjoille, mutta välähtääpä Bofill-coverilla jopa oboe (Nick Gatto). Randy Bowlandin jazzahtava kitarointi ja Dwayne "Smitty" Smithin mehevät basso-kuvioinnin ansaitsevat kuitenkin maininnan taustoista. Kahdella raidalla on aito rumpalikin mukana. Omat suosikkini EP:ltä tai mini-albumilta ovat keskimmäiset kaksi laulua. Send for Me on Sam Deesin ja Ron Kerseyn sielukas sävelmä, jonka levy-yhtiö A&M missasi Atlantic Starrin singlenä aikanaan, mutta josta on noussut melkoinen soul-klassikko ja myös The Manhattans-yhtyeen vakio-ohjelmistoa Gerald Alstonin antaumuksella tulkitsemana. Will Downingin tulkinta ei ole ehkä yhtä raastava kuin Alstonin vääntö (studioäänite löytyy Alstonin soololevyltä Always in the Mood, 1992), mutta Will irrottelee herkullisesti ad libejä ja jotenkin tuntuu siltä, että juuri tämänlainen materiaali on Willille nykyään kaikkein ominta. Aivan samaa tasoa on This Time I'll Be Sweeter, joka on Gwen Guthrien osasävelmä, ja tämäkään ei Angela Bofillin debyyttisinglenä ollut mikään suuri hitti aikanaan, mutta on noussut klassikon asemaan. Bofillin oma terveydentila on tällä hetkellä siinä tolalla, että hän kulkee nykyisin "kiertuoimassa" siten, että Maysa laulaa hänen laulujaan tribuuttina Bofillille... Myös tämä sävelmä on aivan omiaan Downingin tulkintaan ja tarjoaa myös loppua kohti sopivasti sooloilutilaa. Sen enempää Thom Bell/Will Hart-klassikko La La Means I Love You kuin Smokey Robinsonin Ooh Baby Baby eivät ole sävelminä suosikeitani, mutta kiistämättä tarjoavat Willille otollista materiaalia lähteä irrottelemaan omaa jazz-vivahteista improvisointiaan sävelrungon ympärille. Jälkimmäisellä mukaan liittyy yllättäen vielä kansiteksteissä kreditoimaton fonisti, joka puhaltelee aivan Gerald Albrightin hengessä maukkaita osuuksia Downingin adlibbailun lomassa - essential materiaalia edelleen Downing-faneille! (Rating: ****) Tilaa verkkokaupastamme

Will Downing: Today Will Downing (USA), 2012 Will Downingin mini-LP-trilogian kakkososa Today ilmestyi helmikuussa 2012, ja kolmatta osaa yhä odotellaan. Kun ykkösosan oli tuottanut Will Downing itse (3 raitaa) ja Willin vanha apuri Rex Rideout, tällä uutta materiaalia esittelevällä Today-levyllä ruorissa on antisuosikkini Chris Davis, joka on viime vuodet tuottanut erityisesti Shanachie-merkillä käytännössä labelin kaikkia soul-artisteja omaan synteettiseen tuubi-tuottotyyliinsä. Taustoissa ei siten ole hurraamista vaan ne ovat moderniin nykytyyliin riisuttuja ja hyvin koneellisia, eli ohjelmoitujen rytmien ja kosketinkuvioiden lomassa kuullaaan vain kitaraa ja bassoa. Sign of the times, eli oireellista tämän päivän ns. mustalle musiikille. Pelkistetyt taustat eivät kuitenkaan pilaa musiikkia, sillä Will Downingin itse osasäveltämät laulut ovat laadukkaita, ja omassa sophisticated soul -linjassaan tyylikästä 2000-luvun soulia. Vielä viime tingassa ennen levyn painatusta on näköjään muutettu kappalejärjestystä CD-julkaisulle, sillä ykkösraidaksi on lopulta nostettu (toisin kuin kansiteksteissä) kappale nimeltä The Blessing, mikä on mielestäni oikea ratkaisu, sillä tämä balladinomaisena käynnistyvä silkinhieno esitys on levyn paras sävelmä. Erinomaista, että joku vielä levyttää tämänkaltaisia laatu-soul-raitoja, vaikka sitten omakustanteina! Alun perin levyn kärkeen oli ajateltu raitaa nimeltä One Step Closer, joka on mini-albumin selvästi