Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

JANICE McCLAIN Janice McClain
(UK Funky Town Grooves CD, 2009) 19,90 e
Click here to buy - Tilaa levy Soul Townin verkkokaupasta
(Alkuperäinen albumi vuodelta 1986)
1) Passion and Pain
2) When Love Calls
3) Second Chance on Love
4) Let's Spend the Night
5) Give a Little Bit of Love
6) It's Gonna Come Back to You
7) Hideaway
8) The Rhythm of Our Love
9) Last Goodbye
Bonus tracks:
10) We're Not too Young (Extended Version)
11) Passion and Pain (Dub Version)


Soul Town aloitti maahantuonti- ja suoramyyntitoimintansa vuonna 1986, ja tätä Janice McClain:in albumia tuotiin varmaankin Suomeen kolme kappaletta, joista yksi seisoo edelleen vinyylihyllyssäni. Janice on taitava laulajatar, jonka albumin tuottajina MCA:lla olivat pitkälti samat nimet, jotka nostivat Stephanie Millsin takaisin soul-listojen huipulle samaan aikaan: Nick Martinelli, Ron Kersey ennen muuta. Koska Janicesta on varsin vähän ollut informaatiota saatavilla, oli mielenkiintoista lukea Englannin "soul-lähettilään" David Nathanin ansiokkaat kansitekstit tältä CD-uudelleenjulkaisulta. Davidkin myönsi, ettei aluksi tiennyt mitään Janicen historiasta, ja kun netistä ei lisätietoa ollut saatavilla, oli hänen jäljitettävä Janice itse, ja siinä hän onnistuikin tuottaja Bobby Elin avulla.

Janicen ensilevytys oli vuoden 1979 disko-hitti Smack Dab in the Middle, jolloin hän oli vasta 15-vuotias, mutta ensimmäistä albumia piti tosiaan odotella aina vuoteen 1986 saakka, jolloin Janice sai tämän toistaiseksi ainoan albuminsa markkinoille. Janice kertoo olleensa Patti LaBellen suojattina uransa alkuvaiheessa, ja Janicen tyyli onkin tavallaan jostain Stephanie Millsin ja Pattin puolivälistä. Välillä Janice liikkuu niin värikkäästi oktaavista toiseen, että ilmeisesti tytön opiskelut taidekoulussa kuuluvat tyylissä, vaikka Janicen tausta onkin gospelissa. Patti järjesti Janicelle esiintymisen, johon kutsui MCA-pomon Jheryl Busbyn kuuntelemaan Janicea, ja esiintymisen jälkeen Busby asteli lavan taakse ja ilmoitti Janicelle "tervetuloa MCA-perheeseen".

1980-luvun puoliväli oli soul-musiikissa vahva siirtymävaihe syntetisoiduista ja usein jopa rock-sävytteisistä "värittömästä musiikista" (erityisesti musiikki-tv-videoihin ei päässyt, jos musiikki oli mustaa, joten mustat artistit yrittivät valkaista musiikkiaan rock-sävyillä) takaisin akustisempiin ja perinteisen soulin soundeihin. Niinpä monet kone-soundeihin 80-luvun alkupuolella vahvasti satsanneet soul-tuottajat kuten George Duke ja Nick Martinelli tekivät yllättäen paluun aitoihin soittajiin, laadukkaisiin ajattomiin soundeihin ja painopiste siirtyi taustan groovailuista enemmän vahvoihin laulumelodioihin. Yksi merkkipaalu tämän tien vauhdittajana oli Stephanie Millsin vuoden 1985 albumilta singleksi poimittu versio Alton McClain & Destinyn väkevästä gospel-soul-sävelmästä I Have Learned to Respect the Power of Love, josta kaikkien yllätykseksi tuli ykköshitti alkukeväästä 1986. Vaikka tässä kappaleessa oli vielä koneellinen beat-pohja, tämä oli levy-yhtiöille ja niiden supertuottajille merkki siitä, että yleisö oli jo kyllästynyt syntiikkagroovailuihin, ja halusi takaisin ajattoman laatu-soulin pariin.

Janicen albumi on kaikin puolin erittäin tyypillinen tuon aikakauden tuote: sen parhaat raidat ovat ajatonta soulia, paluuta klassiseen balladi-souliin, mutta sitten kuitenkin suuri osa albumista on vielä tuota 80-luvun puolivälin synteettistä ja rock-kitaroidenkin ryvettämää soundia, jonka kohdalla mieluusti painaa skip-nappulaa nyt myös digitaalisella formaatilla kuunneltuna.

Marraskuussa 1986 julkaistu single Passion and Pain oli albumia edeltänyt sinkkujulkaisu, jonka oli tuottanut Nick Martinelli, mutta se ei vielä edustanut Martinellin uutta akustista tyyliä, vaan miehen listamenestykseen nostanutta konerumpujen sävyttämää klubi-soundia, jota Martinelli työsti runsaasti mm. Philly World-merkillä, ja siivitti myös englantilaisen soulin lippulaivan Loose Endsin lyhytaikaiseen USA:n listamenestykseen. Passion and Pain on soundillisesti täysin samaa sarjaa kuin Loose Endsin ensimmäiset USA:n listahitit kuten Hanging on a String. Tausta on synteettinen, mutta sitä väritetään oikeilla instrumenteilla ja jopa hienolla jazzahtavalla kitarasoololla, ja synteettisen taustan ylle Janice pursuttaa antaumuksella hyvänpuoleista melodiaa. Luulen, että kappaleen suurin ongelma oli se, että vaikka kappale oli upotettu klubisoundeihin ja koneelliseen rytmiin, raidan tempolukemat olivat alle sadan, jolloin se oli klubikäyttöön liian hidasrytminen, lähes balladinomainen, jolloin raita tuskin sai juurikaan soittotilaa siinä ympäristössä, mihin se oli selvästi tarkoitettu.

