Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

The Manhattans: There's No Me without You (1973 reissue)

The Manhattans: There's No Me without You

October 11, 2015

Rating: 7/ 10

The original release on US Columbia, 1973
Now available at CD reissue by US Funky Town Grooves, 2015
Tilaa levy Soul Express-verkkokaupasta

US Funky Town Grooves reissue CD, 2015
1) There's No Me Without You 3:42
2) We Made It 4:20
3) Wish That You Were Mine 4:22
4) I'm Not a Run Around 3:18
5) Soul Train 4:42
6) You'd Better Believe It 4:31
7) It's so Hard Loving You 2:35
8) The Day the Robin Sang to Me 3:46
9) Falling Apart at the Seams 2:20
10) The Other Side of Me 3:12

Bonus tracks:
11) Wish That You Were Mine (7" Version) 3:30
12) You'd Better Believe It (7" Version) 3:20

The Manhattans-soul-lauluyhtyeen 1970-luku käynnistyi kahdella DeLuxe-merkin albumilla, jotka Funky Town Grooves paketoi yhdelle tupla-CD:lle. Näistä albumeista jälkimmäinen, A Million to One esitteli suurelle yleisölle yhtyeen uuden päävokalistin Gerald Alston, ja Alstonin myötä yhtye oli saavuttanut nyt ensimmäisen top 10 -soul-hittinsä, kun kappale One Life to Live nousi listakolmoseksi.

Lisää oli luvassa, kun yhtye siirtyi isolle major-merkille Columbialle, jolla heti ensimmäinen sinkku, kesällä 1973 julkaistu There's No Me Without You ylsi niin ikään listakolmoseksi Billboardin soul-kartalla. Samanniminen albumi seurasi perässä, eli tämä oli yhtyeen Columbia-debyytti. Levy on saatavana sekä 2on1-albumina Englannissa Kent-merkillä yhdessä yhtyeen toisen Columbia-kiekon That's How Much I Love You kera tai sitten erillisenä FTG-painoksena. Bonus-raitoina tällä levyllä ovat vain sinkkujen lyhennetyt 7 tuuman versiot, eli käytännössä mitään bonuksia ei ole. FTG:n kansiteksteissä on Matt Bauerin albumiesittely, johon hän on haastatellut Gerald Alstonia ja Mickey Eichner:iä, joka oli Columbian A&R-johtaja levyn julkaisun aikaan. Oli mukava kuulla, miten Mickey toteaa, että "we needed to have an R&B base and that was always my goal" - Manhattansia siis markkinoitiin USA:n mustalle väestölle eikä vielä yritetty mitään cross over -menestystä valkoisille.

Eichner kertoo, että saavuttaakseen ensin tuon mustan yleisön suosion, hän toivoi saavansa yhtyeen tuottajaksi Bobby Martinin, ja tämä toteutui. Heikki Suosalon Manhattans-storyssa yhtyeen jäsenet kertovat, miten olisivat itse asiassa halunneet kovasti Thom Bellin tuottajakseen, mutta tämä ei ollut saatavana. Bobby Martin kelpasi kuitenkin vallan mainiosti korvaamaan Bellin, koska Martin oli sovittanut Philadelphia International -artistien levyjä ja työskennellyt sellaisten nimien kuin The O'Jays, Harold Melvin & the Blue Notes, Patti LaBelle, Three Degrees kanssa. Martinin myötä Manhattans pääsi jopa levyttämään legendaariselle Sigma Sounds -studiolle.

Ja kyllähän Martinin ammattimainen kädenjälki kuuluu heti Columbia-debyytiltä. Soundit ovat tosiaan Philadelphia International -tasoa, ja ihmekös tuo, kun studio oli Sigma Sound ja muusikot PIR-levyiltä tuttuja legendoja. Norman Harris, Bobby Eli, Earl Young, Ronnie Baker, Vince Montana, Lenny Pakula, Larry Washington jne. olivat kaikki tuttuja nimiä PIR-diggareille. Ja totta kai jousi- ja puhallinsovituksista vastasi Don Renaldo.

Ainakin minulle jää myös vaikutelma, että Martin on pusertanut myös Gerald Alstonista enemmän irti, kuin mitä DeLuxe-levyllä kuultiin, mutta toki voi olla myös kyse nuoren artistin nopeasta kehittymisestä. Joka tapauksessa Alston on jo täydessä terässä levyllä, ja kun muu yhtye on tiivistetty unisono-tyyppiseen hienoon harmoniointiin taustalle, Alston revittää kyllä ihan antaumuksella soolo-osuuksia. Ja kun idea oli lumota soul-yleisö eikä vielä valkoinen yleisö, niin ei tarvinnut jarrutella...

Ehkä eniten albumilla ihmetyttää, miten omavarainen Manhattans oli edelleen sävelmäpuolella, sillä olisi saattanut arvella Bobby Martinin hankkivan myös laulunkirjoituspuolelle apuvoimia, mutta yhtyeen jäsenistä Edward "Sonny" Bivins, Winfred "Blue" Lovett, Gerald Alston ja Kenneth Kelly osallistuivat aktiivisesti sävellys- ja sanoitustyöhön ja viisikosta ainoastaan Richard Taylor:ia ei näy laulunkirjoittajissa. Merkittävin ulkopuolinen apu oli edelleen Teddy Randazzo, mutta ei häneltäkään ole kuin kaksi kontribuutiota. Itse asiassa ne jäävät levyn viihteellisimmäksi anniksi.

