|
UUDET JULKAISUT
Soul Town - parasta uutta ja vanhaa soulia:
Myymälämme Malminkadulla sulki ovensa jo kesällä 2007, mutta
Soul Town jatkaa netissä
kasvavan kansainvälisen myyntinsä turvin.
Tavoitteenamme on ei sen enempää eikä vähempää kuin koota saataville
Euroopan paras valikoima uusia ja vanhoja soul-levyjä!
Poimimme ympäri maailman (USA, Eurooppa, Japani)
soul-artistien uusintajulkaisut ja tarjoamme monilta klassisilta soul-artisteilta
kaikki heidän julkaisunsa - usein mid-price-hinnoin.
Nykyisin 2010-luvulla uutta soulia julkaistaan hyvin vähän - eikä taso ikävä kyllä ole
useinkaan kaksinen. Tällä sivulla esitellään joitakin mielenkiintoisimpia
viime aikojen soul-julkaisuja. Mutta soulin ja funkin reissue-bisnes kukoistaa, ja yhä enemmän tulee saatavalle
harvinaisia 80-luvun soul-albumeita CD-formaatissa, tsekatkaa ihmeessä etenkin
Funky Town Groovesin ja
Big Break Recordsin
reissue-sato, sillä nämä levymerkit ovat nyt tuoneet useita satoja 70- ja 80-luvun
soul/funk-kiekkoja CD-uusintapainoksina - monet noista ensi kertaa saatavana
CD-formaatissa.
Will Downing:
Silver
Will Downing/Sophisticated Soul (US), 2013
Kautta aikojen heikoin soul-vuosi 2012 on vihdoin saatu päätökseen, ja vuosi 2013
käynnistyy paljon valoisammissa merkeissä, kun uutuuslevyjä on ehtinyt pudota jo
Will Downingin ohella Jeffrey Osbornelta, Mario Biondilta ja Phil Perryltä
- Anita Bakerin uutuus antaa edelleen odottaa itseään. Moni Downing-fanikin näytti
luottavan siihen, että Downingin mini-LP-trilogian voi jättää väliin ja odottaa sitten
albumia, joka kokoaa kolmen albumin raidat. Tämä Silver onkin tavallaan "best of"
tuosta mini-LP-sarjasta, mutta 12 raidasta on mukaan kelpuutettu vain seitsemän, ja sitten
mukana on viisi uutta raitaa, jolloin tällainen innokas Downing-ostaja saa nyt sitten
ostaa vielä tämän uutuudenkin saadakseen myös kuulla ne viisi uutta raitaa...
EP-sarjasta Today-levyltä kelpuutettiin kolme raitaa tälle Silver-levylle
ja kahdesta muusta EP-sarjan kiekosta vain kaksi raitaa. Minusta sarjan ensimmäinen osa
Yesterday oli paras, vaikka sisälsikin pelkkiä covereita. Siltä on mukaan poimittu
nyt Sam Deesin ja Ron Kerseyn Send for Me ja Miracles-cover Ooh Baby Baby,
kun taas Angela Bofill ja Stylistics-coverit jäävät sitten vain Yesterady-EP:n
raidoiksi. No, tuo Send for Me oli koko nelikon kärki, ja se on myös uuden 12-raitaisen
Silverin eliittiä.
Kuvaavaa kuitenkin on, että kolme raitaa piti valita mukaan ajanmukaista soundia
Chris Davis-tuotantoineen edustaneelta Today-EP:ltä. Näistä siis hip hop -henkisinkin
One Step Closer piti ottaa tälle albumille mukaan, ja kun se on sijoitettu kakkosraidaksi,
niin kyllähän se osoittaa, että levy yrittää nyt kovasti ajaa Downingia 2010-luvun
R&B-lista-tunnelmaan. Kaupallisesti katsoan vaisusti siinä kävi, sillä tämä albumi jäi
Billboardin R&B-listalla sijalle 72.
Albumin maistiaiseksi valutettiin julkisuuteen uusi singleraita Stuff Like That, jolla
ei ole mitään tekemistä Quincy Jonesin vuoden 1978 ykköshitin kanssa, jolla olivat mukana
Ashford & Simpson ja Chaka Khan - tämän Quincyn levyn saa edullisena pian
myös verkkokaupastamme CD-painoksena. Will Downingin uusi sävelmä on Chris "Iso koira" Davis
yhteistyötä, ja leppoisasti jolkutteleva midtempoinen, jossa on hyvin tarttuva melodia ja
kieli poskella -tyyliin kirjoitettu kertosäehokema. Joskus 80-luvulla tästä olisi voinut
saada ison hitin.
Muut uudet raidat ovat hieman pettymyksiä. What Would You Do? on aurinkoisissa
reggae-rytmeissä keinuva rallatus, jolla lyriikka kuuluu "what would you do if today was
your last day" - todella syvällistä ja hieno musiikillinen tausta tuohon teemaan;-)
Ehkä suurimmat odotukset kohdistuivat kuitenkin uusiin balladeihin You Were Meant for
Me ja Never Find Another One. Ikävä kyllä molemmat ovat "Iso koira"-tuotannossa
ajanmukaisine riisuttuine taustoineen, mutta edellinen on suht onnistunut duettoesitys
Avery Sunshinen kanssa ja jälkimmäinen Downing-Gary Taylor-Chris Davis-yhteistyönä
syntynyt alakuloinen Gary Taylor-tyylille uskollinen sofisti-soul-balladi.