R&B-henkisin raita - taitaa olla autotuunattu taustaosuuksia vielä vocoderimaisiksi, kuten muodikasta tänä päivänä on. Minun on kuitenkin vaikea kuvitella, että hip hopparit juoksevat ostamaan Will Downing levyjä tai ryntäävät lataamaan niitä netistä, vaikka Chris Davis autotuunaisi joka nuotin, tai palkkaisi studion täyteen vierailevia rappereita lippalakit nurin päin. Siksi kaukana Willin "prince of sophisticated soul" -meno on lista-R&B:sta. Takaisin smoothimpaan Will Downing -linjaan palataan seuraavalla raidalla Sexy, jolla kolmas säveltäjä G. Taylor lienee Gary Taylor, ja tämä raita onkin hyvin samaa tyyliä kuin Taylorin esim. The Whispersille aikanaan kirjoittamat balladit. Albumin päätösraita Like Last Night jatkaa albumin sofistikoituneen eroottista linjaa, jota voitaisiin hyvin kuvailla 2010-luvun Marvin Gaye-linjaksi, ja kyllä tällaista ihan mieluusti kuuntelisi kokonaisen albumillisenkin verran. Kolme kelpo raitaa neljästä ja yksi turhan R&B-henkinen listakosiskelu jäi tämän levyn saldoksi, ja eihän se ihan huono ole. Nyt jäädään vain sitten pelkäämään mitä tulee pitämään sisällään trilogian kolmas osa, nimeltään ilmeisesti sitten Tomorrow, jos kahden edeltävän mini-albumin logiikkaa noudatetaan loppuun asti. Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ***1/2)

L.J. Reynolds: Get to This Motor City Hits (US), 2011 Dramatics-yhtyeen johtohahmo L.J. Reynolds on edelleen laulajana täysissä voimissaan, ja siksi onkin sitäkin ärsyttävämpää, että hänen uudella albumilla on hypätty autotune-bandwagoniin ja lähdetty korjailemaan miehen pitchiä autotune-teknologialla. Ymmärrän kyllä, että tuo on kovin muodikasta ja pop-musiikissa kovin pitkälle levinnyt trendi (vrt. Wikipediasta linkitetty Hesarin juttu "Lähes kaikkea musiikkia korjataan nyt autotunella"), ja nyt jotkut tuottajat ovat saaneet päähänsä, että nuoriso kovasti tykkää ja radiosoittoon pääsee helpommin, kun laulaja kuulostaa "ajanmukaisesti" autotune-suodatetulta. Minun puolestani nuo tuottajat voi viedä saunan taakse ja lopettaa, koska esim. ammattimuusikkopiireissä autotunen tarpeessa koetaan tyypillisesti olevan bimbo-mannekiinit, jotka eivät oikeasti osaakaan laulaa, jolloin heidän laulannan epäpuhtauksia korjataan tietokoneohjelmistolla. Mutta soul-musiikkiin, jossa laulajat keskimäärin ovat huipputasoa - ainakin noihin bimbo-mannekiineihin nähden, ei todella kaivata pitchin korjailua autotuneilla. Päin vastoin, autotune väärin käytettynä tappaa laulannasta kaiken tunteen, juuri sen sielukkuuden, jota soul-vokalistit tavoittelevat, ja tilalle tulee roboottimainen, kylmän kalsea soundi - kuin 80-luvun vocoder-funkeilla, jossa vocoder sentään oli pelkkä tehokeino. On ihan eri juttu jos funk-artisti lauloi kieli poskella vocoderin kautta "let's boogie", kun että nyt vanhoja soul-artisteja pidetään seniileinä fabuina, joiden laulua "pitää korjata" autotuneilla säädyllisemmäksi. Säälittävää! Tällä L.J. Reynoldsin uutuudella autotune ottaa sitäkin enemmän pattiin, koska tuntuu, että kaikki muu on kunnossa, sillä taustalla on pitkä rivi oikeita muusikoita puhallinsektioineen ja oikeine bassoineen (näköjään sitä pitää korostaa kirjoittamalla "live bass", jotta erotetaan sekin syntiikka-bassosta). Ja sitten kaiken tuon messevän soitannan päälle autotuunataan L.J.:n laulu paikoin kuin vocoderin läpi! Albumin vetonaulana ja