Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

JAMES BROWNIN 1970-LUKUA UUDELLEENJULKAISUINA

James Brownin 70-luvun funk-klassikot uudelleenjulkaisuina

James Brown -albumit osa 3: Sekalaiset 70-luvun alun levytykset


Ain't It Funky
US Polydor Reissue LP (vinyl), original release in January 1970
A 1) Ain't It Funky (Parts 1 and 2) 2) Fat Wood (Parts 1 and 2)
B 1) Cold Sweat 2) Give It up and Turnit a Loose 3) Nose Job 4) Use Your Mother 5) After You Done It

James Brownilla tai hänen levy-yhtiöllään oli tapana julkaista ainakin kerran vuodessa yksi puhdas instrumentaali-albumi. Ne olivat suurelta osin verraten mielenkiinnottomia, urkuvetoisia jammailuja vielä 60-luvulla, mutta funk-aikakauden koitettua alkoi myös Jaskan instrumentaalialbumeilla olla aitoa mielenkiintoa ainakin funk-diggareille, kuten tällä albumilla.

Tammikuussa 1970 julkaistun albumin myyntiä siivitti marraskuussa julkaistu sinkku Ain't It Funky, jonka Part 1 oli soul-listojen top ten -hitti (sijalla 3. korkeimmillaan) vuodenvaihteessa 1969/70. Kappale on puoli-instrumentaali, jossa Jamesin oma osuus rajoittuu suurin piirtein "Ain't It Funky" -hokemaan, mutta muutenhan tämä kappale on hyvinkin intensiivinen, trumpetti- ja kitarariffin yhteistyönä tiiviisti groovaava funk. Ehkäpä tuossa on ainakin suuren yleisön kannalta hieman sellainen tunnelma, että intro on hieno, mutta milloin alkaa itse kappale, koska kappale tuntuu takertuvan intron kuvioon lähes koko raidan ajaksi. Ylle saadaan kyllä myöhemmin mm. saksofonisooloilua, mutta ei varsinaisesti laulumelodiaa. Funkin ja jazz-funkin ystäville tämä varmasti kelpasi tällaisenaankin, ja listamenestyksestä päätellen monelle muullekin. LP-versio on kakkos-osineen peräti 9:26 pitkä.

Myös toinen A-puolen raita Fat Wood on kakkos-osineen yli 9-minuuttinen (9:15), mutta siinä merkittävässä roolissa on taas James Brown itse urkuineen, jolloin instrumentaali ei vaikuta aivan yhtä kiinnostavalta kuin Ain't It Funky. mutta puhallintyöskentely ja soolot fonilla ja trumpetilla ovat edelleen täyttä asiaa.

Albumin B-puolella on sitten 5 raitaa, joista Cold Sweat ja Give It up and Turnit a Loose eivät siis ole alkuperäisiä hittiesityksiä vaan uusia (instrumentaali)versioita noista vuosien 1967 ja 1969 ykköshiteistä. Näillä on ehdottomasti oma suuri mielenkiintonsa, sillä esim. Cold Sweat on peruskuvioiltaan pitkälti sama jämäkkä torvivetoinen funk, mutta Jamesin vokaaliosuuksien tilalle on lisätty instrumentaalisooloilua. Soolosoittimina on mm. kitaraa ja fonia (Maceo Parker). Kitarasooloilu jatkuu Give It up or Turnit a Loose:n instrumentaaliversiolla. Tämä Give It up or Turnit a Loose oli laulettuna versiona James Brownin ykköshitti jo alkuvuodesta 1969, mutta huomionarvoista on, että sitä ei julkaistu millään Jaskan vuoden 1969 albumeista. Tämä on yllättävää, kun muistaa, miten paljon tuoreiden sinkkujen varaan 60-luvun albumit oli ylipäänsä rakennettu, mutta ilmeisesti huhtikuussa 1969 julkaistu Say It Loud I'm Black and I'm Proud -albumi haluttiin rakentaa nimikappaleen varaan eikä Give It up:a ehkä siksi laitettu mukaan. Kappale oli albumiraitana vasta vuoden 1970 albumilla It's a New Day, sekä toki lukuisilla kokoelmilla.

B-puolen loput instrumentaalit ovat puhtaita albumiraitoja, joita ei ole millään sinkuilla. Aivan kelpo funk-instrumentaaleja ne ovat joka tapauksessa, ja Jamesilla on ainakin ollut hauskaa keksiessään kappaleiden nimiä kuten Nose Job ja Use Your Mother. Yleistunnelma on kuitenkin noilla kahdella rennonpuoleinen eikä samalla tavoin tiukka kuin esim. parhailla J.B.'s-raidoilla tulevina vuosina.