Albumin loppuun on kompromissiksi meille Downingin vanhoille faneille sitten laitettu
yksi raita, jolla soittavat pelkästään aidot muusikot, ja Downing vetelee sillä
kymmenen minuutin ajan uusiksi vanhoja bravuureitaan I Go Crazy, Wishing on a
Star ja I Try studiossa livenä. Tuo rittänee osoittamaan, että Downing
olisi toki edelleen kova sana livenä - toivottavasti hänet saadaan joskus
esim. jollekin Euroopan jazz-festivaalille esiintymään!
( Rating: ***1/2)
Tilaa verkkokaupastamme
|
|
Will Downing:
Tomorrow
Will Downing (USA), 2012
Will Downingin mini-LP-trilogian kolmas osa Tomorrow ei sitten ollut lainkaan
niin futuristinen kuin etukäteen pelkäsin, ja jatkaa käytännössä ihan samalla linjalla
kuin kakkososa Today. Eli soundit ovat "tämän päivän" listasoundia,
hip hop -efekteineen ja rap-osuuksineen. Rap-osuudesta raidalla Side to Side
vastaa JIGZ, tuotannosta Chris "Big Dog" Davis, jonka tuotanto on
juuri niin aneemista mutta ah niin ajanmukaista kuin on totuttu kaverin kymmenillä aiemmilla tuotteilla
soul-artisteille.
Will Downining oma tyyli on tänä päivänä juuri sellaista, kun miehen itselleen
lanseeraama titteli "prince of sophisticated soul" edellyttääkin, eli myös näillä
hip hop -henkisillä kappaleilla meno on kevyesti soljuvaa ja hienostunutta, vaikka
kuinka mukana on rapperit ja taustat ajanmukaiset. En oikeasti ymmärrä lainkaan,
miksi Willin pitäisi yrittää hengailla rappereiden kanssa ja yrittää saavuttaa
katu-uskottavuutta R&B-porukoissa, koska hänen tyylinsä on kaiken sen vastakohta,
mitä R&B-maailmassa arvostetaan. Mutta ehkä olen väärässä, sillä levyjä ostava tai
musiikkia lataava porukka on sen ikäistä, että tämä Today näyttää käyneen
tuossa kohderyhmässä paljon paremmin kaupaksi kuin trilogian kaksi edellistä osaa.
Merkittäväksi tämän kolmososan tekee kuitenkin, että mukaan on eksynyt sitten
yksi täysin klassinen soul-jazz-balladi Only One, jonka on kolmikon
Downing- Rex Rideout-Gary Taylor kynästä, taustalla harhailee maukkaasti
Freddie Hendrixin vaimea trumpetti, ja tämä on parhaita Downing-raitoja
viime vuosina - ja menisi aika korkealle Downingin uran parhaidenkin listauksessa.
Miehen tatsi ei ole siis mihinkään kadonnut, kunhan vain listakosiskelu jätetään sikseen.
Albumin päätösraita Falling kelpuutettiin myös trilogian "best of"-setille
Silver ja se on eteerisissä keyboard-tunnelmissa hiippaileva medium,
jossa on ajanmukainen riisuttu keyboard-kitara-basso-tausta, jolla kuitenkin
loihditaan riittävän jazz-vivahteinen ja tyylikäs tausta.
Albumin avaavat Here I Go (Love Sick) ja Side to Side jäävätkin
sitten pelkästään tämän EP:n hankkineiden "aarteiksi", ja sinne ansaitsevatkin
jäädä hip hop -henkisinä kosiskeluina. Tämä EP jää siis aivan tarpeettomiksi ainakin
niille, jotka hankkivat Downing uuden Silver-albumin, jossa siis koko kolmiosaisen
trilogian parhaat raidat ja viisi uutta raitaa.
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ***)
|
Will Downing:
Yesterday
Will Downing (US), 2011
Vuosi on edennyt heinäkuun loppuun, kun esittelemme vuoden ensimmäisiä uutuusjulkaisuja.
Ehkä tämä kuvastaa parhaiten soulin nykytilaa vuonna 2012 - juuri esiteltävää kun ei ole
kertynyt! Kesällä tilanne näyttää nyt nopeasti kohenneen, joten lienee syytä avata vuoden
2012 osalta arviopalsta...
Alkuvuoden 2012 aikana merkittävimmät tapaukset uuden soulin osalta
olivat Will Downingin omakustanne-levyt. Will
ilmoitti viime vuoden lopulla, että julkaisee trilogian mini-albumeita, joista kaksi
ensimmäistä on nyt saatavilla, nimeltään kuvaavasti Yesterday ja Today.
Eli ensimmäinen neljän raidan mini-albumi Yesterday sisälsi covereita eilispäivän
soul-klassikoista, Today puolestaan täysin uutta materiaalia, ja seuraava sitten jotain kokeilevampaa,
tulevaisuuden musiikkia, josta voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta...
Tämä sarjan ensimmäinen Yesterday ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden marraskuussa,
ja on ilman muuta turvallisinta materiaalia Will Downingin vanhoille faneille, kun Will
esittää totuttuun tyyliinsä versioita tutuista soul-klassikoista La La Means I Love You (The Stylistics),
Send for Me (Atlantic Starr, The Manhattans), This Time I'll Be Sweeter (Angela Bofill)
ja Ooh Baby Baby (The Miracles).
