Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

JAMES BROWNIA UUDELLEENJULKAISUINA

60- ja 70-luvun funk-klassikot uudelleenjulkaisuina

Osa 2: Siirtyminen funkiin

"There Was a Time" may well be the single most riveting Brown performance on record. You can practically see funk waving a flag on the horizon


Papa's Got a Brand New Bag
Japanese Universal Music CD, original release in 1965
1) Papa's Got a Brand New Bag 2) Papa's Got a Brand New Bag (Part 2) (Instrumental) 3) Mashed Potatoes U.S.A. 4) Cross Firing (Instrumental) 5) Love Don't Love Nobody 6) I Stay in the Chapel Every Night 7) And I Do Just What I Want 8) This Old Heart 9) Baby, You're Right 10) Have Mercy Baby 11) You Don't Have to Go 12) Doin' the Limbo

Vuoden 1965 single Papa's Got a Brand New Bag oli yksi James Brownin funk-uran pohjustajia, mutta singlen vanavedessä julkaistu samannimen albumi oli ainoastaan kokoelma vanhoja sinkkuja, ja ainoa kappale, joka levyllä oli ennen julkaisematon, oli tasokkaanpuoleinen balladi I Stay in the Chapel Every Night.

Tämän albumin teema oli kuitenkin luoda nyt Jamesista imagoa energisenä menopalojen kunkkuna, ja siksi mukaan oli kaivettu joukko vanhoja menoraitoja Mashed Potatoes U.S.A.:ta myöten, ja materiaali oli suurelta osin jopa 4-5 vuoden takaista. Eli mukana olivat myös vuoden 1960 rock'n'roll-henkinen This Old Heart ja vuoden 1964 lopulla julkaistu Have Mercy Baby, jossa siinäkin oli vielä 50-lukulaista henkeä, eli levytysvuosi saattaa olla 60-luvun alusta, vaikka kappale julkaistiinkin sinkkuna vielä vuoden 1964 lopulla.

Yllättävää kyllä, mukaan oli mahdutettu myös vuoden 1961 kakkoshitti R&B-listoilla, väkevä torvien ryydittämä balladi Baby, You're Right, jonka James oli kirjoittanut yhdessä Joe Texin kanssa.

Itse Papa's Got a Brand New Bag on joka tapauksessa maineensa veroinen kulmakivi Jamesin uralla, sillä tämä torvivetoinen, jäntevä tanssikappale oli rakentamassa pohjaa Jamesin funk-menestykselle. Kuten kappaleen instrumentaali-jatko-osa mainiosti osoittaa, taustayhtyeellä alkoi olla tiukka, kurinalainen groove, jonka ylle oli sekä mainio Jamesin karjua omia osuuksiaan että sooloilla instrumenteilla, kuten Part 2:lla vedetään lähes kappaleen alusta loppuun verevää saksofonisooloa. Kakkososa kolahtaakin enemmän tänä päivänä kuin tutuksi tullut Part 1. Sinkku vietti R&B-listan ykkösenä huikeat kahdeksan viikkoa, ja siitä tuli kiistatta James Brownin uran suurin hitti toistaiseksi. Perättäisten ykkösviikkojen osalta saavutusta ei James myöhemminkään ylittänyt.

Japanilaispainoksen kansi on napattu uudelleenjulkaisusta, jonka kannessa kuvataan vain "papan uutta salkkua", joka oli kuitenkin siis lastattu vanhoilla tanssihiteillä. Mutta uusi aikakausi oli nyt siis alkanut, ja sille oli aika levyttää jatkoa, jota ei vielä tällä albumilla siis kuultu. ***


I Got You (I Feel You)
Japanese Universal Music CD, original release in 1966
1) I Got You (I Feel Good) 2) Lost Someone 3) Night Train 4) You've Got the Power 5) Love Don't Love Nobody 6) Think 7) Good, Good Loving 8) I Can't Help It (I Just Do-Do-Do) 9) I've Got Money 10) Three Hearts in a Tangle 11) Suds (Instrumental) 12) Dancin' Little Thing

Tämä ja edellä (sekä seuraavaksi) arvioitu japski-uudelleenjulkaisu on pakattu Japanissa muotiin nousseeseen litteään kovakantiseen pahvikoteloon, jonka sisällä on CD-levy ohuessa muovipussissa - eli painoksella halutaan korostaa vinyylinomaisuutta. Pakkausmuotoa kutsutaan englanniksi "paper sleeve package", ja täytyypä todeta, että kiehtoisi ajatus, että kaikki CD-levyt olisi pakattu samaan muotoon - jolloin levyt olisivat vieneet hyllyssä vain murto-osan siitä tilasta, mitä ns. jewel boxit eli perinteiset CD-kotelot vievät.

Hieno on siis pakkaus ja levyn hinta on japski-luokkaa eli 30 euroa, mutta itse albumi on taas käytännössä eräänlainen kokoelma Jamesin sinkkuja 60-luvulta, uusimmalla sinkkuhitillä eli I Got You (I Feel Good) täydennettynä. Joka tapauksessa kokoelmaan osuu nyt useita kappaleita, joita ei ole mukana edellisillä tässä jutussa esitellyillä albumeilla, mutta myös "tuplia" tulee väistämättä, jos ostaa useampia 60-luvun alkupuolen James Brown -albumeita.

Albumin tuore hitti oli loppuvuodesta 1965 julkaistu I Got You (I Feel Good), josta James sai yhtä massiivisen hitin kuin pari kuukautta aiemmin julkaistusta Papa's Got a Brand New Bag'ista. Siinä missä Papa oli listaykkösenä kahdeksan viikkoa, I Got You vietti kuusi viikkoa Billboardin R&B-listan ykköspallilla ja ylsi USA:n pop-listalla kolmoseksi (Papa jäi pop- listalla kahdeksanneksi). Usko tai älä, tämä sijoitus jäi Jamesin koko uran korkeimmaksi pop-listasijoitukseksi - vaikka menestys oli muuten vasta alkamassa!

Tuhtien torvien ja jylhän bassokuvion saattelema I Got You (I Feel Good) onkin melkein Papa's Got a Brand New Bagin veroinen komeasti svengaava funk-klassikko. Nimenomaan funk-klassikko, sillä kyllä tätä tyyliä saattoi jo pikku hiljaa nimittää funkiksi, kun meno rakentuu maanläheiseen, tummaan soundiin, jossa torvet keinuttavat toistuvaa kuviota, jota kehtaa jo grooveksikin kutsua. Rytmi on tosin vielä selvästi nopeampi kuin funkissa on totuttu (n. 130 BPM), ja rumpalin perusrytmi kevyehkö - vaihtelua tulee erilaisista breikeistä ja torvien painotuksista.

Albumiraidat on poimittu yllättävänkin kaukaa menneisyydestä, kun mukana on jo vuoden 1960 Think-albumin otsikkokappale ja samalla albumilla ollut vuoden 1959 rock'n'roll-tyyppinen Good Good Lovin', sekä vuoden 1962 albumilla jo esiintyneet Love Don't Love Nobody ja Dancin' Little Thing. Vuoden 1961 instrumentaali-albumilta Night Train ovat puolestaan ko. albumin nimikappale (puoli-instrumentaali) Night Train ja Suds. Edellinen käynnistyy sillä tutulla Oliver - the night train! -huudahduksella, jota YLEn soul-ohjelma Yöjuna käytti tunnarinaan. Muutenhan kappale on rentoa ja lähes tasapoljentoista säkätystä, siten äärimmäisen kaukana funkin sykkeestä, vaikka puhaltajat yrittävät parhaansa tuoda eloa menoon sooloineen. James vierailee vain raidan lopussa luettelemassa paikkakuntia, jonne yöjuna hänet voisi viedä. Suds on tunnelmaltaan 50-lukulaista rhythm & bluesia rämäkän fonin johdolla.

