Suurin ero Norah Jonesiin on siinä, että Lizz Wright on todella laulajana upea, tummaääninen vokalisti, joka Tommi LiPuman ja kumppaneiden tuottamana liikkuu musiikillisesti laajalla alueella. Mainostekstin mukaan Lizzin musiikissa on "desin verran soulia, pari kupillista gospelia, hyppysellinen jazzia, sekoitetaan, ja lisätään suolaa (albumin nimi on Salt)". LiPuman aiemmat tuotettavat kuten George Benson, Randy Crawford, Natalie Cole, Al Jarreau etc. kuvaavat myös, että mistään varsinaisesta jazz-levystä ei ole kyse, vaikka jazzia on toki mausteena ja taustoista vastaa liuta jazz-muusikoita.

Levyn yleisilme on hieman mollivoittoinen, ja Lizzin syvät etelän (kotoisin USA:n Georgian osavaltiosta) juuret kuuluvat gospel- ja paikoin jopa blues-sävyinä. Toisaalta musiikillisesti esim. Des'ree ja Sade eivät useinkaan ole kaukana. Eräänlaista sadepäivien musiikkia Lizzin tumma soundi joka tapauksessa on, ja soveltuu parhaiten illan ja yön myöhäisiin tunteihin.

Kappaleiden joukossa ei ole ensi kuulemalla tyrmäävää esitystä, etenkin kun sovitukset pysyttelevät hillittyinä - instrumentit ovat kuitenkin alusta loppuun aitoja, yhtään syntetisaattoria tai rumpukonetta ei studioon ole kelpuutettu. Soittimista eniten on esillä akustinen kitara (mm. John Hart), myös akustista bassoa ja akusista pianoa ja selloa hyödynnetään runsaasti. Puhaltimia on vain kahdella kappaleella. Kitarointi on jazz-, blues- ja folk-sävyistä, ei suinkaan mitään rock-kitarointia.

Ajan myötä levyltä erottuvat edukseen muutamat mieleenpainuvat sävelmät. Lizzin omista sävelmistä vaikuttavimpia ovat nimikappale Salt, Fire sekä Eternity jotka voisivat sopia vaikkapa Anita Bakerin ohjelmistoon - sielukkaita tulkintoja hienoista sävelmistä.

Jazzahtavampaan makuun istuvat cover-versiot Open Your Eyes, You Can Fly (Chick Corea-Neville Porter-sävelmä) ja etenkin sykkivä Afro Blue (Mongo Santamaria-Oscar Brown Jr.). Gospel-antia edustaa nimensäkin puolesta jo parhaiten Walk with Me Lord, mutta gospelin ohella siinä on myös vahvasti blues- ja jazz-väriä. Pop-henkisemmistä kappaleista Lizz Wrightin yhdessä Kenny Banksin kanssa kirjoittama Blue Rose jää kertakuuntelulla mieleen - nähtäväksi jää yritetäänkö tästä suurta cross over -hittiä.

Heikkoa hetkeä levyltä ei löydä, ja vasta viimeinen kappale alkaa olla innokkalle soul- ja jazz-harrastajalle jo turhan lähellä Norah Jonesin folk-sävyjä. Kokonaisuutena kuitenkin vahva debyytti, ja ennen kaikkea laulutulkintoina vakuuttavaa jälkeä alusta loppuun. Suosittelemme lämpimästi omakohtaista koekuuntelua vaikkapa Verven nettisivuilta. ****

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page