Cover-versiot tunnetuista soul-lauluista ovat
olleet Willin ohjelmistossa jokaisella hänen levyllään debyytistä alkaen, jolloin
Will coveroi Deniece Williamsin Free-kappaletta, ja aivan totutun laadukkaita
tulkintoja ovat myös nämä neljä. Taustat eivät ole samalla tavoin luksusta kuin miehen
jazz-funk-suuruuksien tähdittämillä albumeilla viime vuosina, mutta kuitenkin luojan kiitos
pääosin aitojen muusikoiden soittamia ja miljoonan mailin päässä R&B-listojen autotune-saasteesta.
Rytmiryhmä on supistunut keyboard-basso-kitara-linjoille, mutta välähtääpä Bofill-coverilla
jopa oboe (Nick Gatto). Randy Bowlandin
jazzahtava kitarointi ja Dwayne "Smitty" Smithin mehevät basso-kuvioinnin ansaitsevat
kuitenkin maininnan taustoista. Kahdella raidalla on aito rumpalikin mukana.
Omat suosikkini EP:ltä tai mini-albumilta ovat keskimmäiset kaksi laulua. Send for Me
on Sam Deesin ja Ron Kerseyn sielukas sävelmä, jonka
levy-yhtiö A&M missasi Atlantic Starrin singlenä aikanaan, mutta josta on noussut melkoinen soul-klassikko ja
myös The Manhattans-yhtyeen vakio-ohjelmistoa Gerald Alstonin antaumuksella tulkitsemana.
Will Downingin tulkinta ei ole ehkä yhtä raastava kuin Alstonin vääntö (studioäänite löytyy
Alstonin soololevyltä Always in the Mood, 1992), mutta Will irrottelee herkullisesti
ad libejä ja jotenkin tuntuu siltä, että juuri tämänlainen materiaali on Willille nykyään
kaikkein ominta.
Aivan samaa tasoa on This Time I'll Be Sweeter, joka on Gwen Guthrien osasävelmä,
ja tämäkään ei Angela Bofillin debyyttisinglenä ollut mikään suuri hitti aikanaan, mutta
on noussut klassikon asemaan. Bofillin oma terveydentila on tällä hetkellä siinä tolalla,
että hän kulkee nykyisin "kiertuoimassa" siten, että Maysa laulaa hänen laulujaan tribuuttina Bofillille...
Myös tämä sävelmä on aivan omiaan Downingin tulkintaan ja tarjoaa myös loppua kohti
sopivasti sooloilutilaa.
Sen enempää Thom Bell/Will Hart-klassikko La La Means I Love You kuin
Smokey Robinsonin Ooh Baby Baby eivät ole sävelminä suosikeitani, mutta
kiistämättä tarjoavat Willille otollista materiaalia lähteä irrottelemaan omaa
jazz-vivahteista improvisointiaan sävelrungon ympärille. Jälkimmäisellä mukaan
liittyy yllättäen vielä kansiteksteissä kreditoimaton fonisti, joka puhaltelee
aivan Gerald Albrightin hengessä maukkaita osuuksia Downingin adlibbailun lomassa
- essential materiaalia edelleen Downing-faneille!
( Rating: ****)
Tilaa verkkokaupastamme
|
|
Will Downing:
Today
Will Downing (USA), 2012
Will Downingin mini-LP-trilogian kakkososa Today ilmestyi helmikuussa 2012, ja
kolmatta osaa yhä odotellaan. Kun ykkösosan oli tuottanut Will Downing itse (3 raitaa)
ja Willin vanha apuri Rex Rideout, tällä uutta materiaalia esittelevällä
Today-levyllä ruorissa on antisuosikkini Chris Davis, joka on
viime vuodet tuottanut erityisesti Shanachie-merkillä käytännössä labelin kaikkia
soul-artisteja omaan synteettiseen tuubi-tuottotyyliinsä.
Taustoissa ei siten ole hurraamista vaan ne ovat moderniin nykytyyliin riisuttuja
ja hyvin koneellisia, eli ohjelmoitujen rytmien ja kosketinkuvioiden lomassa
kuullaaan vain kitaraa ja bassoa. Sign of the times, eli oireellista tämän päivän
ns. mustalle musiikille. Pelkistetyt taustat eivät kuitenkaan pilaa musiikkia,
sillä Will Downingin itse osasäveltämät laulut ovat laadukkaita, ja omassa
sophisticated soul -linjassaan tyylikästä 2000-luvun soulia.
Vielä viime tingassa ennen levyn painatusta on näköjään muutettu kappalejärjestystä
CD-julkaisulle, sillä ykkösraidaksi on lopulta nostettu (toisin kuin kansiteksteissä)
kappale nimeltä The Blessing, mikä on mielestäni oikea ratkaisu, sillä tämä
balladinomaisena käynnistyvä silkinhieno esitys on levyn paras sävelmä. Erinomaista, että
joku vielä levyttää tämänkaltaisia laatu-soul-raitoja, vaikka sitten omakustanteina!