Harvinaisinta antia albumilla on vuoden 1963 single Three Hearts in a Tangle B- puolineen I've Got Money. A-puoli jäi minihitiksi, mikä ei ole ihme, sillä se kuulosti usean vuoden takaiselta nopealta R&B-rytkeeltä, jossa popmainen kertosäemelodia ja ryskäävä tausta ovat aivan eri maailmasta. I've Got Money tuntuu hieman kuin Otis Reddingin I Can't Turn You Loose:n esiasteelta, eli vauhtia piisaa rytmissä ja torvet veivaavat yhtä simppeliä riffiä. Onneksi James ei jäänyt tälle tasolle menopaloissaan! Molemmat sinkkupuolet olivat mukana myös Tour the U.S.A.-albumilla, joka julkaistiin vuonna 1962.

Ainoa tuore tallenne levyllä singlehitin I Got You ohella oli I Can't Help It, eli hittisinkun alkuperäinen B-kylki, sentimentaalinen balladi, joka on kuitenkin istutettu 50-lukulaiseen rentoon R&B-taustaan. ***



It's a Man's Man's Man's World
Japanese Universal Music CD
Original release on King 985, 1966
1) The Scratch (Instrumental) 2) It's a Man's Man's Man's World 3) Bewildered 4) Is It Yes, or Is It No? 5) Ain't That a Groove, Pt. 1 6) The Bells 7) Ain't That a Groove (Part 2) 8) Come Over Here 9) In the Wee Wee Hours 10) I Don't Mind 11) Just You and Me, Darling 12) I Love You, Yes I Do

Japanilaiset ovat taas tehneet hyvää työtä julkaisemalla tämänkin albumin uudestaan, sillä vaikka CD:n hinta on 30 euroa, se tuntuu varsin kohtuulliselta verrattuna siihen, että Craig Moererin Records-by-mail pyytää alkuperäisestä vinyylistä 175 taalaa...

Mistään järisyttävästä klassikosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan edellisten Jamesin albumien tapaan pelkästä sinkkukokoelmasta, jossa uutta materiaalia oli pari tuoreinta sinkkua ja jälleen loput raidat vanhaa ja ennen sinkkuna julkaistua tavaraa.

Uusia äänitteitä olivat maaliskuussa 1966 sinkkuna julkaistu Ain't That a Groove ja saman vuoden keväällä ykköshitiksi noussut nimikappaleballadi, sekä sinkkujen B-puolet, kaikkiaan siis neljä raitaa. Koska jälkimmäinen sinkku oli isompi hitti, ladattiin samannimiselle albumille sitten joukko Jamesin vanhoja balladeja. Niinpä Ain't That a Groove jää itse asiassa kakkososineen ainoaksi kunnon menopalaksi. Kappale ei ole funkia, vaan hyvin vanhakantaista rhythm & bluesia, jossa on myös jazzahtavuutta ja groove on nimenomaan r&b-henkistä menoa 50-luvun tyyliin. Lajissaan aika mainio esitys.

Ymmärtääkseni albumista on kaksi painosta, ja alkuperäisellä vinyylillä oli vain 10 raitaa, tai 11 jos lasketaan Ain't That a Groove'n Part 1 & 2 eri raidoiksi. Japski-kopio lienee sitten otettu levyn uudelleenjulkaisusta, johon on lisätty myös In the Wee Wee Hours, vuoden 1964 Please Please Please -sinkun B-puoli.

Vaatimattoman instrumentaalin The Scratch sijoittaminen levyn alkuun tuntuu virheeltä, ja alkuperäinen vinyyli käynnistyikin hittiballadilla, joka on jousivallin tukemana laulettu dramaattinen balladi. Lyriikat ovat aika klassiset: James kertoo että miehet loivat auton, junan, sähkölampun ja veneen, mutta maailma ei olisi mitään ilman naisia. "This is a man's world, but it wouldn't be nothing without a woman or a girl". Jamesin tulkinta on rankkaa soulia, ja albumin alaotsikko "Soul Brother # 1" sai vastinetta.

Sinkun B-puoli oli toinen balladi Is It Yes Or Is It No?, jossa on rennompi tunnelma, mutta James lataa kyllä laulunsa voimalla tässäkin. Kertosäemelodiaa laulaa tyttökuoro, jonka kanssa vuoropuheluna James raastaa omat osuutensa. Kun muuta uutta materiaalia ei ollut albumia varten purkitettu, kerättiin sitten arkistoista vanhempia balladeja, kuten doo wop -henkinen vuoden 1961 Bewildered, 50-lukulaisen kuuloinen Wee Wee Hours, vuoden 1962 albumilta jo tutuksi tullut I Don't Mind ja vuoden 1960 single The Bells, joka on Billy Wardin (& Dominoes) ohjelmistosta poimittu aika omituinen, itkuinen hautajaisparku.

Vuoden 1962 keinuvaan midtempo-ralliin Come Over Here James tai levy-yhtiö näyttivät kovasti tykästyneen, kun julkaisivat sen vielä vuonna 1966 sinkkuna uudelleen juuri ennen nimikappaleballadia, ja kyseinen kappale on taas kerran tälläkin levyllä, vaikka sitä oli kuultu jo monella aiemmalla Jamesin albumilla.

Just You and Me, Darling on sekin peräisin jo vuodelta 1961, B-puoli singlestä, jonka A-puoli oli tämän albumin päättävä I Love You, Yes I Do. Edellinen on suorastaan kirkuen rääkäisty rhythm & blues, josta on suorastaan hankalaa tunnistaa James Brownia laulajaksi. Sen vastapainoksi sinkun kääntöpuoli I Love You, Yes I Do on pikemminkin ruusuisen hempeilevä rakkaudentunnustus, jota ovat tulkinneet myös mm. Bullmoose Jackson, Marvin Gaye & Kim Weston, Dinah Washington, Ted Taylor ja Lou Rawls. ***


Raw Soul
Japanese Universal Music CD / Polydor Vinyl LP Reissue
Original release on King 1016, 1967
1) Bring It Up 2) Don't Be A Dropout 3) Till Then 4) Tell Me That You Love Me 5) Yours And Mine 6) Money Won't Change You, Part 1 7) Money Won't Change You, Part 2 8) Only You 9) Let Yourself Go 10) The Nearness Of You 11) Nobody Knows 12) Stone Fox

Jamesin albumeille alkoi tästä kiekosta lähtien tulla jo enemmän merkitystä, kun James levytti uutta materiaalia niille, eikä LP-levyjä enää siten koottu pelkästään vanhoista sinkuista, uusimmalla hitillä täydennettynä. Niinpä levyn kanteen oli kirjoitettu näkyvästi "All new great songs never before in an album". Toki tämänkin albumin enemmistö on lohkottu sinkkujen A- ja B-puoliksi vuosina 1966-67, mutta mukana oli myös puhtaasti albumimateriaalia (Till Then, Nearness of You), jota ei ole millään singleillä. Tuo "Never before in an album" ei pitänyt ihan sataprosenttisesti paikkansa, sillä viihteellinen balladi Till Then oli poimittu vuoden 1964 albumilta Out of Sight - jolla James tulkitsi Frank Sinatra / Nat King Cole -tyyppistä materiaalia.