Lähinnä tulevaa JB's-tyyliä on päätösraita After You Done It, siinä määrin, että kyseinen instrumentaali myöhemmin hyödynnettiin tekemällä siitä lauluversio, jonka James Brown tuotti Hank Ballard & the Mignight Lighters:eille. Tuo kappale julkaistiin nimellä From the Love Side toukokuussa 1972, ja se löytyy myös mainiolta vuoden 1988 kokoelmalta James Brown's Funky People (Part 2).

Lopuksi kannattaa erikseen mainita, että maaliskuussa 1970 julkaistu pikkusinkku Funky Drummer oli James Brownin mittakaavassa kaupallinen floppi eli se jäi sijalle 20, ja niinpä sitä ei ole millään Jamesin albumilla kokoelmia lukuunottamatta! Varsinainen klassikkohan siitä tuli vasta hip hop -samplejen myötä 80-luvulla, joten kappaletta on turha etsiä myöskään 70-luvun James Brown -kokoelmilta, "hittihän" se ei siis varsinaisesti ollut.
*** 1/2


Soul on Top
Reissue CD on Verve, 2004
Original release on King 1100, April 1970

1) That's My Desire 2) Your Cheatin Heart 3) What Kind of Fool Am I? 4) It's a Man's, Man's Man's World 5) The Man in the Glass 6) It's Magic 7) September Song 8) For Once in My Life 9) Every Day I Have the Blues 10) I Need Your Key (To Turn Me On) 11) Papa's Got a Brand New Bag
CD Reissue Bonus Track:
12) There Was a Time

Soul on Top tarjosi lisää yllätyksiä James Brownin faneille. Vaikka kappaleluettelossa oli paljon tuttuja kappaleita, versiot olivat uusia kauttaaltaan - ja tällä kertaa big band jazzia! Ehkä oli James Brownin huumoria nimetä sitten tämä jazz-levy "Soul on Top"... Verve on 2004 julkaissut levyn CD:nä, ja se on nyt helposti saatavana vuosien tauon jälkeen.

Levy on saanut järjestään kehuja kriitikoilta, eikä syyttä. Taustat svengaavat komeasti niin puhaltimineen kuin itse rytmisektion osalta, ja James vetää omat osuutensa äärettömän dynaamisesti. Ei tietenkään pidä ryhtyäkään puntaroimaan, onko jazz musiikkityylinä jotenkin ylivertaisempaa kuin soul tai funk, mutta silti levyllä on monin paikoin tunnelma, että uudet versiot jopa voittavat originaalit. Mutta tietenkin kuuntelijan täytyy pitää big band -tyyppisestä jazzista.

Jamesin takana soittaa Louie Bellsonin jazz-orkesteri, jossa oli todellisia nimimiehiä kuten Ernie Watts, Chuck Finley, Ray Brown ja Jimmy Cleveland, ja kaiken lisäksi myös Jaskan luotto-fonisti Maceo Parker on liittynyt joukkoon. Bellson itse soittaa rumpuja verrattomalla svengillä, ja myös pianisti Frank Vincent on ilmiöimäinen. Big bandin myötä tunnelma on tietenkin aivan erilainen kuin Jamesin vuoden 1969 Getting Down to It-albumilla, jolla soitti klassinen jazz-trio (rummut, basso ja piano).

Huippuhetkiä on solkenaan. Erityisen briljantteja otoksia ovat Jamesin versiot kappaleista September Song ja The Man in the Glass, jotka olen valmis kirjaamaan saman tien Jamesin uran huippuihin. The Man in the Glass lienee ensimmäinen julkaistu versio kappaleesta, kun studioversio samasta tuli ulos vasta seuraavalla albumilla. Laulu on vahvasti keinuvan midtempo- grooven ylle rakennettu kappale, jolla puhaltimet rakentavat riffiä toisensa päälle, ja loppua kohti meno on ekstaattinen. Maceo puhaltelee sooloa vielä vaskiriffien päälle.