Alun perin levyn kärkeen oli ajateltu raitaa nimeltä One Step Closer, joka
on mini-albumin selvästi R&B-henkisin raita - taitaa olla autotuunattu taustaosuuksia
vielä vocoderimaisiksi, kuten muodikasta tänä päivänä on. Minun on kuitenkin vaikea
kuvitella, että hip hopparit juoksevat ostamaan Will Downing levyjä tai ryntäävät
lataamaan niitä netistä, vaikka Chris Davis autotuunaisi joka nuotin, tai palkkaisi
studion täyteen vierailevia rappereita lippalakit nurin päin. Siksi kaukana Willin
"prince of sophisticated soul" -meno on lista-R&B:sta.
Takaisin smoothimpaan Will Downing -linjaan palataan seuraavalla raidalla Sexy,
jolla kolmas säveltäjä G. Taylor lienee Gary Taylor, ja tämä raita onkin
hyvin samaa tyyliä kuin Taylorin esim. The Whispersille aikanaan kirjoittamat
balladit.
Albumin päätösraita Like Last Night jatkaa albumin sofistikoituneen eroottista
linjaa, jota voitaisiin hyvin kuvailla 2010-luvun Marvin Gaye-linjaksi, ja
kyllä tällaista ihan mieluusti kuuntelisi kokonaisen albumillisenkin verran.
Kolme kelpo raitaa neljästä ja yksi turhan R&B-henkinen listakosiskelu jäi tämän
levyn saldoksi, ja eihän se ihan huono ole. Nyt jäädään vain sitten pelkäämään mitä
tulee pitämään sisällään trilogian kolmas osa, nimeltään ilmeisesti sitten Tomorrow,
jos kahden edeltävän mini-albumin logiikkaa noudatetaan loppuun asti.
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ***1/2)
|
L.J. Reynolds:
Get to This
Motor City Hits (US), 2011
Dramatics-yhtyeen johtohahmo L.J. Reynolds on edelleen laulajana täysissä
voimissaan, ja siksi onkin sitäkin ärsyttävämpää, että hänen uudella albumilla on
hypätty autotune-bandwagoniin ja lähdetty korjailemaan miehen pitchiä
autotune-teknologialla.
Ymmärrän kyllä, että tuo on kovin muodikasta ja pop-musiikissa
kovin pitkälle levinnyt trendi (vrt. Wikipediasta linkitetty
Hesarin juttu "Lähes kaikkea musiikkia korjataan
nyt autotunella"), ja nyt jotkut tuottajat ovat saaneet päähänsä,
että nuoriso kovasti tykkää ja radiosoittoon pääsee helpommin, kun laulaja kuulostaa
"ajanmukaisesti"
autotune-suodatetulta. Minun puolestani nuo tuottajat voi viedä saunan taakse ja
lopettaa, koska esim. ammattimuusikkopiireissä autotunen tarpeessa koetaan tyypillisesti
olevan bimbo-mannekiinit, jotka eivät oikeasti osaakaan laulaa, jolloin heidän laulannan
epäpuhtauksia korjataan tietokoneohjelmistolla. Mutta soul-musiikkiin, jossa laulajat
keskimäärin ovat huipputasoa - ainakin noihin bimbo-mannekiineihin nähden, ei todella kaivata
pitchin korjailua autotuneilla. Päin vastoin, autotune väärin käytettynä tappaa
laulannasta kaiken tunteen, juuri sen sielukkuuden, jota soul-vokalistit
tavoittelevat, ja tilalle tulee roboottimainen, kylmän kalsea soundi - kuin
80-luvun vocoder-funkeilla, jossa vocoder sentään oli pelkkä tehokeino. On ihan eri juttu
jos funk-artisti lauloi kieli poskella vocoderin kautta "let's boogie", kun että nyt
vanhoja soul-artisteja pidetään seniileinä fabuina, joiden laulua "pitää korjata"
autotuneilla säädyllisemmäksi. Säälittävää!
Tällä L.J. Reynoldsin uutuudella autotune ottaa sitäkin enemmän pattiin, koska
tuntuu, että kaikki muu on kunnossa, sillä taustalla on pitkä rivi oikeita muusikoita
puhallinsektioineen ja oikeine bassoineen (näköjään sitä pitää korostaa kirjoittamalla
"live bass", jotta erotetaan sekin syntiikka-bassosta). Ja sitten kaiken tuon messevän
soitannan päälle autotuunataan L.J.:n laulu paikoin kuin vocoderin läpi!
Albumin vetonaulana ja nimikappaleena on mukava uusintaotto Marvin Gaye-klassikosta
Come Get to This, ja kun se sai hyvän vastaanoton, levytettiin albumille toinenkin
Marvin-versiointi, You Sure Love to Ball. Silläkin torvet svengaavat komeasti,
joskin tästä Impromp2 teki huomattavasti jäntevämmän coverin pari vuotta sitten. Hienoa
kuulla kuitenkin tällaista aitoa puhallinsektiota ja irtonaista rullailua kunnon muusikoilta.
Kappaleen Stop Teasing Me co-producer on Michael J. Powell - tuskinpa maltamme
odottaa Anita Bakerin seuraavaa autotune-levytettyä albumia siis;-) Powellin tuottamaksi
materiaaliksi tämä raita on yllättäen levyn synteettisimpiä, taustalla näpräävät ohjelmoidut
kosketinsoittimet ja rytmikoneet. Kovin synteettiseksi jää tunnelmakin ja tällaisessa
kalseassa soundissa metallinen autotune-suodatettu laulusoundi on suorastaan kotonaan.