Tämä Columbia-debyytti oli myös yhtyeeltä siirtyminen aidosti 70-luvun albumimuottiin, mikä tarkoitti sitä, ettei mukana enää ollut mitään viime aikojen hittien tai standardien cover-versioita, joilla vielä pitkin 60-lukua tilkittiin albumiraidat niiden sinkkuraitojen väliin. Nyt kaikki kymmenen albumiraitaa olivat originaaliesityksiä.

Otsikkomelodia oli jo klassista 70-luvun Manhattansia: kaunis melodia ja sofistikoitu soundi ja tunnelma, mutta Gerald Alstonin äänestä ei puuttunut latausta ja sielukkuutta. Monologiosuudet, joista usein vastasi bassoääni Blue Lovett, oli myös osa Manhattansien konseptia, mutta näiden osaltahan kävi aina niin, että pop-markkinoille sinkut editoitiin niin, että ne käynnistyivät vasta alkumonologin päätyttyä, kun taas soul-markkinoille nämä "rap-osuudet" jäivät pidempinä sinkkuversioina (oikeasti ne olivat vain monologeja, samaan tyyliin kuin Barry Whiten örinät, eivät sitä "Rhythmically Accentuated Poetry", jollaiseksi 80-luvun rap kehittyi). Don Renaldon jousi- ja puhallinsovitusten ja PIR-levyiltä tuttujen muusikoiden myötä soundit olivat tosiaan hyvin PIR-henkiset, mutta enemmänkin sieltä Phillyn balladiosastolta kuin uptempo-puolelta. Bobby Martin todella tiesi, mitä halusi: Gerald Alston kommentti oli "I've never seen a producer like Bobby Martin. He was one of a kind".

Lopputuloksena oli äärimmäisen kurinalaisia, viimeisen päälle hiottuja esityksiä. Alston kuvailee miten he reissasivat edes takaisin Philadelphiaan, korjaamaan ja viilaamaan vokaaliosuuksia. Jos taustaosuudet olivat viimeisen päälle siistejä harmonioita, Alstonin oma rooli oli: "put a scratch lead on", ja on upeaa kuulla Geraldin raastavan kiillotettujen harmonioiden ylle. Englanninkielisissä kansiteksteissä toistuvat adjektiivit "majestic, velvety, sophisticated, sleek", mutta Alstonilla oli lupa pistää särmää tähän "puhtaaseen" soundiin. Hyvä niin.

Käytännössä usein sielukkaimmat ja raastavimmat esitykset olivat albumiraitoina eikä niinkään top ten -hitteinä. Tältä albumilta oma suosikkini tulkintana on Blue Lovettin kirjoittama Wish That You Were Mine, joka kyllä nostettiin kolmanneksi sinkuksi, mutta se ei enää noussut top teniin (sija 19.), vaikka on Alstonilta todella raastava tulkinta. En yhtään ihmettele, että Heikin haastattelussa Blue listaa tämän raidan yhdeksi suurimmista suosikeistaan Manhattans-levytysten joukossa!

Ei koko albumi sentään ollut pelkkää eleganttia balladia alusta loppuun. Columbian kansiteksteissä edelliin luvattiin yhtyeen esittävän paitsi "Soft, slow, beautiful ballads" niin myös "churnin', turnin', smokin' funk", koska tuo kombinaatio oli tietenkin myös paras resepti soul-listojen kärkeen. Niinpä albumilla on myös menopuolta, ja Soul Train-kappaleella on ilmiselviä vaikutteita jopa Sly & the Family Stone:lta. Vastaavasti It's So Hard Loving You lainaa sävelkulkua myöten Betty Wright -hittiä Clean up Woman, joka myi kultaa loppuvuonna 1971. Kansitekstien kirjoittaja Matt Bauer on muuten ilmiselvästi käynyt lukemassa Heikin jutun netistä ennen kirjoittamista, kun pystyy nostamaan juttuunsa myös mm. "Fat Larry" Jamesin kontribuution - läski-Lasse kun soitti noihin aikoihin rumpuja Manhattansien taustayhtyeessä... Bauer tunnustautuu itse erikoistuvansa "all things funky, soulful and groove oriented", joten pitäähän Fat Larry noteerata!

Kakkossinkuksi levy-yhtiö poimi kuitenkin jälleen romanttisen balladin You'd Better Believe, joka edustaa yhtyeelle tutumpaa smooth ballad -osastoa, hillityn jousitaustan ylle. Esitys rakentuu linjakkaan harmonisoinnin ja Alstonin sielukkaan soolo-osuuden ja adlibbailun varaan, tuttua ja turvallista smooth-linjaa. Singlen listasijoitukseksi tuli soul-18, ja pop-listoillakin top sataan.

Albumin loppua kohti eli vinyylin B-puolella on hieman vaatimattomampia ja popahtavampia raitoja kuten The Day the Robin Sang to Me ja Falling Apart at the Seams, mutta kokonaisuus on vahva seitsikko asteikolla yhdestä kymmeneen. On jälleen mielenkiintoista seurata, miten FTG:n rajoitetut parin tuhannen painokset alkavat myydä loppuun, ja vaikuttaako myyntiin se, onko samoja albumeita saatavana muilla levymerkeillä, kuten tätä levyä on saatavana Ace/Kent-painoksena Englannissa.

Reviewed by Ismo Tenkanen

Takaisin Funky Town Grooves -sivulle

Takaisin etusivulle