nimikappaleena on mukava uusintaotto Marvin Gaye-klassikosta Come Get to This, ja kun se sai hyvän vastaanoton, levytettiin albumille toinenkin Marvin-versiointi, You Sure Love to Ball. Silläkin torvet svengaavat komeasti, joskin tästä Impromp2 teki huomattavasti jäntevämmän coverin pari vuotta sitten. Hienoa kuulla kuitenkin tällaista aitoa puhallinsektiota ja irtonaista rullailua kunnon muusikoilta. Kappaleen Stop Teasing Me co-producer on Michael J. Powell - tuskinpa maltamme odottaa Anita Bakerin seuraavaa autotune-levytettyä albumia siis;-) Powellin tuottamaksi materiaaliksi tämä raita on yllättäen levyn synteettisimpiä, taustalla näpräävät ohjelmoidut kosketinsoittimet ja rytmikoneet. Kovin synteettiseksi jää tunnelmakin ja tällaisessa kalseassa soundissa metallinen autotune-suodatettu laulusoundi on suorastaan kotonaan. I Will Always Love You on L.J. Reynoldsin oma vanha sävelmä, joka oli alun perin Jeannie Reynoldsin albumilla One Wish vuonna 1977, ja L.J. itse levytti sen vuoden 1987 Fantasy-albumille Tell Me You Will, jonka Expansion on yllättäen juuri uudelleenjulkaissut CD:nä. Think about It on kombinaatio perinteistä ja uutta, sillä kappaleessa on moderni tietokoneohjelmotu rytmi, mutta L.J.:n sävelmä on vahvaa soulia ja oikeat puhaltimet ryydittävät taustaa. L.J.:n yksin kirjoittamat Cheating on Me ja I Get the Blues ovat odotetusti tyylillisesti perinteisintä soulia, joskin edellisellä on moderni ja pelkistetty tausta. Jälkimmäinen ei sentään ole bluesia, mutta kulkee tuollaisessa miellyttävissä etelän soulin soundeissa ja välttyy autotune-raiskaukselta. Lopussa on yksi käsittämätön tuottaja Quentin Dennardin "syntiikka-iloittelu" Find Your Love, johon on vähän lainattu L.J. Reynolsin ääntä joukkoon, sekä cover-versio pop-rock-yhtye Playerin vuoden 1977 ykkös-pop-hitistä Baby Come Back. Aineksia olisi siis ollut ihan kunnon soul-levyynkin, sääli että L.J. luottaa tuon juniori-tuottajansa Quentin Dennardin käsitykseen siitä, millaista musiikkia pitää levyttää vuonna 2011. En usko, että 13-vuotiaat rientävät kauppaan tätä levyä ostamaan, vaikka hän kuinka autotuunaisi koko levyn. Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ***)

Maysa: Motions of Love Shanachie (USA), 2011 Maysa Leak on soolourallaan levyttänyt yleensä varsin tasalaatuista pehmeäsävyistä ja jazz-vivahteista soulia, johon hänen täyteläinen ja lämmin tulkintansa hyvin sopii. Shanachie-levy-yhtiö yrittää selvästi nyt nuorentaa Maysan imagoa ja kohdeyleisöä, sillä levyn alkuun on valittu R&B-henkisempää jolkottelua ja popahtavaa materiaalia Chris Davisin latteasti ohjelmoimissa taustoissa. Mukana on mm. yksi duetto (Flower Girl) vocoderin kanssa - tai siltä se kuulostaa, kun Dwelen laulua on raskaasti autotuunattu, Stevie Wonderin kirjoittama poppiraita Have Sweet Dreams ja autotunes-korjausta siellä täällä. Tässä vaiheessa olin jo luopumassa levystä ja suunnittelemassa sen pikamyyntiä eBayssa eteenpäin. Onneksi sentään loppupuoliskolla Chris "Iso Koira" Davis saa väistyä taka-alalle puisevine koneineen, ja tilalle tulevat Maysa itse, Charles Balwsdin, Dawon Bennett ja Rowan Chapman tuottajiksi, ja samalla taustat vaihtuvat paikoin oikeiden muusikoiden suodattamiksi. When It's Over:in taustaa värittävät trumpetti, saksofoni ja vetopasuuna, ja tunnelma on heti aivan toinen. I Try on uskottava tulkinta Angela Bofillin