I Will Always Love You on L.J. Reynoldsin oma vanha sävelmä, joka oli alun
perin Jeannie Reynoldsin albumilla One Wish vuonna 1977, ja L.J. itse
levytti sen vuoden 1987 Fantasy-albumille Tell Me You Will, jonka Expansion on
yllättäen juuri uudelleenjulkaissut CD:nä. Think about It on kombinaatio
perinteistä ja uutta, sillä kappaleessa on moderni tietokoneohjelmotu rytmi, mutta
L.J.:n sävelmä on vahvaa soulia ja oikeat puhaltimet ryydittävät taustaa.
L.J.:n yksin kirjoittamat Cheating on Me ja I Get the Blues ovat
odotetusti tyylillisesti perinteisintä soulia, joskin edellisellä on moderni
ja pelkistetty tausta. Jälkimmäinen ei sentään ole bluesia, mutta kulkee tuollaisessa
miellyttävissä etelän soulin soundeissa ja välttyy autotune-raiskaukselta.
Lopussa on yksi käsittämätön tuottaja Quentin Dennardin "syntiikka-iloittelu" Find Your Love, johon
on vähän lainattu L.J. Reynolsin ääntä joukkoon, sekä cover-versio pop-rock-yhtye
Playerin vuoden 1977 ykkös-pop-hitistä Baby Come Back. Aineksia olisi
siis ollut ihan kunnon soul-levyynkin, sääli että L.J. luottaa tuon juniori-tuottajansa
Quentin Dennardin käsitykseen siitä, millaista musiikkia pitää levyttää vuonna 2011.
En usko, että 13-vuotiaat rientävät kauppaan tätä levyä ostamaan, vaikka hän kuinka
autotuunaisi koko levyn.
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ***)
|
|
Maysa:
Motions of Love
Shanachie (USA), 2011
Maysa Leak on soolourallaan levyttänyt yleensä varsin tasalaatuista
pehmeäsävyistä ja jazz-vivahteista soulia, johon hänen täyteläinen ja lämmin
tulkintansa hyvin sopii. Shanachie-levy-yhtiö yrittää selvästi nyt nuorentaa Maysan
imagoa ja kohdeyleisöä, sillä levyn alkuun on valittu R&B-henkisempää jolkottelua
ja popahtavaa
materiaalia Chris Davisin latteasti ohjelmoimissa taustoissa. Mukana on
mm. yksi duetto ( Flower Girl) vocoderin kanssa - tai siltä se kuulostaa, kun Dwelen laulua
on raskaasti autotuunattu, Stevie Wonderin kirjoittama
poppiraita Have Sweet Dreams
ja autotunes-korjausta siellä täällä. Tässä vaiheessa olin jo luopumassa levystä
ja suunnittelemassa sen pikamyyntiä eBayssa eteenpäin.
Onneksi sentään loppupuoliskolla Chris "Iso Koira" Davis saa väistyä taka-alalle puisevine
koneineen, ja tilalle tulevat Maysa itse, Charles Balwsdin, Dawon Bennett ja
Rowan Chapman tuottajiksi, ja samalla taustat vaihtuvat paikoin oikeiden
muusikoiden suodattamiksi. When It's Over:in taustaa värittävät trumpetti,
saksofoni ja vetopasuuna, ja tunnelma on heti aivan toinen.
I Try on uskottava tulkinta Angela Bofillin bravuurista, ja Hold On
on jazzahtavaa "inspirational soulia" aistikkaassa oikeiden muusikoiden soittamassa pohjassa.
Carl Cox pursuttaa antaumuksella saksofonia When It's Over-balladin
reprise-versiolla, ja levyn päättävä Special Place on konepohjaisesti
sovitetuista raidoista albumin laadukkain sävelmä.
Nopeatempoiset raidat alkavat olla melkoinen ongelma tämän päivän soul-musiikissa,
ja tämänkin levyn alkupuolen menoraidat ovat tylsistyttäviä, mutta lopussa
on pari onnistunutta menopalaa. Your Name's Not on the List rullailee
varsin sujuvasti Richard Tuckerin kitarakuvioinnin vauhdittamana.
Epätasainen albumi, jolla kuitenkin Maysa edelleen näyttää, mitä hän saisi aikaan,
jos vain materiaali olisi hänelle sopivaa. Nyt vain puolet levystä meni Shanachien
kompromissiyrityksiin, ja silti kaupallisesti tämä albumi jäi selvästi musiikillisesti
kunnianhimoisemman ja tasaisemman vuoden 2008 albumin Metamorphosis menestyksestä.
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ***)
|
Lalah Hathaway:
Where It All Begins
Stax (US), 2011
Minulla oli korkeat odotukset Lalah Hathawayn uutuudesta, ja sen myötä pettymys
on kyllä melkoinen. Lalah on kiistatta 2000-luvun lahjakkaimpia nais-soul-vokalisteja,
jolla olisi resursseja vaikka minkälaiseksi "naispuoliseksi Will Downingiksi", levymerkkinä
on perinteikäs Stax ja levyllä luodaan kansia myöten vahvaa isä Donny Hathawayn tradition
seuraamisen vaikutelmaa. Ja sitten levy käynnistyy tympeällä, hip hop -nuorisoa kosiskelevalla
R&B-jytkeellä, jonka tuottajina ja säveltäjinä ovat vanhat street soul / swingbeat -nimet
Andre Harris & Vidal Davis! Pari muuta midtempoista ovat myös sataprosenttista 2000-luvun
lista-R&B:tä nursery rhyme -melodioineen ja tietokone-keyboard-soittorasiakuvioineen.
