Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Mutiny: Mutiny on the Mamaship / Funk Plus the One

July 13, 2017

Now available as US Funky Town Grooves reissue CD, 2015

Rating: 6/ 10

Tilaa levy Soul Express verkkokaupasta / Click here to order
(Alkuperäiset albumit vuosilta 1979 ja 1980)

Disc: 1 Mutiny on the Mamaship (1979)
  1) Go Away From Here
  2) What More Can I Say
  3) Lump
  4) Funk 'n' Bop
  5) Burning Up
  6) Voyage To The Bottom Of The)))
  7) Everytime You Come Around
  8) Romeo (Hope You're Feeling Better)
  9) Funk 'n' Bop (7" Version)
  10) How's Your Loose Booty (Un-Released)
  11) Electric Hot Dog (Red Hot) (Un-Released)
  12) Funk Rock (Un-Released)
  13) #7 (Un-Released)
  14) #8 (Un-Released)
Disc: 2 Funk Plus the One (1980)
  1) Will It Be Tomorrow?
  2) Anti-Disco
  3) Don't Bust The Groove
  4) Romeo, Take 2
  5) Reality
  6) Semi-First Class Seat
  7) One On One
  8) The Ballard Of Capt) Hymbad
  9) Will It Be Tomorrow? (Reprise)
  10) Semi-First Class Seat (7" Version)
  11) The Rock (Un-Released)
  12) SSSH (Un-Released)

P-Vine julkaisi Japanissa molemmat nämä Columbialla alun perin ilmestyneet albumit CD-formaatissa jo vuonna 1994, mutta nuo painokset on ajat sitten myyty loppuun, ja näköjään joku hullu pyytää parhaillaan Amazonissa yli 400 puntaa vuoden 1979 Mutiny on the Mamaship-CD:stä. Nyt kuitenkin Funky Town Groovesin reissuena nämä saa kympillä molemmat albumit yhdellä tupla-CD:llä. CD julkaistiin jo vuonna 2015, mutta painos myytiin parissa kuukaudessa loppuun, ja nyt on saatavilla uusi painos.

Kuten yhtyeen albumien ja kappaleiden nimistä voi hyvin päätellä, Mutiny oli George Clintonin P-Funk-klaanin jälkeläinen, jonka perusti entinen P-funk-rumpali Jerome Brailey. Hän oli mukana myös Quazar-yhtyeessä kitaristi Glen Goinsin kanssa, mutta Goinsin kuoltua Brailey keskittyi omaan Mutiny-yhtyeeseensä. Brailey tuotti nämä molemmat yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia, oli myös laulusolistina ja kirjoitti suurimman osan materiaalista. Clintonin klaanista Brailey oli erkaantunut riidoissa, ja on kirjoitettu, että kansimateriaaleissa ja lyriikoissa Clintoniin suhtauduttiin pilkallisesti. Vaikutteet tulevat kuitenkin ihan suoraan P-funkista, mutta siihen fuusioitiin vahvasti rockia, ja yhtyeeseen otettiin kavereita, jotka diggasivat yhtä lailla heavy rockia kuin funkia.

Alex Henderson haastattelee kansiteksteissään paria yhtyeen jäsentä, jotka idolisoivat Jimi Hendrixiä, Led Zeppeliniä, Ernie Isley'ta sekä isoa joukkoa tunnettuja rock-tähtiä kuten Jeff Beck, Van Halen, Ozzy Osbourne, Black Sabbath. Brailey toteaa, että hän halusi, että Mutinysta tulee "musta Led Zeppelin", ja "tämä oli ennen Living Colouria", joka tuli tunnetuksi mustana rock-yhtyeenä.

Brailey sitten kuvailee, miten levy-yhtiöön A&R-jannut - jotka olivat varmaankin valkoista porukkaa - diggasivat kovasti heitä, mutta yhtiön R&B/Black-osasto ei tiennyt miten promotoida heitä. No voi hellan lettas. Jokainen joka ottaa järjen käteen, olisi osannut selittää, että perinteiset valkoihoiset heavy rock -diggarit eivät ole mitään suuria funk-diggareita, ja vastaavasti suurin osa funk-diggareista ei mitenkään rakastanut raskasta kitaravetoista rockia. Eihän tällaiselle musiikille ollut minkäänlaista valmista kohderyhmää, ja etukäteen oli selvää, että albumi floppaa kaupallisesti. Ainoa keino olisi ollut jakaa albumilta raitoja, joissa keskitytään rockiin tai funkiin, ja markkinoida niitä sitten erikseen rock- ja black-yleisölle, jolloin olisi saatu soittoaikaa edes sinkkutasolla yhtyeelle eri kohderyhmien radioasemilta.