James Brownin tyylin kehittymistä 50-lukulaisesta rhythm & bluesista 60-luvun alun souliin ja 60-luvun puolivälistä alkaen funkiin voi seurata oikeastaan tällä yhdellä albumillakin, kun mukana on jo varsin tyylipuhdas funk-raita Let Yourself Go vanhempien tyylilajien seassa. Siitä James saikin kesällä 1967 top ten -hitin R&B-listalla, kun menestys ymmärrettävästi pop-listoilla jäi ohueksi... Kappale on varsin tiukka alkuaikojen funk, ja metsästämisen arvoinen. Vaikka rytmi ei ole vielä kaksinen, menoa ryyditetään Papa's Got a Brand New Bag -tyyliin torvilla ja helisevällä kitarariffillä, ja tunnelma on alusta lähtien intensiivinen ja kuuma. Jamesin vokalisointi on jo legendaarista funk-uhoa, tosin lyriikoissa James esittelee kappaleen "just rhythm and blues":iksi, eli funkista ei vielä puhuta.

Toinen tulevaisuuden suunnan näyttäjä albumilla oli Money Won't Change You, joka jäi loppukesästä 1966 niukasti top tenin ulkopuolelle sinkkuna, mutta tässäkin kappaleessa on alkukantaista voimaa ja simppelistä poljennosta huolimatta funkin tunnelmaa, kun torvet tööttäävät riffejään ja fonisti pörrää taustalla kuin ampiainen. Jamesin oma osuus alkaa olla jo myöhemmin tutuksi tullutta funk-saarnaa ja ähkyä. Näin mustalla menolla ei ollut tietysti mitään asiaa pop-listakärkeen. Rieha jatkuu kakkososalla.

Noiden funk-henkisten rytkeiden lomassa levyn musiikillinen kirjo oli kuitenkin vielä laaja, ulottuen rhythm & bluesiin, soul-balladeihin ja jopa Latin-perkussioilla sävytettyyn tanssiraitaan Bring It up, joka avaa albumin yllättävissä tunnelmissa. Kappale oli kuitenkin alkuvuodesta 1967 top ten -hitti, eli albumin julkaisuhetkellä huhtikuussa 1967 Jamesin tuorein hitti, mikä selittää sen, miksi se sijoitettiin avausraidaksi.

Toinen lähes hämmentävä Latin-hyppy Jamesilta on instrumentaali Yours and Mine, joka jousineen kuulostaa aika kornilta, vaikka timbales-sooloilu onkin ihan hupaisaa. Mainittakoon, että Jamesilta julkaistiin pelkästään vuonna 1966 peräti neljä eri instrumentaali-albumia, joten niiltä löytyy varmasti vaikka mitä kummallisuuksia, jos niitä joku perfektionisti haluaa lähteä keräilemään. Totta puhuen tämä raita ei ainakaan houkuttele ostamaan kalliita originaaleja, kun niitä ei ole uudelleenjulkaistu.

Koulunkäynnin merkityksestä saarnaava Don't Be a Drop-out oli tietysti tärkeä sanomaltaan, ja merkkipaalu 60-luvun yhteiskunnallisten laulujen joukossa, mutta musiikillisesti kappaleessa on vaikutelma, että James vain juttelee leppoisasti laukkaavan taustan tahdissa. Ostivatkohan mustien vanhemmat sinkkua jälkipolvelleen, kun kappaleesta saatiin R&B-listoilla peräti listanelonen? "Kids, stay in school, you gotta gotta gotta have an education - don't be a drop-out!"

"Puhtaat albumiraidat" eli ei sinkuilla julkaistut laulut Till Then ja The Nearness of You edustivat Jamesin hempeintä puolta eli ovat leppeitä jousitaustaisia balladeja, joilla Jaska myös itse rajoittaa irrotteluja. Sävelmät ovat standardeja, edellinen tunnetaan paremmin doo wop & R&B -puolelta, jälkimmäinen jazz-standardina, joskaan Jamesin versio ei edes yritä jazzin suuntaan.

Täydellinen vastakohta näille on lähes eläimellisesti vetäisty lyhyt live-otos rhythm & blues -menokappaleesta Tell Me That You Love Me. Drop-out-sinkun B-puolella on sama kappale, mutta en ole varma onko kyse samasta versiosta, todennäköisesti. Hurjaa menoa tuntui olevan Jamesin live-meno jo tuolloin!

Only You on I Got You-sinkun B-kylki, sielukkaasti vetäisty soul-balladi, jolla tyttökuorolla on vahva rooli Jamesin taustalla. Nobody Knows oli Bring It Up:in B-puoli, deep-henkisesti tulkittu soul-balladi, jonka sävelmä ei kuitenkaan nouse kovin ikimuistoiseksi. Päätösraita Stone Fox oli puolestaan Let Yourself Go-sinkun B-puoli, tyhjänpäiväinen kitaravetoinen instrumentaali-renkutus, jossa ei ole funkin häivääkään, jos kohta ei souliakaan.

Sääli levyn suurta epätasaisuutta, sillä joukossa oli todella mielenkiintoisia yksittäisiä raitoja. Joka tapauksessa LP tarjosi selvästi tuoreempaa materiaalia Jamesilta kuin aiemmat, vanhoista sinkuista kootut albumit. ***


Cold Sweat
Japanese Universal Music CD / Polydor Vinyl LP Reissue
Original release on King 1020, 1967
A 1) Cold Sweat Part 1 & Part 2 2) Fever 3) Kansas City 4) Stagger Lee 5) Good Rockin' Tonight
B 1) Mona Lisa 2) I Want to Be Around 3) Nature Boy 4) Come Rain or Come Shine 5) I Loves You Porgy 6) Back Stabbin'

Edellisen albumin komea funk Let Yourself Go nousi sinkkulistoille toukokuussa 1967, ja kaksi kuukautta myöhemmin seurasi Cold Sweat, jonka myötä voitiin toden teolla havaita Jamesin siirtyneen puhdasveriseen funkiin. Cold Sweat on kaikin puolin sataprosenttista funkia, toisaalla jopa vallankumoukselliseksi ristitty funk-musiikin merkkipaalu. Kappaleen rytmi on vahvasti synkopoitu 110 BPM Clyde Stubblefieldin rumpaloima kuvio, sitä täydentää muhkea bassokuvio, ja menon täydentää torvisektion riffit, hypnoottinen rytmikitarakuvio ja itse Maceo Parker saksofonisoolollaan. Cold Sweat nousi R&B-listaykköseksi, ja oli pop-puolellakin seitsemäs. Kappale tunnetaan varmasti tänä päivänä paremmin rap-levyille samplattuna erityisesti introstaan ja simppelistä torviriffistään, mutta originaalissa kiehtoo nimenomaan Stubblefieldin herkullinen rumputyöskentely sekä pikkusinglen B-puoli eli Part 2, pitkän mutta yhtenäisen albumiraidan suorastaan legendaarinen loppuosa, jolla Maceo sooloilee fonilla, ja James yllyttää taustayhtyettään soolo-osuuksiin, "Maceo, come on now, brother, let me have it" "give the drummer some" "go on, uh uh" etc. Klassikko.