Toki sitten loppu levy on balladia, jolla Lalah yrittää kunnioittaa isänsä tyyliä, mutta
rehellisesti sanoen Lalah on hyvin vaatimaton säveltäjä, ja hänen laulantansakaan ei
kiehdo silloin kun hän kieputtaa melismaattisesti epämelodioita. Lopputulos kuulostaa
päämäärättömältä vellomiselta, ja ikään kuin vältellään kaikkea "kaupallista" melodisuutta.
Kuin korostaakseen kaiken harmautta, taustat ovat vielä täysin nyanssitonta keyboard-mattoa.
Rachelle Ferrell vierailee yhdellä raidalla - ja hänen roolikseen jäävät kuiskailevat
taustaosuudet. Vielä kolmen kuuntelukerran jälkeen yksikään laulu ei erotu edukseen,
ja viidennen kuuntelukerran jälkeen erotin yhden kappaleen, You Were Meant for Me,
sekin lähinnä sen takia,
että kappaleessa on levyn yleisilmeestä poikkeava oikeiden muusikoiden soittama tausta.
Ehkä koko ankeutta kuvastaa se, että tuon kappaleen on tuottanut folk-rock-sankari Phil Ramone
ja että oikeista muusikoista huolimatta tausta on täysin väritön tuollakin raidalla. Kappale
on alun perin Donny Hathawayn itsensä levyttämä, vain muutama kuukausi ennen itsemurhaansa.
Albumin kohokohdattomuutta korostaa myös se, että vaikka albumi nousi R&B-listan top teniin,
sen kaksi single-julkaisua jäivät sijoille 72. ja 84.
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ** 1/2)
|
|
Johnny Gill:
Still Winning
Notifi/Fontana (USA), 2011
Vuosi 2011 jää eittämättä soul-historian heikoimmaksi soulin synnyn jälkeen - onko vihdoin
julistettava soul kuolleeksi, sillä 2000-luvun R&B muistuttaa enää äärimmäisen vähän sitä
musiikkia, jota souliksi kutsuttiin 60-90-luvuilla? Soul-musiikin nykytilaa kuvastaa
hyvin tämä Johnny Gillin uutuusalbumi. Ali Ollie Woodsonin, J. Blackfootin
ja Teddy Pendergrassin kuoltua Johnny Gill lienee vahvin vielä elossa oleva soul-vokalisti,
mutta mies on viimeiset 15 vuotta pelannut lähinnä venäläistä rulettia huumeiden kanssa, ja
tämä pienellä Notifi-indiellä julkaistu albumi on tosiaan Johnnyn ensimmäinen soolokiekko sitten
vuoden 1996 albumin Let's Get the Mood Right.
Itse asiassa Johnny Gillin laulukunto on levyn positiivinen uutinen, sillä miehen huumeseikkailut
eivät juurikaan kuulu lauluäänestä. Tästä huolimatta uutuusalbumi on kiistatta miehen uran
pohjanoteeraus toistaiseksi, ja se floppasi täysin listoilla. Johnnyn ongelmat eivät ole
laulannassa, vaan siinä, että mustasta musiikista on 80-luvun jälkeen
kadonnut kokonaan uptempo/party-musiikki, ja kukaan ei oikein tiedä millaista musiikkia
Gillin pitäisi balladien lomassa laulaa. Nytkin mukana on sekä nuoria R&B-tuottajia että
kokeneet Jimmy Jam & Terry Lewis, ja reseptiksi on yritetty mukautua 2000-luvun lista-R&B-
soundeihin. Lopputuloksena on luokatonta sätkettä autotune-vocoder-suodatettujen
taustaosuuksien
saastuttamana. Johnny Gill itse on laulettu laulamaan nursery rhymeja, joka on nykyisen
R&B-sukupolven käsitys "sävelmästä".
Balladipuolikin on pääosin myönnytystä R&B-listasoundeille, mukaan lukien Jimmy Jam &
Terry Lewisin kylmän kalsea Black Box, ja LSG-yhtyeen (Levert-Sweat-Gill)
linjaa jatkava (kuolleen Gerald Levertin tuuraajana isä-Eddie O'Jaysista)
Long, Long Time. Komeaa laulantaa jälkimmäisellä etenkin Eddie Levertin ja
Gillin osalta, mutta tausta on kolmen sentin R&B-konetausta ja sävelmä keskinkertainen.
Albumin parhaat hetket ovat taas kerran aivan lopussa, mikä on R&B-levyille tyypillistä -
ikään kuin loppuun pari myönnytystä jo aikuisikään ehtineille kuuntelijoille...
It Would Be You on albumin paras uusi sävelmä, Troy Taylorin osaksi
kirjoittama ja tuottama pelkistetty balladi, jonka lopussa Gill pääsee hieman
irrottelemaankin. Levyn paras tulkinta ja Gillin kunnon revittely on sitten säästetty
viimeiselle raidalle My Love - joka on Paul & Linda McCartneyn vanha sävelmä.
Eli tähän on tultu: vuoden 2011 soul-levyn paras raita on Paul McCartney & Wings -cover.
Eiköhän tässä ole soulin nykytila kiteytettynä!