Kurt Weillin September Song on tuttu mm. Frank Sinatran ohjelmistosta, mutta James näyttää omalla versiollaan taivaan merkit ja muuntaa kappaleen tiukaksi big band -torviriffien ryydittämäksi funkiksi, jossa puhallinsektio räjäyttää hiljalleen kiehuvaksi kuumenneen tunnelman todelliseksi ilotulitukseksi. Rummut, piano ja basso ovat verrattomasti juonessa mukana, ja jo rytmipohja groovaa herkullisesti, mutta silti puhaltimet kruunaavat menon järeällä, timantinkovalla soitannallaan. Tässä on viisi minuuttia todellista dynamiittia. Jamesin oma osuus bändin yllyttäjänä ja rytmikkäänä päällepäsmärinä sopii touhuun kuin nenä päähän: "Put more glide in your stride / More gut in your strut - uh! - good stuff!". Tässäpä vahva ehdokas kaikkien aikojen parhaaksi James Brown -raidaksi!

Näitä edeltävät hämmästyttävän svengaava versio Hank Williamsin Your Cheatin Heart:sta, ja edelleen varsin onnistuneesti big band jazziksi muunneltu It's a Man's Man's Man's World, jolla on pituutta yli kuusi ja puoli minuuttia. Ja enpä olisi uskonut kuulevani joskus näinkin svengaavaa versiosta Memphis Slimin Every Day I Have the Blues:ista... Ei levyllä ole yhtään heikkoa lenkkeä, balladit ovat täynnä latausta nekin.

Papa's Got a Brand New Bag muunnetaan sekin rajuksi big band jazz -versioksi, Maceon sooloillessa ylle ja Jamesin huutaessa raa'alla voimalla omia fraasejaan. CD-julkaisun bonus-raitana on vielä sopivasti Jamesin 60-luvun funk-huippu There Was a Time, joskin sen kohdalla on todettava, että funk-versiot samasta kappaleesta toimivat huomattavasti paremmin kuin tämä jotensakin hätäisen tuntuinen jazz-versio. Rytmiä on aivan tarpeettomasti nopeutettu ja torvia ei ole maltettu rakentaa kerroksittain kuten albumin parhaissa esityksissä.

Joka tapauksessa aivan välttämätön hankinta kaikille niille James Brown -faneille, joille myöskään jazz ei ole vierasta. ****1/2


It's a New Day - Let a Man Come In
US Polydor reissue vinyl LP
CD Reissue JAP IMPORT CD, 2007
Original LP release on King 1095, June 1970
A 1) It's a New Day (Part 1 and 2) 2) Let a Man Come in and Do the Popcorn (Part 1 and 2) 3) World (Part 1 and 2)
B 1) Georgia on My Mind 2) It's a Man's Man's Man's World 3) Give It up or Turnit a Loose 4) If I Ruled the World 5) The Man in the Glass (Part I) 6) I'm Not Demanding (Part I)

It's a New Day oli jo vuoden 1970 kolmas James Brown -albumi, mutta ensimmäinen joka sisälsi uutta laulettua soul/funk-hittimateriaalia, kun aiemmat olivat instrumentaali- ja jazz-albumeita. Levy on ollut saatavana uudelleenjulkaisu-vinyylinä pitkään, ja tammikuussa 2007 se julkaistiin Japanissa CD:nä. Tilaamme tätä pyynnöstä hintaan 30 euroa/CD.

Alkuvuodesta 1970 Jamesin sinkkuhittejä listoilla olivat ensin vuodenvaihteessa 1969/1970 julkaistu Let a Man Come in and Do the Popcorn ja sitten helmikuussa julkaistu It's a New Day, jolloin albumi oli kyhätty niiden ympärille ja otsikko on siis noiden hittien yhdistelmä. Lisäksi albumilla oli ensi kertaa vuoden 1969 alun ykköshitti Give It up or Turnit a Loose, joskin yllättäen vain 2:45 pitkässä (tai pikemminkin lyhyessä) versiossaan.

It's a New Day perustuu yhden kitaran toistamaan kuvioon, jonka pohjalla rullaa funkiksi kevyehkö rytmi ja Jaska huutelee päälle omiaan sekä "Ain't it funky now" ja "Can I get a witness". Kappale ei mitenkään lukeudu Jamesin funk-tuotannon kärkipäähän, ja muistetaan ehkä vain alun intro-huutelujen ja kitarakuvion myötä, mutta kappale ei kehity eteenpäin, vaan olisi voitu feidata kahden minuutin kohdalla lopputuloksen kärsimättä. Mitään foni- yms. sooloilua ei kuulla myöskään Part 2:lla, vaan se jatkaa samaa yhtä kuviota Jaskan mesotessa omiaan päälle.