Samanniminen albumi oli kuitenkin rehdillä suomen kielellä pelkkää kusetusta. Albumikannessa komeilee edellisen levyn tapaan että kaikki uusia sävelmiä "never in an album", ja niin vain puolet albumista eli kuusi raitaa oli vuodelta 1964, ja kaikkea muuta kuin uusia sävelmiä. Niinpä mukana on vuoden 1964 Out of Sight-albumilta peräti viisi raitaa: Mona Lisa, I Loves You Porgy, Good Rockin' Tonight, Come Rain or Shine ja Nature Boy, ja nämähän ovat yhtä lukuunottamatta sataan kertaan levytettyjä standardeja, samoin kuin tietenkin Fever ja Lloyd Pricen Stagger Lee. Oikeampi nimi albumille olisi siis ollut Albumful of Old Standards from the Archives, mutta sillä ei varmaankaan kauppa olisi käynyt yhtä sutjakkaasti kuin otsikolla Cold Sweat, ja valheellisella yläotsikolla "All new great songs never in an album"...

Eivät nuo toki heikkoja ole nuo Jamesin tulkinnat standardeista, itse asiassa osa on aivan räväköitä, kuten sinkuksi nostettu Kansas City, mutta joka tapauksessa varmaankin jokainen, joka oli rientänyt ostamaan albumin, kuvitteli saavansa albumillisen Cold Sweatin tyyppistä uutta musiikkia eli funk-tyyliä, eikä pussillista arkistoista kaivettuja standardeja. Kyllähän esim. rock'n roll Good Rockin' Tonight kuulosti jo varmasti vuonna 1967 esihistorialliselta tyyliltä, kun James oli siirtynyt noista soundeista jo aivan uusiin kuosiin.

Lisäksi Jamesin yritelmät Nat King Colen suuntaan, eli yökerhomaiset pehmoilut jousivallien päällä kuten Mona Lisa ja Nature Boy olivat aika kammottavia. Japski-CD-painoksella kappalejärjestys laitettiin uusiksi, mutta yllä on alkuperäinen vinyylialbumin kappalejärjestys, ja koko viihteellinen B-puoli on tosiaan ajan ja vinyylin hukkaa. Albumin B-puolen fiaskon "kruunaa" umpisurkea kehnosoundinen instrumentaali Back Stabbin' joka on tuollaista karseaa "iloisesti Hammondilla"-menoa.

Pisteytyksessä on otettava huomioon häpeilemätön asiakkaiden huijaus eli yritys myydä vanhaa arkistomateriaalia valheellisella otsikolla "all new great songs never in an album", ja pakko sakottaa siitä. **


I Can't Stand Myself
Japanese Universal Music CD / Polydor Vinyl LP Reissue
Original release on King 1020, 1968
A 1) I Can't Stand Myself (When You Touch Me) Pt. 1 2) There Was a Time 3) Get It Together (Part 1) 4) Baby, Baby, Baby, Baby 5) Time After Time 6) The Soul of J.B. (Inst.)
B 1) I Can't Stand Myself (When You Touch Me) Pt. 2 2) Get It Together Part 2 3) Why Did You Take Your Love Away from Me 4) Need Your Love So Bad 5) You've Got to Change Your Mind 6) Funky Soul # 1

Seuraavaa James Brownin varsinaista albumia saatiin odottaa maaliskuuhun 1968 asti, mutta se oli vihdoin aivan tuoretta materiaalia eikä mikään arkistoista yhden tuoreen hittisinkun ympärille kasattu kokoelma. Mukana oli neljä tuoreinta sinkkua, lokakuussa 1967 ilmestynyt Get It Together (B-puolineen eli part 2), instrumentaalisinkku Funky Soul No. 1 / The Soul of JB, I Can't Stand Myself ja saman sinkun B-puoli There Was a Time, jotka molemmat noteerattiin vuodenvaihteessa 67/68 R&B-listoilla, sekä vielä neljäntenä maaliskuussa 1968 julkaistu, minihitiksi jäänyt Bobby Byrdin kanssa esitetty You've Got to Change Your Mind. Ja ne jäljelle jääneet raidatkin olivat vuoden 1967 satoa, eli ei yhtään vanhaa arkistoraitaa.

Noista neljästä sinkusta suurimmaksi myyntimenestykseksi muodostui I Can't Stand Myself, ja niinpä siitä tietenkin tehtiin myös albumin otsikko ja avausraita. Kappale muistetaan parhaiten jo introssa kuultavasta ja läpi levyn sinnikkäästi samassa muodossa toistuvasta kitarakuviosta, jonka takana on kuitenkin varsin erikoinen rytmi, joka on kaukana perusmetriikasta. Jamesilla on jo myöhemmin tutuksi tulleet Good God-huudahduksensa kaiken muun mesoamisen lomassa. B-puoliskon alkuun sijoitettu kakkos-osa - jota ei ollut siis singlen kääntöpuolena - jatkaa samaa menoa, mutta ei tarjoa merkittäviä soolo-osuuksia tms.

I Can't Stand Myself-singlen kääntöpuolelta DJ:t löysivät kuitenkin kappaleen There Was a Time, joka R&B-listoilla jopa nousi sitten pykälän korkeammalle kuin edeltäjänsä eli kolmanneksi, vaikka pop-listoilla menestys oli vaisumpi. Itsekin pidän huomattavasti enemmän tästä vauhdikkaammasta, B.T. Expressin myöhempiä juna-funkeja muistuttavasta groovailusta. Tausta on todella hienosti rakennettu ja käy esimerkistä groove-funkista, jossa kaikki soittimet osallistuvat hypnoottisen kiertokuvion rakentamiseen. Torviriffit säkenöivät ja taustalla keinuu foneilla luotu kuvio mahtavan grooven yllä. Jamesin oma osuus on tuttua mainiota funk-uhoamista: "But you can bet, you haven't seen nothing yet - until you see me do The James Brown"... Tässä on todella legendaarinen ja funk-diggarien syystäkin jalustalle nostama raita. Vilkaiskaapa YouTubesta klippi, jossa James esittää kyseisen kappaleen Sammy Davis Jr.-show'ssa kamelitansseineen - cool!

Googlaamalla selvisi myös se, että There Was a Time oli alun perin äänitetty live-sovituksena, ja yhtye improvisoi siinä Let Yourself Go:ta. Ja niinhän tuo tarkistettuna kuuluu olevan: There Was a Time käynnistyy Let Yourself Go:n torviriffistä, mutta rytmiä on vauhditettu ja lähdetty improvisoimaan. Samasta kappaleesta tultiin tulevina vuosina kuulemaan lisää versioita, mutta tämän albumin versio on siis se originaali. Lainataan vielä vain yhtä monista kehuista, joita kappaleesta löytyi erilaisista funk-kolumneista ja blogeista: "When James Brown laid down the original version of ‘There Was A Time’, he created a record so powerful, that it stands to this day as a sort of three-minute manifesto on the importance of dance steps as a signifier of power, masculinity and all around coolness." ("funky16corners.blogspot.com").

Varhaisempi sinkku Get It Together on Maceo Parkerin fonisoolosta huolimatta selvästi vaatimattomampi funk, ja jäi ansaitusti top tenin ulkopuolelle. Rytmi on jotensakin hätäinen, ja kunnon groovea ei synny. Part 2 menee vielä "can you hear me" -huudatukseksi.

Tässä vaiheessa oli jo selvää, että James oli muuttanut tyylinsä nyt pääosin funkiksi. Melodioiden laulaminen oli hänestä "vähän vanhanaikaista". "I didn't need 'melody' to make music. That was, to me, old-fashioned and out of step. I now realized that I could compose and sing a song that used one chord or at the most two." Näinhän se oli.