Toinen Martinelli-tuotos albumilla oli When Love Calls, joka on Philadelphia soul -veteraanien Jefferson-Simmons sävelmä, jonka Martinelli oli sovittanut ilmavampien Loose Ends-raitojen tyyliin moderniin taustaan. Onnistunut yhdistelmä uutta ja vanhaa, jossa tausta ei nouse liian hallitsevaksi, vaan antaa hyvin tilaa Janicen erittäin taitavalle ja värikkäälle tulkinnalle.

Sitten seuraavat albumin balladit, jotka ovat vahvaa ajatonta laatu-soulia, todellinen paluu soulin syville Etelän ja gospelin juurille kesken 80-luvun syntiikka-groovailujen. Itse Sam Dees oli kirjoittanut laulun Second Chance on Love, ja tuottajana oli Nick Johnson, joka oli vuosia työskennellyt Aretha Franklinin taustayhtyeessä kosketinsoittajana. Janice itsekin noteeraa tämän kappaleen suosikkinaan uudelleenjulkaisua edeltävässä haastattelussaan. Kappaleen keskellä Nick Johnson hyödynsi vielä James Clevelandin gospel-kuoroa, ja taustaa väritetään tyylikkäästi sopraanosaksofonilla. Todella ajatonta juurevaa balladi-soulia, ja erinomainen vertailukohta tälle ovat Stephanie Millsin 80-luvun lopun juurevimmat MCA-balladit. Janice itse toteaa Nick Johnsonista, että "he brought stuff out of me I didn't know I had in me", viitaten siihen kieputteluun ja vääntöön, jota hän esitti kappaleella. Paikoin meno muistuttaa Patti LaBellea ja on ehkä jo turhankin teatraalista, mutta kyllä Janice on kotonaan myös gospel-henkisessä irrottelussa, kun hän improvisoi lopussa gospel-kuoron kannustamana. Itse pidän eniten kappaleen alkupuolen levollisemmasta värittelystä, kun Janice kuulostaa paikoin kovasti Stephanie Millsiltä.

Perään seuraa toinen klassinen soul-balladi Let's Spend the Night, jonka Janice haastattelussaan paljasti purkitetuksi jo ennen MCA-sopimusta, mutta kappale liitettiin mukaan albumille, ja julkaistiin myös toisena singlenä, joskaan listoille asti se ei enää noussut. Raita on perinteistä balladi-soulia oikeiden muusikoiden värittämässä taustassa, ja Janicen tulkinnassa on jälleen paljon Stephanie Mills-sävyjä - sataprosenttista soulia! Suositeltavaa kuunneltavaa siis erityisesti Stephanie Mills-faneille.

Nämä edellä mainitut neljä raitaa muodostivat vinyyli-albumin laadukkaan A-puolen. Mutta entä B-puoli? Ikävä kyllä taso romahtaa totaalisesti vinyylin B-kyljellä (CD-julkaisun raidat 5-9), jolla ilmeisesti MCA on sanellut tuottajille, että tehkää jotain ajanmukaista, jolla saadaan Janice MusicTV:n ja radiokanavien soittolistoille. Soundillisesti kappaleet ovat melkoinen sekasikiö valkoisen ja mustan musiikin elementtejä; vaikka joukossa napsuu funk-basso ja intensiivisiä kosketinkuvioita, sekametelisoppaa hämmennetään rock-kitaroilla kolmellakin eri raidalla, syntiikkasoundit ovat epämiellyttävät ja koneet nakuttavat rytmejä. En voi väittää pitäväni myöskään Janicen funkahtavammasta laulutyylistä näiden menoraitojen yllä: esikuvana lienee Chaka Khan, mutta sitten korkeilla oktaaveilla mieleen tulee Melba Moore.

B-puolen ainoa kuunneltava raita on levollinen päätösballadi Last Goodbye, jossa on jälleen Stephanie Mills-sävyjä, toisena säveltäjänä on David Lasley ja tuottajat Ron Kersey ja Louil Silas korostavat taustalla pianoa.

CD-julkaisun bonus-raidoilla ei ole suurta merkitystä, kun bonuksina on instrumentaali-dub Martinelli-hitistä Passion and Pain ja hyvin vaatimaton syntiikkasätkätys We're Not too You, joka lienee jäänyt originaali-albumilta hyllylle.

Ankea albumin B-puoli sai minut aikanaan pudottamaan arviopisteet levylle kahteen ja puoleen tähteen, mutta annetaan nyt puolikas enemmän, kun A-puolen laadukkuus painaa vaakakupin sentään tyydyttävään. Janice kertoo työskennelleen viime aikoina Bobby Elin kanssa myös uutta materiaalia, nähtäväksi jää saadaanko Janicelta uutta albumia joskus markkinoille. *** -IT

Takaisin Funky Town Grooves -levyjen esittelyyn

Takaisin Soul Townin etusivulle
Back to our (English) home page