Pari astetta tuhdimpaa funkia tarjoaa Let a Man Come in and Do the Popcorn, josta albumilla on yli 7-minuuttinen versio (Part 1 and 2). Erikoista on, että sinkkuhiteiksi nousivat erikseen sekä Part 1 että Part 2, ykkösosa R&B-listan kakkoseksi ja kakkososa vielä kuutoseksi muutamaa kuukautta myöhemmin. Tämäkin kappale rakentuu pitkälti yhteen kuvioon, jota kierrätetään puhaltimilla. Part 2:lla kuitenkin menoon liittyy pasunisti, joka heittää pitkän soolon. Mainio kappale, joskaan ei Jamesin funk-tuotannon kirkkainta kärkeä.

A-puolen päättää 6-minuuttinen World, joka sekin oli ollut Billboardin R&B-listan sinkkuhitti syksyllä 1969, korkeimmillaan sijalla 8. Kappale on erikoinen, naiskuoron vahvasti sävyttämä yhteiskunnallinen soul-laulu, joka oli tehty ehkä Sly & Family Stonen hippihoilotusten innoittamana. Luojan kiitos James Brown ei jatkanut tällä linjalla enempää, sillä ei kappaleessa ole sen enempää kunnon groovea kuin melodiaakaan, ja laulun sanomakin jää taivasteluksi tyyliin "we cannot go on like this". James Brownin kurssi oli kuitenkin niin korkealla, että tällaisesta sekavasta laulusta saatiin top ten -hitti R&B-listoilla.

B-kyljellä on kuusi raitaa, joilla on enimmäkseen pituutta alle kolme minuuttia. Give It up or Turnit a Loose oli siis R&B-listaykkönen jo alkuvuodesta 1969, ja nyt ensi kertaa albumilla laulettuna versiona. Kappaleessa on kitaran, basson ja torvikuvion muodostama tiivis, vetävä groove, jossa on vielä lievää variaatiota. Jamesin osuus jää tosin paljolti otsikon hokemiseen ja erilaisiin karjahduksiin, sen kummempaa laulumelodiaa ei ole. Yksinkertainen mutta tehokas funk-pala, josta sittemmin remixattuna ja pidennettynä versiona muodostui legendaarinen klassikko 80-luvun kokoelman In the Jungle Groove myötä. Mutta siitä sitten myöhemmin lisää.

Balladi-cover Georgia on My Mind oli sinkkuna It's a New Day:n B-puoli, ja se väläyttää vaihteeksi Jamesin soul-balladi-laulannan kykyjä, sillä kappale on eläytynyt, tuskaisa versio 20-luvulta peräisin olevasta jazz-standardista, joka löytyy allmusic.com:in tietokannoista yli tuhannelta levyltä!

Perään seuraa uusintaotto It's a Man's Man's Man's World-balladista. Tässä uudessa vuoden 1970 versiossa on yllättävä rullaileva rytmi, tiukka vaskisektio, harhaileva saksofoni ja jouset puuttuvat kokonaan. Ehdottomasti enemmän minun makuuni tämä versio kuin dramaattinen, jousivallein verhotttu originaali! Samoin Jamesin aiempi versio If I Ruled the World -balladista oli jo I Got the Feelin'-albumilla ja nimikappalehitin B-puoli singlenä, mutta tälle levylle on äänitetty aivan uusi versio, jolla viihteelliset jouset on korvattu puhaltimilla.

Huomattavaa mielenkiintoa oli myös uudella The Man in the Glass-versiolla, etenkin kun kappaleen jazz-versio oli Jamesin edellisen albumin kohokohtia. Valitettavasti tämä lauluversio on kaikin puolin laimea kopio tuosta uljaasta versiosta Soul on Top-albumilla, sillä myös taustan torvet on omituisesti vaimennettu lähes kuulumattomiin, groovea ei ole, ja laulumelodia on varsin keskinkertainen soul-sävelmä, jonka on kirjoittanut albumin tuotantomanageri Bud Hobgood. Eipä tuota koskaan irrotettu singleksi, ja tuskin olisi menestynytkään, vaikka tuo kappaleen Part 1 jotenkin pistää arvelemaan, että raita olisi ollut sinkkupuoliskona ja kakkososa kääntöpuolena. Samat sanat sopivat päätösraitaan I'm Not Demanding, joka on myös "Part 1" laulusoul-raidasta, joka jää kaikin puolin täyteraidaksi, kun Hobgoodin ja James Brownin yhdessä kirjoittama sävelmäkin on vaatimaton.