Jamesin listamenestys kyllä myös ohjasi miestä funkin suuntaan, sillä systemaattisesti isoimmat hittinsä hän oli 60-luvun puolivälin jälkeen saanut funk-iskuilla, kun taas yritykset melodisemman soulin tulkiksi tuntuivat menevän kiville. Vauhti-soul Why Did You Take Your Love Away from Me osoitti, että James oli persoonattomampi tässä tyylissä, kun taas funk- sinkuillaan hän loi aivan uutta persoonallista soundiaan. Bobby Byrdin kanssa duetoitu You've Got to Change Your Mind oli sekin aivan mukiinmenevä melodinen perinteinen soul-laulu, mutta kun se putosi listoilta jo kahden listaviikon jälkeen, oli selvä, mihin James satsasi tästä eteenpäin: funkiin.

Instrumentaalisinkku The Soul of J.B. / Funky Soul # 1 ei yllä edes lähelle myöhempien J.B.'s-bravuurien tasoa ikävässä urkupainotteisuudessaan, mutta huomionarvoista oli "funk"-termin ilmaantuminen Mr. Brownin sanastoon. Olihan James jo Cold Sweat:illa mesonnut "Funky Broadway'sta", mutta tuo oli vielä lainausta tuoreelta samannimiseltä listahitiltä (ensin Dyke & the Blazers, myöhemmin Wilson Pickett). Hyvä todiste siitä, että sana funk ja adjektiivi funky olivat kyllä jo nousseet musiikkitermistöön, mutta että funk-tyylinsä James loi aivan itsenäisesti, on tuo Funky Soul # 1-instrumentaali. Kappale on nimittäin rento nopeahko instrumentaali-soul-kappale, jossa ei ole juurikaan funkin piirteitä - eli funk-sana oli sinänsä vain aikakauden muotisana, jolla vähitellen alettiin nimittää James Brownin kehittämää uutta tyylisuuntaa, jossa melodialla ei ollut merkitystä, rytmillä sitäkin enemmän.

Levyn puhtaat albumiraidat, joita ei julkaistu millään sinkulta, olivat täytetavaraa, joista ei uusia helmiä löydy. ***1/2


I Got the Feelin'
Japanese Universal Music CD / Polydor Vinyl LP Reissue
Original release on King 1031, 1968
A 1) I Got the Feelin' 2) Maybe I'll Understand (Part 1) 3) You've Got the Power 4) Maybe Good - Maybe Bad (Part 1) 5) Shhhhhh (For a Little While) 6) Just Plain Funk
B 1) If I Ruled the World 2) Maybe I'll Understand (Part 2) 3) Stone Fox 4) It Won't Be Me 5) Maybe Good - Maybe Bad (Part 2) 6) Here I Go

James oli todella päättänyt takoa kun rauta oli kuumaa, ja tämä albumi julkaistiin ainoastaan kolme kuukautta edellisen jälkeen, eli kesäkuussa 1968. Levy oli kasattu taas yhden singlehitin ympärille, kun maaliskuussa 1968 julkaistu I Got the Feeling ponnahti listaykköseksi. Kappale on sataprosenttista funkia, mutta vaikuttaa vaisummalta kopiolta Cold Sweat:ista. Rytmi on mutkikas, torvet töräyttelevät, rytmikitaristi riffailee ja Maceokin sooloilee hetken lopussa, mutta muuten jutussa ei oikein ole groovea eikä hypnoottisuutta.

Muukin materiaali oli enimmäkseen tuoretta, mutta kovin heikosti menestynyttä. I Got the Feeling:in ohella albumilla on sinkun B-puoli If I Ruled the World - Jamesin versio viihdestandardista, lisäksi edeltävä single, Vicky Andersonin kanssa laulettu perinteinen soul-balladi You've Got the Power (King 6152), sekä kaksi seuraavaa sinkkua, Maybe Good, Maybe Bad B-puolen kakkososineen (King 6159) ja Shhhhhh (For a Little While) / Here I Go (Instrumental) (King 6164). Yksikään noista kolmesta ei noussut lainkaan listalle. Lisäksi mukaan oli otettu vuonna 1967 julkaistavaksi aiottu single It Won't Be Me (King 6111), jonka julkaisu diskografian mukaan peruutettiin. Kappale oli sinänsä puhdikas vanhan ajan rhythm & blues, jossa oli jazzahtavuutta torvisektioineen, mutta tietenkin kappale oli kaukana Jamesin viime aikojen funk-tyylistä.

Varmaankin nyt jo suuri yleisökin odotti Jaskalta vain funk-iskuja, kun tuo sinänsä väkevä balladitulkinta Vickyn kanssa ei tärpännyt listoilla, mutta Maybe Good - Maybe Bad on bluesahtava instrumentaaliballadi, jolloin sen oharia listalla ei tarvitse sen enempää hämmästellä - pikemminkin sitä, että joku keksi yrittää sitä singlenä. Myös Shhhhhh (For a Little While) ja Here I Go ovat käytännössä instrumentaali- rullailua, vaikka James öliseekin jotain sekavia edellisen päällä. Soolosoittimena ovat jälleen urut, eikä touhu ainakaan minua innostanut.

Mielenkiintoisempi instrumentaali oli ilman muuta jo nimensäkin perusteella Just Plain Funk mutta ihan kuten Funky Soul # 1:n kohdalla edellisellä albumilla, tämäkin kappale oli rennonpuoleinen instrumentaali, joka oli rytmillisesti kaukana siitä musiikista, jota tultiin tulevina vuosina funkiksi nimittämään. Maceon sooloilun takia tätä kuunteli kuitenkin mieluummin kuin noita urkuvetoisia instrumentaaleja.

Kaiken kaikkiaan albumilla oli runsaiden vaatimattomien instrumentaalien myötä runsaasti tyhjäkäynnin makua ja vaikutelma jäi tosiaan sellaiseksi, että oli ollut vain kiire kasata jotain materiaalia nopeasti uuden ykköshittisinkun (nimikappale) ympärille albumiksi. Jamesin heikoimpia 60-luvun levyjä ilman yhtään todellista killeriä. **1/2

Loppuvuosi 1968 olikin sitten Jamesille enemmän kuin kiireistä aikaa, ja markkinoille ei tullut yhtään "normaalia" uutta albumia, mutta sitäkin enemmän kaikenlaista täytetavaraa, kun levy-yhtiö pukkasi ulos elokuussa omituisen kuuden raidan instrumentaalilevyn JB Plays Nothing But Soul, samassa kuussa tuli tupla-live Live at the Apollo, joka oli siis uudempi live-äänite kuin se samanniminen vuoden 1963 klassikko-albumi. Sitten tuli uusintajulkaisuna vuoden 1964 Out of Sight-LP, joulukuussa vielä mystinen Thinking About Little Willie John And A Few Nice Things ja joulualbumi Soulful Christmas.