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: **1/2)
|
Terisa Griffin:
Soulzophrenic
My Naked Soul Productions (US), 2011
Viisi vuotta ehti kulua Terisa Griffin:in edellisestä, järisyttävän
väkevästi lauletusta
soul-albumista
My Naked Soul, kun Terisa saa vihdoin uuden albumin Soulzophrenic
julkaistua omalla labelillaan. Edellisellä albumilla kriitikot rinnastivat
Terisaa niin Ledisiin kuin Anita Bakeriin, mutta niin
syväluotaavaa ja rankkaa on Terisan vokalisointi, että Terisan vanha esikuva
Aretha Franklin ei myöskään ole enää kaukana. Ja nyt kun Ledisi on
vaihtanut tyylinsä lista-R&B:ksi, niin Terisa jatkaa perinteisen soulin parissa,
ja on tosiaan kaukana hittisoundeista. Taustoilla soittavat aidot muusikot ja
mm. aito jousisektio.
Albumin alkupuolella vyörytetään toinen toistaan latautuneempia, dramaattisia
balladeja, ja vasta albumin loppupuolella tulevat vastaan ensimmäiset
nopeatempoisemmat raidat. Niiden joukossa on yksi albumin parhaista hetkistä,
Over and Over, jolla kuullaan mm. trumpetti- ja pianosooloilua muhkean
bassopohjan yllä, ja Terisa intoutuu lopussa skattailemaankin. Upea raita!
Simply Beautiful on samoin rakennettu mehevän basso-pohjan ylle, ja
myös This Time I'll Be Sweeter on miellyttävä midtempo-soul-raita.
Balladeja on pitkä rivi, ja ne kaikki ovat hurjalla latauksella tulkittuja.
Sävelminä mieleenpainuvimmat ovat albumin alkuun sijoitetut You Got Me
ja What about Me sekä sanoitusten mukaisesti jousilla väritetty My
Violin. R&B-henkisin raita I'm Wondering on hyvä sävelmä ja
sisältää vahvaa yhteiskunnallista sanomaa lyriikoissaan.
Vuoden soul-albumin ainesta, ja täysin edeltäjänsä
My Naked Soul tasoa, jopa parempi!
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ****1/2)
|
|
Aretha Franklin:
Woman Falling out of Love
CD €28.00
Aretha's Record (USA), 2011
Aretha Franklinin uusin albumi
julkaistiin USA:ssa jo toukokuussa Arethan omalla levymerkillä, mutta
levy oli myynnissä ainoastaan Walmart-ketjussa, ja sekin veti levyt
pois myynnistä, kun ilmeni, että yhdellä raidalla oli 7 sekunnin mittainen
valmistusvirhe,
joka oli kaikissa kopioissa.
Joka tapauksessa itse levy on aivan erinomainen, sataprosenttista kunnon
soulia, ilman mitään kompromissejä ja mielistelyjä listasoundien suuntaan.
Soitinvalikoima on hyvin kosketinsoitinpainotteinen, mukaanlukien syntetisaattorit,
mutta akustista pianoa käytetään paljon, ja monin paikoin soundi on
hyvinkin juureva, ja jopa gospel-väritteinen. Tuottajana on enimmäkseen
Aretha itse.
Avausraita, rehevä balladi How Long I've Been Waiting on heti
klassista soulia, ja Aretha kuulostaa laulajanakin olevan täysissä voimissaan,
vaikka viime aikoina on luettu erilaisista sairauksista. Kakkosraitana on
tribuutti B.B. Kingille, tämän bravuuri Sweet Sixteen, joka
vedetään asiaankuuluvin blues-sävyin, mutta kitaristi Teddy Richards on
kuin varjo esikuvasta.
Takaisin souliin päästään seuraavalla raidalla This You Should Know,
joka onkin Arethaa omimmillaan, kiehtovasti rönsyilevä balladi, jolla
Aretha viljelee runsaita ad lib-osuuksia. Albumin suurin suosikkini on
kuitenkin kenties muodostumassa raidasta U Can't See Me, jolla
Aretha skattailee vapautuneesti jazz-henkisessä keinuvassa midtempo-
pohjassa, jota maustetaan pianosooloilulla. Tätä kuunnellessa todella
tulee tunnelma, että Aretha on edelleen omassa sarjassaan, ja jäljittelijät
tulevat yhä matkan päästä.
Se levyn valmistusvirhe katkaisee muutamaksi sekunniksi muuten miellyttävän
piano- ja jousitaustaisen balladin A Summer Place. Ronald
Isley vierailee The Way We Were-versiolla, ja Norman
West on kirjoittanut upean balladin Put It Back Together Again,
joka on jälleen täyttä asiaa. West jätti sivumennen sanoen haasteen rojalti-
rikkomuksesta tuon kappaleen julkaisemisesta albumilla.
Levyn viimeisillä raidoilla sukelletaan perinteisemmän gospelin syövereihin,
ja yhdellä niistä Aretha soittaa vain pianoa, kun laulusta vastaa Arethan
poika Eddie Franklin, joka osoittaa olevansa täysin varteenotettava vokalisti.
Täyttä tavaraa!
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ****1/2)
|
Lynne Fiddmont:
Lady
MidLife (US), 2010
CD €24.00
Uutuuksista ei enää voida puhua Lynne Fiddmontin ja Eumir Deodaton
vuoden 2010 julkaisujen yhteydessä, mutta kun molemmat ovat jääneet sivuillamme
esittelemättä, ja kuuluvat silti jazz-henkisen soulin kestosuosikkeihin edellisen
12 kuukauden ajalta mm.