bravuurista, ja Hold On on jazzahtavaa "inspirational soulia" aistikkaassa oikeiden muusikoiden soittamassa pohjassa. Carl Cox pursuttaa antaumuksella saksofonia When It's Over-balladin reprise-versiolla, ja levyn päättävä Special Place on konepohjaisesti sovitetuista raidoista albumin laadukkain sävelmä. Nopeatempoiset raidat alkavat olla melkoinen ongelma tämän päivän soul-musiikissa, ja tämänkin levyn alkupuolen menoraidat ovat tylsistyttäviä, mutta lopussa on pari onnistunutta menopalaa. Your Name's Not on the List rullailee varsin sujuvasti Richard Tuckerin kitarakuvioinnin vauhdittamana. Epätasainen albumi, jolla kuitenkin Maysa edelleen näyttää, mitä hän saisi aikaan, jos vain materiaali olisi hänelle sopivaa. Nyt vain puolet levystä meni Shanachien kompromissiyrityksiin, ja silti kaupallisesti tämä albumi jäi selvästi musiikillisesti kunnianhimoisemman ja tasaisemman vuoden 2008 albumin Metamorphosis menestyksestä. Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ***)

Lalah Hathaway: Where It All Begins Stax (US), 2011 Minulla oli korkeat odotukset Lalah Hathawayn uutuudesta, ja sen myötä pettymys on kyllä melkoinen. Lalah on kiistatta 2000-luvun lahjakkaimpia nais-soul-vokalisteja, jolla olisi resursseja vaikka minkälaiseksi "naispuoliseksi Will Downingiksi", levymerkkinä on perinteikäs Stax ja levyllä luodaan kansia myöten vahvaa isä Donny Hathawayn tradition seuraamisen vaikutelmaa. Ja sitten levy käynnistyy tympeällä, hip hop -nuorisoa kosiskelevalla R&B-jytkeellä, jonka tuottajina ja säveltäjinä ovat vanhat street soul / swingbeat -nimet Andre Harris & Vidal Davis! Pari muuta midtempoista ovat myös sataprosenttista 2000-luvun lista-R&B:tä nursery rhyme -melodioineen ja tietokone-keyboard-soittorasiakuvioineen. Toki sitten loppu levy on balladia, jolla Lalah yrittää kunnioittaa isänsä tyyliä, mutta rehellisesti sanoen Lalah on hyvin vaatimaton säveltäjä, ja hänen laulantansakaan ei kiehdo silloin kun hän kieputtaa melismaattisesti epämelodioita. Lopputulos kuulostaa päämäärättömältä vellomiselta, ja ikään kuin vältellään kaikkea "kaupallista" melodisuutta. Kuin korostaakseen kaiken harmautta, taustat ovat vielä täysin nyanssitonta keyboard-mattoa. Rachelle Ferrell vierailee yhdellä raidalla - ja hänen roolikseen jäävät kuiskailevat taustaosuudet. Vielä kolmen kuuntelukerran jälkeen yksikään laulu ei erotu edukseen, ja viidennen kuuntelukerran jälkeen erotin yhden kappaleen, You Were Meant for Me, sekin lähinnä sen takia, että kappaleessa on levyn yleisilmeestä poikkeava oikeiden muusikoiden soittama tausta. Ehkä koko ankeutta kuvastaa se, että tuon kappaleen on tuottanut folk-rock-sankari Phil Ramone ja että oikeista muusikoista huolimatta tausta on täysin väritön tuollakin raidalla. Kappale on alun perin Donny Hathawayn itsensä levyttämä, vain muutama kuukausi ennen itsemurhaansa. Albumin kohokohdattomuutta korostaa myös se, että vaikka albumi nousi R&B-listan top teniin, sen kaksi single-julkaisua jäivät sijoille 72. ja 84. Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ** 1/2)