Live at the Apollo, volume II
Polydor CD, original release as a double LP on King 1022, 1968
Disc 1:
1) Introduction 2) Think (vocal duet with Marva Whitney) 3) I Want to Be around 4) Thanks 5) That's Life 6) Kansas City 7) Let Yourself Go 8) There Was a Time 9) I Feel All Right 10) Cold Sweat
Disc 2:
1) It May Be The Last Time 2) I Feel Good (I Got You) 3) Prisoner Of Love 4) Out Of Sight 5) Try Me 6) Bring It Up 7) It's A Man's, Man's, Man's World 8) Lost Someone (Medley) 9) Please, Please, Please

2-CD Release: Live at the Apollo Vol.2: Deluxe Edition
Disc 1:
1) Introduction To The James Brown Show 2) Think 3) I Wanna Be Around 4) James Brown (Thanks) 5) That's Life 6) Kansas City 7) Sweet Soul Music 8) It's A Man's Man's Man's World 9) Caravan
Disc 2:
1) Introduction To Startime 2) Money Won't Change You/Out Of Sight 3) Bring It Up 4) Try Me 5) Let Yourself Go 6) There Was A Time 7) I Feel Alright 8) Cold Sweat 9) Prisoner Of Love 10) My Girl 11) Maybe The Last Time 12) I Got You (I Feel Good) 13) Please Please Please 14) Bring It Up (Finale)

Tämä ei siis ole legendaariseksi kehutun vuoden 1963 Live at the Apollo:n uudelleenjulkaisu, vaan aivan eri äänite, tuoreempi live-otos, joka on äänitetty kesäkuun 16.-25. päivänä vuonna 1967 New Yorkin Apollo-teatterissa. 32-minuuttisen, balladipainoitteisen ja soundeiltaan vaatimattoman vuoden 1963 julkaisun rinnalla tämä uudempi (hyväsoundinen) kiekko painottui luonnollisesti enemmän funkiin, ja väittäisinkin, että se on ilman muuta suositeltavampi kiekko funk-faneille kuin räjähtävillä soul-balladitulkinnoilla briljeerannut vuoden 1963 Live at the Apollo -albumi. Amazon editor esittely: "This set is every bit the equal of its better-known predecessor, and was recorded at a key point in Brown's career." Allekirjoitan täysin, ja väitän, että tämä tupla pitäisi hankkia paljon ennemmin kuin varhaisempi Apollo-kiekko!

Levystä on saatavilla myös eurooppalainen CD-levy, joka on otsikoitu Live at the Apollo, Part 1, ja joka sisältää alkuperäiseltä tuplalta vain ensimmäisen kiekon eli Disc 1 yllä. Sitäkin voi hyvin suositella funk-diggareille, sillä vuoden 1968 kunnossa Jaska oli tosi kovassa vedossa, ja nämä otokset ovat funkin juhlaa.

Tämä arvio on kuitenkin laadittu vuonna 2001 julkaistun tupla-CD:n (Live, Deluxe Edition) perusteella, ja tuolla tuplalla on 23 raitaa, neljä (hyvin lyhttä) raitaa (plus toinen "introduction") enemmän kuin alkuperäisellä vinyylituplalla. Bonusraitojen lisäksi päälle tulee 28-sivunen lehtinen, jossa erinomainen Alan Leedsin esittelyteksti ja loistokkaat valokuvat, joiden arvo on merkittävämpi kuin mainittujen bonus-raitojen.

Oma suurin mielenkiintoni osui tietenkin edellä ylistämääni There Was a Time-kappaleen live-versioon. Kuten aiemmin kerroin, se pohjautui Let Yourself Go-kappaleen torvikuvion pohjalta improvisoituun versioon, ja niinpä on enemmän kuin paikallaan, että live-äänitteellä vedetään ensin Let Yourself Go:ta neljä minuuttia, nonstoppina perään tulee yli neliminuuttinen There Was a Time ja sitten käytännössä vielä sen jatko-osaa nimeltä I Feel All Right viisi ja puoli minuuttia, joten tuossa on 13-14 minuuttia putkeen 60-luvun lopun parasta James Brown -funkia livenä. Kun perään seuraa vielä aivan loistokas live-luenta Cold Sweat:ista, niin kyllä kelpaa!

Voipa olla, että tuo noin 14 minuutin putki Let Yourself Go - There Was a Time - I Feel All Right on parasta funkia, mitä 60-luvulla koskaan levytettiin. Rummuissa ovat John "Jabo" Starks ja Clyde Stubblefield (siis tämä ei ole mikään virhe: Jamesilla oli live-bandissaan kaksi rumpalia - tsekkaa vaikka YouTube-videolta!!! -"So much soul you got to have 2 drummers!"), bassossa Bernard Odum, rytmikitarassa Jimmy Nolen ja Alphonso Kellum, torvissa mahtavat Maceo Parker (tenor sax), Pee Wee Ellis (alto sax), St. Clair Pinckney (baritone sax), Levi Rasbury (pasuuna), Waymon Reed (trumpetti) ja Joe Dupars (trumpetti). Kuusihenkisen torvisektion voimalla saadaan tietenkin aikaan upeat riffit, ja täytyy ihailla sitä, miten live-levyn miksaus on saatu sellaiseksi, että kaikki soittimet kuuluvat sillä painoarvolla kuin niiden on tarkoitettukin kuuluvan.

Let Yourself käynnistyy singleversion tyyliin tuolla tutulla helisevällä kitarariffillä, josta kappaleen muistaa, mutta torvet ovat alkuhetkistä alkaen tiukasti mukana. Groove alkaa sitten hiljailleen mukailla There Was a Time:a, jonka maagiset keinuvat torvikuviot kajahtavat ilmoille jo kahden minuutin jälkeen, vaikka "virallisesti" kappale vaihtuu There Was Time:ksi vasta neljän minuutin kohdalla. Nuo aalloittain vaimenevat ja taas kiihtyvät torvikuviot tosiaan kiteyttävät melko täydellisesti sen, mitä on funkin groove parhaimmillaan. Rytmikitaristin kuvio kehrää torvien ympärillä aivan herkullisesti. Jaska itse ärähtelee elämäntarinaansa kurkunpäällä ja arvatenkin veti väliin lavalla sitten kamelinkävelyt yms. tanssibravuurinsa: "You ain't seen nothing yet, til you've seen me do the James Brown"...

Tähän väliin taas pieni mainospätkä YouTubesta, josta löytyy 8:31 pitkä live-taltiointi There Was a Time'sta: "The version of 'There Was A Time' is from the concert he did in 1968 after the assassination of Dr. King. It is in Boston and they televised it to keep hurt and angry black people home that night. You can find the full length version of the song on YouTube, just type in "James Brown there was a time". (Kommentti YouTube'n sivuilta)

Hienoa huomata, että myös Alan Leeds hehkuttaa kansiteksteissä juuri There Was a Time:a: "There Was a Time may well be the single most riveting Brown performance on record. You can practically see funk waving a flag on the horizon".

Cold Sweat:in 4:39 pitkä live-versio suorastaan haastaa studioversion, vaikka rumpalointi ei olekaan yhtä jämäkkää (tai on miksattu liian taakse). Bonuksena live-versiossa on kuitenkin Maceon mehevä saksofonisoolo kolmen minuutin jälkeen, jota ei ole studioversiossa lainkaan.

A-puolen alkupuolella kuullaan vauhditettu, kiihkeä duetto Think nyt Marva Whitneyn kanssa, kun vuoden 1967 sinkulla duettoparina oli Vicki Anderson, versio Leiber-Stollerin standardista Kansas City (vuoden 1967 sinkku sekin), ja Cold Sweat-albumilta löytyvä yllättävä jousivetoinen ja vanhakantainen mutta juureva balladi I Want to Be Around. Myös That's Life on jousin vallitettu balladi, joten funk-meno tosiaan alkoi vasta Let Yourself Go:sta.