Serious Soul Charts-listallamme, käydään levyt lyhyesti läpi.
Lynne Fiddmontin debyyttisoololevy
Flow oli vuoden 2006 parhaita soul-levyjä, ja tuon soul-albumin
päätösraitana oli yksi jazz-laulu, versio Billie Hollidayn standardista
No Regrets. Tämä uusi albumi Lady jatkaa sitten suoraan tuosta,
ja nyt Lynne versioi kokonaisen albumin Billie Holliday-klassikoita. Äkkiseltään
ajateltuna Lynne Fiddmont ei hillityn soft-linjan edustajana ole lainkaan
sovelias esittämään Billie Hollidayn materiaalia, mutta Lynne on tehnyt oikean
ratkaisun, eikä yritäkään kopioida millään tavalla alkuperäisesityksiä, vaan
tekee niistä kepeitä ja paikoin Bossa Nova -henkisiä herkkiä tulkintoja. Lynne
ei ole myöskään mikään ensikertalainen Holliday-laulujen parissa, sillä hän on
esittänyt Billie Holiday'ta Los Angelesissa pyörineessä musikaalissa.
Tämä levy ei siis edusta jazzia vaan on edelleen soulia. Taustoilla
soittavat jazz-funk-maestrot Gerald Albright, George Duke, Kirk Whalum,
Christian McBride etc. ja eleganttien, usein Latin-vivahteisten taustojen
ylle Lynne tulkitsee omalla aistikkaalla, hienostuneella tyylillään tuttuja ja
vähemmän tunnettuja Billie Holiday-lauluja. Tsekkaa YouTubesta videot
kappaleista All the Way ja I Cover the Waterfront, ja jos
ne kiehtovat, loppu albumi on enemmän kuin suositeltava.
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ****)
|
|
Eumir Deodato:
The Crossing
Expansion (UK), 2010
Myös pianisti-tuottaja Eumir Deodaton uusin album The Crossing
on ollut saatavana jo liki vuoden ajan, eli se julkaistiin marraskuussa 2010,
mutta vielä kesällä 2011 levy oli kolme kuukautta
Serious Soul Chartin
ykkösenä. Tämäkin saattoi herättää hämmästystä niissä, jotka tuntevat
Deodaton joko Kool & the Gangin pop-disko-aikakauden tuottajana tai
hänen omilta pop-disco-jazz-levyistä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta.
Nyt brasiliaissyntyinen Deodato kuitenkin on kaukana Kool & the Gang-linjoilta,
ja esittää mm. Novecento ja Londonbeat-yhtyeiden kera
raikasta soul-jazzia, jossa hän itse soittaa sähköpianoa ja lauluosuuksia
hoitavat mm. Al Jarreau, Novecenton Dora Nicolosi ja
Londonbeatin Jimmy Helms. Nämä kolme laulajaa vierailevat myös
albumin kolmella ensimmäisellä raidalla Double Face, I Want You
More ja The Crossing, jotka ovat omat suosikkini albumilta ja
ovat soineet kymmeniä kertoja omissa CD-soittimissani kuluvan vuoden aikana.
Kappaleiden hienostuneita jazz-taustoja kuorrutetaan mm. huilulla, pasuunalla,
saksofonilla ja trumpetilla. Tyylikkäitä jazzahtavia sooloja tarjoillaan
paitsi sähköpianolla, myös kitaralla. Meno on hyvin hillittyä, ja tosiaan
pikemminkin soul- ja groove-henkistä kuin mitään varsinaista jazzia. Kolmannella
raidalla Jimmy Helmsin miehekästä ääntä suodatetaan ikävä kyllä
paikoin Autotune-menetelmällä vocoder-maiseksi.
Night Passage tarjoilee edelleen hillityn tyylikästä ja kesäistä
soul-jazzia, nyt Incognito-maisena instrumentaalina. Incognito
on hyvä vertailukohta myös mukiinmeneville soul/jazz- kappaleille No Getting Over You
ja Rule My World.
Gershwin-
klassikon Summertime instrumentaaliversiossa olen jo kuulevinani
vanhaaa Deodaton disko-soundia. Jousi- ja puhallinsektiot ovat aitoja,
mutta hyvin vaimeiksi miksattuja. John Tropean fuusio-kitara-soundi
hallitsee raidan loppupuolta.
Tilaa verkkokaupastamme
( Rating: ***1/2)
|
Lisää levyarvioita (klikkaa levykannen kuvaa):
Vuoden 2011 uudet julkaisut (Soul Express)
Soul/funk-uusintajulkaisut 2008-2011
Vuoden 2010 julkaisut - Releases in 2010
Vuoden 2009 julkaisut - Releases in 2009
Vuoden 2008 julkaisut - Releases in 2008
Vuoden 2007 julkaisut - Releases in 2007
Vuoden 2006 julkaisut - Releases in 2006
Vuoden 2005 julkaisut - Releases in 2005
Vuoden 2004 julkaisut - Releases in 2004
Vuoden 2003 julkaisut - Releases in 2003
Vuoden 2002 julkaisut - Releases in 2002
Vuoden 2001 julkaisut - Releases in 2001
Vuosien 1999-2000 julkaisut -
Releases in 1999-2000
Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page
|