Kun itse olen suuri funk-diggari, mutta en välitä lainkaan kitaravetoisesta rockista, niin itseänikin kiinnostavat albumeilta ainoastaan selvät funk-raidat, joilla rockin rooli on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan. Sellaisia raitoja kuitenkin löytyy, kuten sinkkuna kokeiltu Funk'n Bop, joka on aika "puhdasta" P-funkia. Toki P-funkissakin oli paikoin vahvoja rock-elementtejä, mutta tämä on tuttua Parliament-tyyppistä torvivetoista svengailua, lennokkaiden funk-chantien saattelemana, ja ihan mallikasta lajissaan. Mutta ei tätäkään sinkkua saatu listoille asti Billboardissa, joten Columbia oli tosiaan sormi suussa yhtyeen kanssa.

Myös avausraita Go Away From Here voisi toimia esim. Slave-diggareiden keskuudessa, vaikka rock-vaikutteet ovat jo enemmän pinnassa. Raskaan sarjan funkia, siis, rock-kitaroin höystettynä.

Ilmeisesti yhtye oli onnistunut alun perin solmimaan sopimuksen kahdesta albumista Columbialle, sillä vuonna 1980 saatiin julkaistua vielä toinen albumi Funk Plus the One. Jos kerran yritettiin rock-markkinoille, niin ei kai albumia olisi nimetty funk-levyksi, joten kyllä levy-yhtiö ilmeisesti edelleen kuvitteli, että mustalle väestölle menisi kaupaksi tällainen rock-kitaralla vahvasti maustettu funk. Ei mennyt, ja ymmärrän, että mikään mustien radiokanava ei halunut näitä kitaranvingutuksilla varustettuja raitoja kanavalleen, koska kanava olisi herkästi vaihtunut soul-funk-kuuntelijoiden keskuudessa! USA:ssa jos missä radiokanavat ovat kautta aikojen olleet vahvasti jakautuneita musiikinlajeittain, jolloin tällaisella rock-funk-fuusiolla ei ollut mitään kotia. Toinenkin albumi floppasi totaalisesti singleineen.

Internet-aikakaudellahan on helppo esim. Amazonista katsoa, mitä muuta albumin ostaneet ovat ostaneet, ja Mutinyn uusintajulkaisua ostaneet näyttävät ostaneen ihan pelkästään P-funkia, funkia ja soulia, eli ei Mutiny ole myöhemminkään saavuttanut rock-yleisön keskuudessa minkäänlaista jalansijaa, ja funk-soul-diggareistakin epäilen vahvasti, että albumeilta on veivattu lähinnä niiden selkeimpiä funk-raitoja.

Tarkemmin ajatellen tämänhän voi nykyisin tarkistaa Spotifysta, ja katsoa, mitkä ovat soitetuimmat yksittäiset raidat. No niin, odotettu tulos. Funk'n Bop liki 60,000 toistoa, kun rock-pitoiset raidat jäävät muutamaan tuhanteen. MOT...

Kakkosalbumi Funk Plus the One on jo Spotfifynkin mukaan jäänyt erittäin vähäiselle huomiolle, ja soittokerrat ovat alle tuhannen per raita. Vannoutuneille P-funk-faneille tätä voi kuitenkin suositella, sillä joukossa on edelleen raitoja, jotka eivät ole myöskään liian rock-henkisiä, vaan ihan tuttua Clinton-klaanin meininkiä omituisine chanteineen ja laulunhoilotuksineen. Don't Bust the Groove on erityisen tummanpuhuvaa funkia.

Sinänsä mielenkiintoista on huomata, että levy-yhtiö näytti raakanneen albumeilta ulos pahimmat rock-sekoilut, sillä ennenjulkaisemattomat bonus-raidat ovat juuri niitä.

Reviewed by Ismo Tenkanen


Takaisin Funky Town Grooves -sivulle

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page