Alkuperäisen vinyylituplan B-puoli painottui balladimateriaaliin, kun sinne on koottu Jamesin tunnetuimpia balladiesityksiä kuten It's a Man's Man's Man's World, Try Me, Lost Someone ja Prisoner of Love. Ne ovat kaikki dynaamisia, sydänverellä tulkittuja esityksiä, joissa balladitemmosta huolimatta oli räjähtävää voimaa. Oma suosikkini noista on Prisoner of Love, johon on saatu annos ylimääräistä hypnoottisuutta.

Deluxe-painoksen bonusraidat ovat todellakin enemmän täytemateriaalia kuin mitään korvaamatonta uutta aineistoa: Bobby Byrd tulkitsee Sweet Soul Music:in, taustayhtye vetäisee instrumentaali- interluden Temptations-hitistä My Girl, taustayhtye soittaa Duke Ellingtonin klassikon Caravan ja Money Won't Change You:n ja Out of Sight:n interlude kestää ainoastaan 42 sekuntia. Lost Someone:a ei ole listattu erikseen deluxe-painoksella, mutta kappale kuullaan osana 19-minuuttista It's a Man's Man's Man's World-maratonia.
****1/2


Say It Loud I'm Black and I'm Proud
Japanese Universal Music CD / Polydor Vinyl LP Reissue
Original release on King 1047, 1969
A 1) Say It Loud-I'm Black And I'm Proud (Parts 1 & 2) 2) Guess I'll Have To Cry Cry Cry 3) Goodbye My Love (Parts 1 & 2) 4) Shades Of Brown
B 1) Licking Stick 2) I Love You 3) Then You Can Tell Me Goodbye 4) Let Them Talk 5) Maybe I'll Understand 6) I'll Lose My Mind

Martin Luther King oli murhattu huhtikuussa 1968, ja James Brownin apua tarvittiin rauhoittamaan mustaa kansanosaa. Jamesin asema mustien sankarina oli kiistaton, ja tietenkin hän ymmärsi myös itse sen. Nostaakseen mustien itsetuntoa James julkaisi sitten syyskuussa 1969 anthemin Say It Loud - I'm Black and I'm Proud (single, kääntöpuolella jatko-osa Part 2), joka nousi luonnollisesti R&B-ykköseksi ja viipyi ykköspallilla kuusi viikkoa. Kappaleen yhteiskunnallinen merkitys oli kiistaton, mutta musiikillista antia latisti se, että kertosäettä oli otettu hoilaamaan lapsikuoro, ja tausta oli huomattavasti tylsempi kuin Brownin muilla isoilla funk-hiteillä.

Samannimisen albumin julkaisua saatiin kuitenkin odottaa aina huhtikuuhun 1969 asti, kun jostain syystä levy-yhtiö purki markkinoille vuonna 1968 solkenaan noita erilaisia täytealbumeita, instrumentaaleja ja vanhaa materiaalia. Ehkä ajateltiin, että saadaan vanhaa roinaa myytyä, kun Jamesin kurssi oli korkealla. Vuonna 1968 levy-yhtiö suolsi ulos peräti yhdeksän eri James Brown -albumia, niistä mystisin on Soul Party, josta ei tunnu löytyvän edes kappaleluetteloa mistään netistä. Funky-stuff.com:in James Brown -diskografiasta albumi puuttuu kokonaan, joten epäilys heräsi, onko ko. albumia koskaan sitten julkaistukaan. Jos tuollaisen harvinaisuuden joku kaivaa esiin, luulisi sillä tienaavan tuhansia taaloja.

Tämä huhtikuun 1969 albumi koostui jälleen viimeaikaisista sinkuista. Jo keväällä 1968 Kingin kuoleman jälkeen oli sinkkulistan kakkosena käväissyt kohtuullisesti groovaileva funk Licking Stick (jossa on kevyt mutta erikoinen rytmikuvio), joka otettiin mukaan tälle albumille, samoin kuin elokuussa julkaistu sentimentaalinen balladi I Guess I'll Have to Cry, Cry, Cry jousitaustoissaan. Syksyn 1968 satoa oli sitten pitkällä monologilla käynnistyvä, kiihkeästi tulkittu soul-balladi Goodbye My Love, kääntöpuolenaan vaatimaton instrumentaali Shades of Brown.

Koko B-puoli jatkoi tuoreella albumimateriaalilla, josta ainoastaan I'll Lose My Mind julkaistiin sittemmin singlen B-kylkenä; kyseessä on taas todellinen täyteraita, urkuvetoinen instrumentaaliballadi. Mitään suuria aarteita B-puolelle ei kätkeydy: Then You Can Tell Me Goodbye, Let Them Talk ja Maybe I'll Understand olivat sinänsä kuitenkin sielukkaan raastavasti tulkittuja balladeja, joiden runsaus lienee yllättänyt aika monen albumin ostajan. ***


Gettin' Down to It
Polydor Vinyl LP Reissue / Verve Reissue CD
Original release on King 1054, 1969
A 1) Sunny 2) That's Life 3) Strangers In The Night 4) Willow Weep For Me 5) Cold Sweat 6) There Was A Time B 1) Chicago 2) (I Love You) For Sentimental Reasons 3) Time After Time 4) All The Way 5) It Had To Be You 6) Uncle

Kappalevalikoiman perusteella moni saattoi erehtyä luulemaan tätä albumia kokoelmaksi, jolla olisi mm. Cold Sweat ja There Was a Time, sillä mikään ei levykansissa viitannut siihen, että kyseessä on Jamesin jazz-kiekko Dee Felice Trio:n säestyksellä. Eli taustalla ovat rummut, basso ja piano, ja meno on lennokasta jazzia ja balladitulkintoja jazz-taustassa.

Sellaisenaan levyssä ei toki ole mitään vikaa, vaan itse asiassa pidän monista tulkinnoista, ja kappaleet olivat tuon ajan levylle jo paikoin yllättävänkin pitkiä, (I Love You) For Sentimental Reasons peräti 7:20 ja Cold Sweat-versio 5:02, sekä lisäksi pari neljän ja puolen minuutin mittaista raitaa. B-puolella neljä raitaa jää runsaaseen kahteen ja puoleen minuuttiin, mikä oli tyypillisempää aikakaudelle.

Niille, jotka eivät tunne Jamesin jazz-puolta, kappaleiden laadukkuus saattaa tulla yllätyksenä, mutta jazzin levyttäminen ei ollut toki Jamesille outoa ja aivan uutta, eikä tämä jäänyt toki myöskään viimeiseksi miehen jazz-levyksi, vaan Mr. Brown purkitti jopa Verve-merkille albumin big bandin kanssa loppuvuodesta 1969. "At heart, I've always been a jazz man", Jaska selitti, ja jatkoi: "When I was a kid in Macon, Georgia, doing amateur shows, I went up on stage with some of those name bands that passed through town. I've never fogotten the impression those big band sounds made on me".

Hyvin mies viihtyi myös klassisen jazz-trion kanssa, joskin olisin itse toivonut enemmän joko alkuperäismateriaalia tai sitten enemmän versioita Jamesin omasta funk-tuotannosta, noiden sataan kertaan levytettyjen standardien (Willow Weep for Me, Strangers in the Night, For Sentimental Reasons) tilalle. Pianisti Frank Vincent on joka tapauksessa niin hienossa vedossa, että levyllä myös instrumentaalit ovat nautinnollisia, ja myös There Was a Time:sta tehdään jazz-instrumentaali, jolla Vincent sooloilee tarmokkaasti. Ehkä fonia olisi tähän kuitenkin kaivannut soolokumppaniksi pianolle. Cold Sweat on vähemmän jazzia kuin monet muut raidat, kun James laulaa melodiaa paljolti originaalia mukaillen, mutta Vincent sooloilee kyllä mainiosti pianollaan taustalla.