Joka tapauksessa albumilla oli paljon mielenkiintoista musiikkia, ja vaikka joukkoon mahtuu välitöitäkin, mukana on myös arvokasta ja ainutlaatuista materiaalia. ***1/2



Sex Machine
US PolyGram Reissue CD, Digitally remastered
Original release on King 2-LP 1115, September 1970
1) Get up I Feel Like Being a Sex Machine 2) Brother Rapp (Part I & Part II) 3) Bewildered 4) I Got the Feelin' 5) Give It up or Turnit a Loose 6) I Don't Want Nobody to Give Me Nothing (Open up the Door I'll Get It Myself) 7) Licking Stick - Licking Stick 8) Lowdown Popcorn 9) Spinning Wheel 10) If I Ruled the World 11) There Was a Time 12) It's a Man's Man's Man's World 13) Please, Please, Please 14) I Can't Stand Myself (When You Touch Me) 15) Mother Popcorn

Heinäkuussa 1970 James Brown julkaisi singlen, joka nousi USA:n R&B-listan kakkoseksi, pop-listoilla sijoitus oli vaatimattomampi, korkeimmaksi sijoitukseksi jäi 15. Tuo kappale oli Get up I Feel Like Being a Sex Machine. Jos kysyttäisiin keltä tahansa suomalaiselta tunnetuinta James Brownin kappaletta, veikkaan, että vastaus olisi useimmiten Sex Machine, mutta tosiasia siis on, että tämä oli vain pikkuhitti USA:ssa, yksi lukemattomista James Brownin sinkuista, jotka käväisivät hetken listakärjessä R&B-listoilla mutta jotka eivät juuri herättäneet mielenkiintoa pop-yleisön keskuudessa.

Huonosta kappaleesta ei kuitenkaan ollut kyse, joten ei tarvitse hävetä sitä, että juuri Sex Machine näkyy jääneen Jamesin tuotannosta suomalaisten mieliin. Vaikka funkia tuntemattomille kappale varmaankin kuulosti puuduttavalta "saman toistamiselta", kappaleessa oli intensiivinen rytmikitaravetoinen groove, ja riittämiin breikkejä ja vaihtelua - pitkällä versiolla myös pianosoolo. Raita oli monessakin mielessä jatko-osa aiemmalle Give It up or Turnit a Loose -kappaleelle, jonka kesällä 1970 levytetyn lauletun version lyriikoissa jo hoetaan "turnit a loose, like a sex machine"... Huomiota kannattaa kiinnittää myös basistiin, sillä kappale esitteli William Bootsy Collinsin Jamesin uutena muhkeasoundisena basistina, samoin kuin rumpali John (Jabo) Starksin tuhtiin työskentelyyn. Kiistaton funk-klassikko, joskaan ei omia suosikkejani Jamesin tuotannossa.

Perään syyskuussa 1970 seurannut albumi oli tietenkin otsikoitu Sex Machine, ja tupla-albumin takakannessa luki että "Recorded Live at Home in Augusta, Georgia". Tosiasiassa kuitenkin vain tuplan toinen kiekko, CD-levyllä raidat 6-7 ja 9-15, olivat live-äänitteitä, ja tuplan ensimmäinen kiekko, CD-levyn raidat 1-5 sekä 8 olivat studioäänitteitä, joihin oli vetäisty "yleisön aplodit" päälle dubbaamalla. Eli myös albumin avaava 10:48 pitkä Sex Machine oli studioäänite - sekin eri versio kuin single...

Sotku johtui siitä, että James oli lokakuun 1. päivä 1969 käynyt tosiaan Augustassa äänittämässä live-albumia, jonka otsikoksi piti tulla James Brown at Home with His Bad Self, mutta kun hänen bändinsä rumpaleita lukuunottamatta otti ja lähti viisi kuukautta myöhemmin, albumi hyllytettiin. Kun sitten syyskuussa 1970 tämä tupla julkaistiin, live-otosten mukaan oli liitetty kuusi studioraitaa, mukaanlukien heinäkuun hittisinkun Sex Machine pitkä versio. Siten albumin eri raidoilla soittavat aivan eri muusikot.