Johnny Gill: Still Winning Notifi/Fontana (USA), 2011 Vuosi 2011 jää eittämättä soul-historian heikoimmaksi soulin synnyn jälkeen - onko vihdoin julistettava soul kuolleeksi, sillä 2000-luvun R&B muistuttaa enää äärimmäisen vähän sitä musiikkia, jota souliksi kutsuttiin 60-90-luvuilla? Soul-musiikin nykytilaa kuvastaa hyvin tämä Johnny Gillin uutuusalbumi. Ali Ollie Woodsonin, J. Blackfootin ja Teddy Pendergrassin kuoltua Johnny Gill lienee vahvin vielä elossa oleva soul-vokalisti, mutta mies on viimeiset 15 vuotta pelannut lähinnä venäläistä rulettia huumeiden kanssa, ja tämä pienellä Notifi-indiellä julkaistu albumi on tosiaan Johnnyn ensimmäinen soolokiekko sitten vuoden 1996 albumin Let's Get the Mood Right. Itse asiassa Johnny Gillin laulukunto on levyn positiivinen uutinen, sillä miehen huumeseikkailut eivät juurikaan kuulu lauluäänestä. Tästä huolimatta uutuusalbumi on kiistatta miehen uran pohjanoteeraus toistaiseksi, ja se floppasi täysin listoilla. Johnnyn ongelmat eivät ole laulannassa, vaan siinä, että mustasta musiikista on 80-luvun jälkeen kadonnut kokonaan uptempo/party-musiikki, ja kukaan ei oikein tiedä millaista musiikkia Gillin pitäisi balladien lomassa laulaa. Nytkin mukana on sekä nuoria R&B-tuottajia että kokeneet Jimmy Jam & Terry Lewis, ja reseptiksi on yritetty mukautua 2000-luvun lista-R&B- soundeihin. Lopputuloksena on luokatonta sätkettä autotune-vocoder-suodatettujen taustaosuuksien saastuttamana. Johnny Gill itse on laulettu laulamaan nursery rhymeja, joka on nykyisen R&B-sukupolven käsitys "sävelmästä". Balladipuolikin on pääosin myönnytystä R&B-listasoundeille, mukaan lukien Jimmy Jam & Terry Lewisin kylmän kalsea Black Box, ja LSG-yhtyeen (Levert-Sweat-Gill) linjaa jatkava (kuolleen Gerald Levertin tuuraajana isä-Eddie O'Jaysista) Long, Long Time. Komeaa laulantaa jälkimmäisellä etenkin Eddie Levertin ja Gillin osalta, mutta tausta on kolmen sentin R&B-konetausta ja sävelmä keskinkertainen. Albumin parhaat hetket ovat taas kerran aivan lopussa, mikä on R&B-levyille tyypillistä - ikään kuin loppuun pari myönnytystä jo aikuisikään ehtineille kuuntelijoille... It Would Be You on albumin paras uusi sävelmä, Troy Taylorin osaksi kirjoittama ja tuottama pelkistetty balladi, jonka lopussa Gill pääsee hieman irrottelemaankin. Levyn paras tulkinta ja Gillin kunnon revittely on sitten säästetty viimeiselle raidalle My Love - joka on Paul & Linda McCartneyn vanha sävelmä. Eli tähän on tultu: vuoden 2011 soul-levyn paras raita on Paul McCartney & Wings -cover. Eiköhän tässä ole soulin nykytila kiteytettynä! Tilaa verkkokaupastamme (Rating: **1/2)

Terisa Griffin: Soulzophrenic My Naked Soul Productions (US), 2011 Viisi vuotta ehti kulua Terisa Griffin:in edellisestä, järisyttävän väkevästi lauletusta soul-albumista My Naked Soul, kun Terisa saa vihdoin uuden albumin Soulzophrenic julkaistua omalla labelillaan. Edellisellä albumilla kriitikot rinnastivat Terisaa niin Ledisiin kuin Anita Bakeriin, mutta niin syväluotaavaa ja rankkaa on Terisan vokalisointi, että Terisan vanha esikuva Aretha Franklin ei myöskään ole enää kaukana. Ja nyt kun Ledisi on vaihtanut tyylinsä lista-R&B:ksi, niin Terisa jatkaa perinteisen soulin parissa, ja on tosiaan kaukana hittisoundeista. Taustoilla soittavat aidot muusikot ja mm. aito jousisektio. Albumin alkupuolella vyörytetään toinen toistaan latautuneempia, dramaattisia balladeja, ja vasta albumin loppupuolella tulevat vastaan ensimmäiset nopeatempoisemmat raidat. Niiden joukossa on yksi albumin parhaista hetkistä, Over and Over, jolla kuullaan mm. trumpetti- ja pianosooloilua muhkean bassopohjan yllä, ja Terisa intoutuu lopussa skattailemaankin. Upea