Sunny on se Bobby Hebbin melodinen pop-soul-hitti, jonka nykynuoriso Euroopassa taitaa tuntea paremmin Boney M:n levyttämänä, mutta onhan tuota coveroineet lukemattomat muutkin - Allmusic.com:issa on listattu yli 300 levyä, jolla esiintyy ko. sävelmä. Jamesin duettoparina kappaleella on pätevä naissolisti, jota ei kreditoida.

Vaikka levyllä ei ole mitään suuria mestariteoksia, LP ansaitsee hyvät pisteet laadukkaan yleistason takia ja koska yhtään heikkoa hetkeä ei ole. Mutta ei jazz-allergikoille! ***1/2




Popcorn
James Brown directs and dances with the James Brown Band
Polydor Vinyl LP Reissue
Original release on King 1055, 1969
1) The Popcorn [2:55] 2) Why Am I Treated So Bad [6:05] 3) In the Middle Part 1 [3:05] 4) In the Middle Part 2 [3:00]
B 1) Soul Pride Part 1 [2:15] 2) Soul Pride Part 2 [2:15] 3) A New Shift [3:37] 4) Sudsy [4:45] 5) The Chicken [4:10] 6) The Chase [1:30]

Popcorn-levy on puhdas instrumentaali-kiekko, joita Jamesilla oli tapana julkaista vuosittain, mutta tämä on taatusti merkittävämpi kuin monet aiemmat vastaavat instrumentaalialbumit.

Popcorn-hitin tarina kerrotaan takakansiteksteissä; kappaleesta tehtiin ensin tämä instrumentaali, ja sen ehkä odottamattoman suuren menestyksen (soul-sinkkulistoilla sija 11) jälkeen Jaska kiirehti levyttämään vokaaliversion Mother Popcorn (ykköshitti), jolle tehtailtiin vielä jatko-osia: Lowdown Popcorn (single-listan 16.), sekä Let a Man Come in and Do the Popcorn, josta sekä ykkösosa Part 1 että Part 2 noteerattiin Billboardin soul-top tenissä (sijat 2. ja 6.).

Tällä The Popcorn-albumilla oli noista lukuisista Popcorn-hiteistä kuitenkin vain se ensimmäinen eli instrumentaali The Popcorn, joka on 2:55 pituinen oikeastaan aika keskinkertainen instrumentaali, jossa sooloilijoina ovat fonisti ja kitaristi. Mitään erityisen ikimuistoista ei kappaleessa ole, joten single tosiaan taisi mennä vain James Brownin nimen voimalla listoilla niinkin korkealle.

Siinä missä monet aiemmat Jamesin instru-kiekot olivat olleet Hammond-urkujen sävyttämää viihteellistä musisointia, nyt meno on funk-kauden myötä monta piirua enemmän jazzin ja funkin suuntaan. Levy edustaa sen suuntaista jammailua, jota voisi kuvitella kuulevan näiltä muusikoita jam-sessiossa yön pikkutunteina, kun kaverit pääsevät vapaasti sooloilemaan ilman James Brownin omia lauluosuuksia. Erityisesti on kehuttava yhtyeen versiota Joe Zawinulin Why Am I Treated So Bad:istä, joka on kaikin puolin kunnoitettava jazz-tulkinta.

In the Middle-kappaleen mutkikas rumpukuvio (Clyde Stubblefield) on esitelty Mel Bay'n verrattomassa Complete Funk Drumming Book-kirjassa, ja rumpukuviota täydentää muheva bassokuvio ja tuhdin rytmin yllä sooloilevat trumpetisti, saksofonisti ja pasunisti - asiallista menoa! Häpeällistä on ainoastaan, että muusikkoja ei lainkaan kreditoida levykansissa, ainoastaan kerrotaan, että James itse osaa myös soittaa monia soittimia. Ei ihme, että koko poppoo sitten päätti kerralla jättää Jaskan, ja tähden oli etsittävä itselleen uusi taustayhtye...

Myös Soul Pride:n ykkösosa ylsi listoille (sija 33), vaikka onkin vaatimattomampi, kitaravetoinen instrumentaali kuin In the Middle. B-puoli jää muutenkin vahvan A-puolen varjoon, vaikka omat mielenkiintoiset hetkensä sieltäkin löytyy. Ainakin fonisti (Maceo Parker) saa runsaasti soolotilaa, ja nauttii sooloilusta muun yhtyeen taustagroovailun yllä. ***




It's a Mother
Polydor Vinyl LP Reissue
Original release on King 1063, 1969
A 1) Mother Popcorn Pts. 1&2 2:55 + 2:33 2) Mashed Potatoes Popcorn Pts. 1&2 3:00 + 3:20 3) I'm Shook 2:50 4) Popcorn With A Feeling (Instrumental) 2:55
B 1) The Little Groove Maker Me Pts. 1&2 3:00 + 2:25 2) Any Day Now 3:30 3) If I Ruled The World 2:50 4) You're Still Out Of Sight 3:05 5) Top Of The Stack 2:47

Mother Popcorn oli siis listoille nousseen The Popcorn -instrumentaalin vokaaliversio, ja kyllähän siihen ytyä tuli Jamesin replikoinnin myötä tuohon sinänsä keskinkertaiseen funk-instrumentaaliin. Fonisti myös varmistui Maceoksi Jamesin lyriikoissa kannustaessa Maceota. Mashed Potatoes Popcorn on käytännössä vielä aivan samaa menoa jatko-osana, Maceo puhaltelee sooloa ja Jaska mesoaa omiaan päälle. Popcorn With A Feeling on huilu-instrumentaali ja kevyempää menoa.

B-puolen avaava The Little Groove Maker Me on jälleen mallikelpoista groove-funkia, hyödyntäen osin myös There Was a Time'n kuviointeja. Pitkän funk-rupeaman jälkeen James intoutuu parin raidan ajaksi soul-tulkintoihin, ja vetäisee omat väkevät, kurkkuääniset tulkintansa Any Day Now:sta ja If I Ruled the World:ista. Näissä ei todellakaan ole mitään kritisoitavaa, mutta suuri yleisö ei enää välittänyt herra dynamiitilta kuulla soul-balladeja vaan funkia, ja siksi näinkin vahvat tulkinnat jäivät enää albumien täyteraidoiksi. Ne nostavat kuitenkin selkeästi albumin yleistasoa.

Levyn outolintu on You're Still out of Sight, jonka vokaaliosuudet vetää suurelta osin Bobby Byrd. Päätös-instrumentaalin Top of the Stack bassokuvio on lähes sama kuin The O'Jays-klassikolla Living for the Weekend, joten olisiko jälkimmäinen ottanut vaikutteita tästä? Muuten kappaleella on soundtrack-mainen tunnelma.

Kaiken kaikkiaan Jamesin tuotannossa varsin tuntemattomasta materiaalista huolimatta tasavahva kiekko, jolla ei ole yhtään heikkoa lenkkiä, kun sekä funkit, soulit että instrumentaalit olivat tuhtia tekoa. Tästä oli James Brownin hyvä siirtyä uudelle vuosikymmenelle, 70-lukuun. ****

Osa 1: James Brown 1960-1965

Osa 3 - 1970-71



Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page