Mennään ensin noihin studioäänitteisiin, jotka ovatkin levyllä ehdottomasti paras anti. Niiden alkuun ja loppuun on siis äänitetty keinotekoisesti "yleisön kohua ja aplodeja". Liki 11 minuutin Sex Machine -maratonia seuraa toukokuussa 1970 R&B-listakakkosena sinkkuna käväissyt Brother Rapp, joka on mainio joskin funkiksi oudon nopea ja tasatahtinen, silti groovikas tanssipala. Siinä on hieman There Was a Time:a muistuttava hypnoottinen torvikuvio, jota on keinuttamassa Jamesin vanha yhtye 5-henkisen puhallinsektion voimalla - joukossa Fred Wesley, Maceo Parker ja Richard (Kush) Griffin. Poppoo intoutuu myös hieman sooloilemaan loppua kohti. Jamesin oma "rap" on ihan samaa kirkumista ja uhoa kuin aina ennenkin, välillä tuntuu siltä että tietääköhän ukko itsekään mitä puhuu - tämä kappale ehkä osuu parhaiten Eddie Murphy-parodiaan, jossa Eddie imitoi Jamesia ja toteaa, että hänellä ei ole hajuakaan mitä James puhuu - "I don't know what the fuck James is talking about" - mutta imitoi sitten Jamesin laulua ja puhetta... "'Heeeeey' - that's the James Brown lyric". Brother Rapp lienee tuon parodian "heeeey"-huudahdusten ja ärähtelyjen esikuva... Tsekkaa video YouTubesta hakulauseella "Eddie Murphy does James Brown".

Kolmen raidan "Medley" pitää sisällään kappaleet Bewildered, vain minuutin mittaisen I Got the Feelin' ja Give It up or Turnit a Loose. Näillä oli sama uusi yhtye kuin Sex Machine:lla, mukaanlukien Bootsy Collins ja hänen veljensä, kitaristi Phelps (Catfish) Collins. Erityisesti uusi 6:26 pitkä versio Give It up or Turnit a Loose:sta oli sähäkkä funk-klassikko. Kappaleessa on verraton, mutkikas synkopoitu rytmikuvio (Clyde Stubblefield rummuissa), Johnny Griggsin pitkä conga-breikki, jonka lopuksi James kutsuu Clyden takaisin ja Bootsyn muhkea basso täydentää kuvion. Uudessa puhallinsektiossa oli kolme kaveria: Clayton Gunnells, Darryl Jamison (molemmat trumpetisteja) ja Rober McCollough (tenorisaksofoni). Huippuluokan funk-musisointia alusta loppuun ja loistava "oppitunti" siitä mitä on funk!

Oikeat live-äänitteet käynnistyivät kekseliäästi otsikoidulla funkilla I Don't Want Nobody to Give Me Nothing (Open up the Door I'll Get It My Self) - vanha englannin opettajani tosin ei ehkä olisi pitänyt triplanegatiivista don't-nobody-nothing... Groove- kuvion luonnissa ovat tasapuolisesti mukana torvi- ja rytmisektio. Licking Stick jää puolestaan vain runsaan minuutin mittaiseksi välisoitoksi.

Vanhan yhtyeen kanssa kesäkuussa 1969 äänitetty studioäänite Lowdown Popcorn:ista keskeyttää vielä live-session. Lowdown Popcorn oli ollut pikkuhitti syksyllä 1969 Mother Popcorn:in jälkihuumassa - kappale on kyllä varsin löysää jammailua James Brownin itsensä soittamien urkujen johdolla. Kuuden hengen torvisektiolle (mm. Wesley, Parker, Pee Wee Ellis, St. Clair Pinckney) olisi kannattanut antaa ohjat.

Takaisin live-konserttiin päästään aika erikoisissa tunnelmissa, kun James coveroi Blood Sweat & Tears:in tunnetuksi tekemän Spinning Wheel -kappaleen. Jamesin versio käynnistyy miehen itse soittamien urkujen lurituksella, mutta lisää puhtia tulee järeän torvisektion päästessä menoon mukaan. Maceo saa myös soolopuheenvuoron fonillaan.

Live-osuus on lopulta hämmästyttävän heikko. Mukana ovat mm. viihdeklassikko If I Ruled the World sekä Jamesin omat isot hitit It's a Man's Man's Man's World ja Please, Please, Please, kovin erikoiset versiot kaikista. "Man's World" käynnistyy vielä suhteellisen normaalisti, mutta muuntuu sitten omituiseksi New Orleans -henkiseksi karnevaalimeiningiksi. Vielä sekavampaa menoa on Please, Please, Please, jolla on sellainen touhu, että James lienee ollut mahdollisesti kiertämässä yleisön keskuudessa taustakuoron hoilottaessa kertosäettä. Emceenä touhuaa Maceo Parker joka kuuluttelee James Brownin nimeä yleisölle. En ymmärrä miksi tällainen versio on pitänyt jättää albumille - videolla sen olisi vielä ymmärtänyt osoittamaan show'n loppumeininkiä.