raita! Simply Beautiful on samoin rakennettu mehevän basso-pohjan ylle, ja myös This Time I'll Be Sweeter on miellyttävä midtempo-soul-raita. Balladeja on pitkä rivi, ja ne kaikki ovat hurjalla latauksella tulkittuja. Sävelminä mieleenpainuvimmat ovat albumin alkuun sijoitetut You Got Me ja What about Me sekä sanoitusten mukaisesti jousilla väritetty My Violin. R&B-henkisin raita I'm Wondering on hyvä sävelmä ja sisältää vahvaa yhteiskunnallista sanomaa lyriikoissaan. Vuoden soul-albumin ainesta, ja täysin edeltäjänsä My Naked Soul tasoa, jopa parempi! Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ****1/2)

Aretha Franklin: Woman Falling out of Love CD €28.00 Aretha's Record (USA), 2011 Aretha Franklinin uusin albumi julkaistiin USA:ssa jo toukokuussa Arethan omalla levymerkillä, mutta levy oli myynnissä ainoastaan Walmart-ketjussa, ja sekin veti levyt pois myynnistä, kun ilmeni, että yhdellä raidalla oli 7 sekunnin mittainen valmistusvirhe, joka oli kaikissa kopioissa. Joka tapauksessa itse levy on aivan erinomainen, sataprosenttista kunnon soulia, ilman mitään kompromissejä ja mielistelyjä listasoundien suuntaan. Soitinvalikoima on hyvin kosketinsoitinpainotteinen, mukaanlukien syntetisaattorit, mutta akustista pianoa käytetään paljon, ja monin paikoin soundi on hyvinkin juureva, ja jopa gospel-väritteinen. Tuottajana on enimmäkseen Aretha itse. Avausraita, rehevä balladi How Long I've Been Waiting on heti klassista soulia, ja Aretha kuulostaa laulajanakin olevan täysissä voimissaan, vaikka viime aikoina on luettu erilaisista sairauksista. Kakkosraitana on tribuutti B.B. Kingille, tämän bravuuri Sweet Sixteen, joka vedetään asiaankuuluvin blues-sävyin, mutta kitaristi Teddy Richards on kuin varjo esikuvasta. Takaisin souliin päästään seuraavalla raidalla This You Should Know, joka onkin Arethaa omimmillaan, kiehtovasti rönsyilevä balladi, jolla Aretha viljelee runsaita ad lib-osuuksia. Albumin suurin suosikkini on kuitenkin kenties muodostumassa raidasta U Can't See Me, jolla Aretha skattailee vapautuneesti jazz-henkisessä keinuvassa midtempo- pohjassa, jota maustetaan pianosooloilulla. Tätä kuunnellessa todella tulee tunnelma, että Aretha on edelleen omassa sarjassaan, ja jäljittelijät tulevat yhä matkan päästä. Se levyn valmistusvirhe katkaisee muutamaksi sekunniksi muuten miellyttävän piano- ja jousitaustaisen balladin A Summer Place. Ronald Isley vierailee The Way We Were-versiolla, ja Norman West on kirjoittanut upean balladin Put It Back Together Again, joka on jälleen täyttä asiaa. West jätti sivumennen sanoen haasteen rojalti- rikkomuksesta tuon kappaleen julkaisemisesta albumilla. Levyn viimeisillä raidoilla sukelletaan perinteisemmän gospelin syövereihin, ja yhdellä niistä Aretha soittaa vain pianoa, kun laulusta vastaa Arethan poika Eddie Franklin, joka osoittaa olevansa täysin varteenotettava vokalisti. Täyttä tavaraa! Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ****1/2)

Lynne Fiddmont: Lady MidLife (US), 2010 CD €24.00 Uutuuksista ei enää voida puhua Lynne Fiddmontin ja Eumir Deodaton vuoden 2010 julkaisujen yhteydessä, mutta kun molemmat ovat jääneet sivuillamme esittelemättä, ja kuuluvat silti jazz-henkisen soulin kestosuosikkeihin edellisen 12 kuukauden ajalta mm. Serious Soul Charts-listallamme, käydään levyt lyhyesti läpi. Lynne Fiddmontin debyyttisoololevy Flow oli vuoden 2006 parhaita soul-levyjä, ja tuon soul-albumin päätösraitana oli yksi jazz-laulu, versio Billie Hollidayn standardista No Regrets. Tämä uusi albumi Lady jatkaa sitten suoraan tuosta, ja nyt Lynne versioi kokonaisen albumin Billie Holliday-klassikoita. Äkkiseltään ajateltuna Lynne Fiddmont ei hillityn soft-linjan edustajana ole lainkaan sovelias esittämään Billie Hollidayn materiaalia, mutta Lynne on tehnyt oikean ratkaisun, eikä yritäkään kopioida millään tavalla alkuperäisesityksiä, vaan tekee niistä kepeitä ja paikoin Bossa Nova -henkisiä herkkiä tulkintoja. Lynne ei ole myöskään mikään ensikertalainen Holliday-laulujen parissa, sillä hän on esittänyt Billie Holiday'ta Los Angelesissa pyörineessä musikaalissa. Tämä levy ei siis edusta jazzia vaan on edelleen soulia. Taustoilla soittavat jazz-funk-maestrot Gerald Albright, George Duke, Kirk Whalum, Christian McBride etc. ja eleganttien, usein Latin-vivahteisten taustojen ylle Lynne tulkitsee omalla aistikkaalla, hienostuneella tyylillään tuttuja ja vähemmän tunnettuja Billie Holiday-lauluja. Tsekkaa YouTubesta videot kappaleista All the Way ja I Cover the Waterfront, ja jos ne kiehtovat, loppu albumi on enemmän kuin suositeltava. Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ****)

Eumir Deodato: The Crossing Expansion (UK), 2010 Myös pianisti-tuottaja Eumir Deodaton uusin album The Crossing on ollut saatavana jo liki vuoden ajan, eli se julkaistiin marraskuussa 2010, mutta vielä kesällä 2011 levy oli kolme kuukautta Serious Soul Chartin ykkösenä. Tämäkin saattoi herättää hämmästystä niissä, jotka tuntevat Deodaton joko Kool & the Gangin pop-disko-aikakauden tuottajana tai hänen omilta pop-disco-jazz-levyistä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Nyt brasiliaissyntyinen Deodato kuitenkin on kaukana Kool & the Gang-linjoilta, ja esittää mm. Novecento ja Londonbeat-yhtyeiden kera raikasta soul-jazzia, jossa hän itse soittaa sähköpianoa ja lauluosuuksia hoitavat mm. Al Jarreau, Novecenton Dora Nicolosi ja Londonbeatin Jimmy Helms. Nämä kolme laulajaa vierailevat myös albumin kolmella ensimmäisellä raidalla Double Face, I Want You More ja The Crossing, jotka ovat omat suosikkini albumilta ja ovat soineet kymmeniä kertoja omissa CD-soittimissani kuluvan vuoden aikana. Kappaleiden hienostuneita jazz-taustoja kuorrutetaan mm. huilulla, pasuunalla, saksofonilla ja trumpetilla. Tyylikkäitä jazzahtavia sooloja tarjoillaan paitsi sähköpianolla, myös kitaralla. Meno on hyvin hillittyä, ja tosiaan pikemminkin soul- ja groove-henkistä kuin mitään varsinaista jazzia. Kolmannella raidalla Jimmy Helmsin miehekästä ääntä suodatetaan ikävä kyllä paikoin Autotune-menetelmällä vocoder-maiseksi. Night Passage tarjoilee edelleen hillityn tyylikästä ja kesäistä soul-jazzia, nyt Incognito-maisena instrumentaalina. Incognito on hyvä vertailukohta myös mukiinmeneville soul/jazz- kappaleille No Getting Over You ja Rule My World. Gershwin- klassikon Summertime instrumentaaliversiossa olen jo kuulevinani vanhaaa Deodaton disko-soundia. Jousi- ja puhallinsektiot ovat aitoja, mutta hyvin vaimeiksi miksattuja. John Tropean fuusio-kitara-soundi hallitsee raidan loppupuolta. Tilaa verkkokaupastamme (Rating: ***1/2)

Lisää levyarvioita (klikkaa levykannen kuvaa):

Vanhempia levyarvioita

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page