Myös There Was a Time jää tällä live-levyllä kauas siitä ekstaasista, millä se vetäistiin Live at the Apollo Vol 2:lla. Eniten hämmästystä herättää trumpetisti, joka kuulostaa siltä, että on otettu tauolla näkäräisiä eikä pelkästään yhdelle vaan molemmille jaloille. Karmeaa kuunnella kun yksikään riffi ei mene niin sanotusti putkeen!

Ehkä tuossa konsertissa oli sitten taustabändin mitta jo täysi ja kaverit lähtökuopissaan, koska show meinasi mennä aivan pelleilyksi. Joka tapauksessa oli virhe julkaista nuo live-äänitteet, parempi olisi ollut pitäytyä uusiin studioäänitteisiin ja single-raitoihin, mutta kaipa tämä tupla sitten myi kohtuullisesti tuoreen Sex Machine-nimikappalehitin vauhdittamana. Joka tapauksessa live-konsertti on ala-arvoinen ja antaa aivan väärän kuvan siitä, mihin James Brown yhtyeineen parhaimmillaan pystyi. Jos haluat kuulla James Brownia livenä parhaimmillaan, unohda tämä levy. Ja jos haluat kuulla levyn isot hitit, osta mieluummin jokin kokoelma jolta ne löytyvät, jolloin hittien mukana seuraa jotain parempaa kuin tällä levyllä ***


Super Bad
Japanese Universal/Polydor reissue CD / Polydor Vinyl LP Reissue
Original release on King 1127, 1971
A 1) Super Bad (Part 1, 2 and 3) 2) Let It Be Me 3) Sometime
B 1) A Man Has to Go Back to the Crossroads 2) Giving out the Juice 3) By the Time I Get to Phoenix

Vuonna 1970 ilmestyi enää yksi James Brown -albumi, joka oli Hey America. Se oli nimestään huolimatta käytännössä joululevy, joten siirrytään vuoteen 1971, jonka tammikuussa julkaistiin heti tämä Super Bad, jolle oli kasattu lokakuussa 1970 julkaistun nimikappalehitin ympärille. Kumma kyllä, tälläkin levyllä piti teeskennellä, että äänitteet olisivat live-otoksia, sillä takakannessa luki komeasti "Recorded Live" ja studiossa purkitettujen raitojen alkuun ja loppuun on taas lisätty yleisön metakkaa...

Albumi on todella yhden hitin varaan kyhätty. Super Bad'istä kuullaan osat 1, 2 ja 3, eli yhteensä 9:55 samaa raitaa, ja sen lisäksi levyllä on vain viisi muuta kappaletta, niistä kaksi vielä cover-versioita, eli rakenteeltaan albumi oli tuulahdus 60-luvun formaattia.

Itse Super Bad ei edes edusta Jamesin funk-tuotannon kärkeä, vaan sen tausta on hieman hätäinen, yhden kitarasäkätyksen varassa kulkeva keskinkertainen groove, jonka ylle sitten rakennetaan erilaista sooloilua. Fonisti saa paljon soolotilaa kappaleen puolivälissä, mutta ei kuulosta Maceolta, vaan jazz-henkisemmältä kollilta. Ykkösosa on kuitenkin vaatimattomin, vaikka kappale käväisikin listaykkösenä R&B-listoilla. Kakkososassa Jaska alkaa kannustaa railakkaan perkussiotaustan ylle sooloilevaa fonisti Robertia, joka lienee siis Robert McCollough, joka oli Sex Machine-sessioissa mukana kesällä 1970, jolloin tämäkin albumi on purkitettu. Miehen tyyli on niin free jazz-henkinen, että tämän soidessa taatusti ainakin radiot sammuivat valkoisissa talouksissa - tai kääntyivät country-kanaville...

Yhtään muuta sinkkua ei tällä albumilla ollut eikä siltä myöhemminkään lohkottu. Ensimmäisenä cover-versiona kuullaan Let It Be Me, jonka alkuperä on ranskalainen, ja jonka myöhemmin tekivät tunnetuksi mm. Everly Brothers ja Betty Everett ja Jerry Butler duetollaan. Jamesin albumin version laulaa itse asiassa Vicki Anderson omalla voimakkaan pingottuneella tyylillään, mutta häntä ei edes kreditoida albumilla...

A-puolen päättää urkutaustan ylle laulettu balladi Sometime, joka on Jamesin tuotantomanageri Bob Hobgoodin kirjoittama keskitasoinen melodia, joka kuulostaa hieman kuin se olisi vuosien takaa, jopa 50-luvulta. Sellaisenaan kuitenkin kelpo esitys.

B-puolella on niin ikään kolme raitaa studioäänitteitä, joihin on lisätty fake-yleisö. Puolisko avautuu Jamesin eläytyen tulkitsemalla balladilla A Man Has to Go Back to the Crossroads, joka on vanhakantainen, jousien ja torvien värittämällä taustalle tulkittu laulu. Tätä seuraa peräti yli 10-minuuttinen blues-balladi Giving out of Juice, jossa vuoropuhelua Jamesin laulurepliikkien kanssa esittää kitaristi. Viimeinen laulu By the Time I Get to Phoenix on Jimmy Webbin standardi, josta on satoja versioita, viihteestä countryyn ja souliin. En voi sanoa pitäväni niistä mistään erityisesti, ja Jamesin raa'alla voimalla vetämä versio ei sen kummemmin säväytä.

Kaiken kaikkiaan tavanomaisimpia 1970-luvun James Brown -albumeita, ja vaikka siinä ei varsinaisesti ole heikkoja esityksiä, kiekkoa ei rohkene suositella kuin täydellistä kokoelmaa kerääville Jamesin faneille. Näköjään parhaillaan joku idiootti pyytää tästäkin 800 taalaa. Tai eihän se ole hullu joka pyytää vaan joka maksaa... ***


Sho Is Funky Down Here
Original release on US King LP 1110, 1971 / Reissue Vinyl US Polydor
A 1) Show Is Funky Down Here 2) Don’t Mind 3) Bob Scoward
B 1) Just Enough Room For Storage 2) You Mother You 3) Can Mind

Tämän huhtikuussa 1971 ilmestyneen albumin alaotsikkona oli "Plays and directs the James Brown Band (instrumentals)", eli kyseessä on instrumentaalilevy, jolla James Brown ei itse edes laula, vaan on vain bändin johtajana, tuottajana, mahdollisesti urkujen soittajana ja kaikkien raitojen säveltäjänä yhdessä David Matthewsin kanssa.

Albumin takakannen esittelyssä annetaan myös ymmärtää, ettei ole kyseessä tavanomainen R&B-levy, ei pelkkä jazz- eikä funk-levy, mutta alusta loppuun kyllä "James Brown -musiikkia". Valehtelua sekin! No, se on ainakin totta, ettei ole kyseessä jazz- eikä funk-levy, sillä musiikki on varsin rokahtavaa, urku- ja kitaravetoista musiikkia, joka on miljoonan mailin päässä normaalista James Brown -funkista, ja jazzia tämä ei ole lähelläkään. Parhaimmillaan (Just Enough Room For Storage) levy on tuollaista 60-lukulaista rhythm & blues -musisointia, muistuttaen etäisesti Booker T & the MGs:ia, mutta läpi levyn dominoiva kitaristi, jota ei ole edes kreditoitu, sekä itse herra Matthews omalaatuisine kosketinsoitinkirskuntoineen tuovat musiikkiin vahvan rock-leiman, minkä johdosta en suosittele levyä yhdellekään vanhalle James Brown-fanille. Ja totta puhuen en kenellekään muullekaan.

Näkemissäni arvioissa ovat toistuneet sanat "käsittämätön", "omituinen", "epätavallinen", "epä-soulillinen" ("unsoulful"), "pettymyksellinen" jne. Ehkä nuo kaikki yhdessä kuvaavat albumia. Mikä koko albumilla on harhaanjohtavinta, on albumin otsikko, sillä funkin kanssa albumilla ei tosiaan ole juuri mitään tekemistä. Enää puuttuisi jokin suomalaisen rock-lehden arvio, jossa julistettaisiin tämä parhaaksi James Brown-levyksi kautta aikojen. Vähän niin kuin Terence Trent D'Arby esiteltiin "soulin pelastajaksi" 80-luvulla.

Välttäkää! *1/2


Muut osat James Brown -albumien esittelystä:

Osa 1: James Brown 1960-1965
Osa 2: Siirtyminen funkiin

Osa 4 - Rare groove -klassikoita 70-luvun alusta



Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page