Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Mitä on SOUL-musiikki?

Soulin eri tyylisuunnat ja niiden parhaat edustajat eri aikoina


Soul-musiikki tunnettiin Suomessa pitkään pelkästään 60-luvun amerikkalaisen mustan populaarimusiikin synonyyminä, vaikka laadukkaita soul-levyjä on toki levytetty myös myöhempinä vuosikymmeninä, ja yhtä lailla "klassiseksi soul-musiikiksi" tunnustetaan myös 70-luvun soul-huiput - jopa rock-väki säännöllisesti nimeää Marvin Gayen vuoden 1971 What's Going On -albumin kaikkien aikojen parhaaksi LP-levyksi. 1960-luvun puolivälissä alettiin kuitenkin yleisesti nimittää amerikkalaisten mustien pop-musiikkia souliksi - soul kuvasti ennen muuta laulajien sielukkuutta ("soulful singing"), mutta soul-musiikille kehittyi myös oma soittotyylinsä ja soundinsa.

Ennen soul-nimikettä mustien pop-levyjä kutsuttiin 50-luvulla ja 60-luvun alussa Rhythm & Bluesiksi eli R&B:ksi, joka nimitys on taas viime vuosina otettu uudelleen käyttöön mustien nykyisestä listamusiikista, kun soul on "säästetty" ennen muuta klassisen 60- ja 70-luvun soul-musiikin nimittäjäksi. Näistä klassisista, eritoten 70-luvun soul-levyistä vaikutteensa saaneita, tämän päivän nuoria soul-laulajia ja laulunkirjoittajia kutsutaan puolestaan nykyisin neo-soul-artisteiksi, erotuksena tyypillistä lista-R&B:tä suoltavista teini-musiikin tähdistä.



Tunnettuja soul-tyylejä 60- ja 70-luvulla

Tunnetuimpia soul-soundeja 60-luvulla olivat Motown-soundi (mm. Temptations, Marvin Gaye, Supremes, Smokey Robinson & Miracles, Marvelettes, Martha Reeves & Vandellas jne.) ja Memphis-soul (mm. Stax ja Atlantic/Atco-levymerkit, artisteinaan mm. Otis Redding, Wilson Pickett, Sam & Dave, Eddie Floyd, Solomon Burke, Johnnie Taylor jne.). Erityisesti Impressions ja siitä sooloilemaan irtautuneet Jerry Butler, Curtis Mayfield ja Leroy Hutson tekivät sittemmin Chicago-soulia tunnetuksi, samoin kuin 70-luvulla Chi-Lites ja Tyrone Davis, mutta 70-luvun merkittävimmäksi soul-soundiksi nousi kuitenkin Philadelphia-soul (erityisesti Kenny Gamblen ja Leon Huffin PIR-levymerkki, jolle levyttivät mm. The O'Jays, Billy Paul, Harold Melvin & the Blue Notes ja siitä sooloilemaan lähtenyt Teddy Pendergrass, Jean Carn, McFadden & Whitehead, The Jones Girls jne.).

70-luvun tunnetuimpia soul-artisteja olivat myös Al Green, Aretha Franklin, Joe Simon, Stevie Wonder ja Barry White, joiden kaikkien 70-luvun parasta tuotantoa saa nykyisin hyvin uusintajulkaisuina.

Soulin lauluyhtyeet

1960- ja etenkin 1970-luvut olivat myös soulin lauluyhtyeiden kulta-aikaa. Tunnetuimmat soulin lauluyhtyeet ovat tehneet useiden kymmenien vuosien mittaisen levytysuran ja eräät niistä edelleen jatkavat esiintymistään ja levyttämistään. 60-luvulla Motown-yhtyeet Temptations, Miracles, Supremes, Marvelettes, Vandellas sekä Curtis Mayfieldin ja Jerry Butlerin Impressions hallitsivat myyntilistoja. 1970-luvulla nousivat listojen kärkeen alituisesti mm. Isley Brothers, The O'Jays, Spinners, Gladys Knight & the Pips, Jackson 5 (jossa nuori Michael Jackson aloitti uransa), Temptations, Four Tops, The Chi-Lites, The Dramatics, Manhattans, Delfonics ja The Dells, muiden muassa.

Kaikki nämä yhtyeet ovat säilyttäneet "klassisen soul-lauluyhtyeen" maineensa tähän päivään, ja yhtyeiden tuotantoa on jatkuvasti saatavina uudelleenjulkaisu-CD:inä.

Funk

Toisaalta soulin kummisedäksi kutsutaan usein herraa nimeltä James Brown, joka kehitti jo 60-luvulla omintakeisen funk-soundinsa, ja James Brownin yhtyeistä hakivat oppia monet tulevat funk-legendat (Bootsy Collins, Maceo Parker, Fred Wesley, Bobby Byrd). Sly & the Family Stone oli toinen funk-musiikin 60-luvun lopun ja 70-luvun alun pioneeri, ja yhtyeen riveistä ilmaantui myös ensimmäinen peukku-basisti Larry Graham, jonka yhtye Graham Central Station oli suosittu 70-luvulla.

Funk-musiikki painotti laulumelodian sijasta soitannan svengiä eli groovea, ja funk oli suosittua etenkin 70-luvun puolivälissä ja loppupuolella, esittäjinään mm. George Clintonin monet yhtyeet (tunnetuimmat Parliament, Funkadelic), Earth Wind & Fire, Commodores, Kool & the Gang, Tower of Power, Lakeside, Brass Construction, B.T. Express, Mtume jne.

70-luvun lopun ja 80-luvun alun disco-soul

Monet näistä muuttivat tyyliään 70-luvun lopulla tai viimeistään 80-luvun alussa nopeatempoisemmaksi ja rytmeiltään kevyemmäksi disko-musiikiksi, ja mustien soul- ja funk-esittäjien disko-levyt olivatkin äärimmäisen suosittuja erityisesti 70-luvun loppuvuosina - myös Suomessa, jossa soivat George McCraen, Gene Chandlerin, Edwin Starrin, Johnnie Taylorin, Joe Texin ja muiden soul-veteraanien diskohitit siinä kuin suuren maailman diskoissa, ja 80-luvun alkuvuosina missä tahansa pääkaupunkiseudun diskossa saattoi kuulla soul/funk-yhtyeiden disko-tuotantoa, edellä jo mainittujen funk-yhtyeiden ohella esim. Brothers Johnson, Cameo, Dazz Band, Gap Band, Rick James, Ray Parker & Raydio, Trammps, Spinners jne.

Toisaalta disko-buumin ehdyttyä monet funk-hitit jäivät pelkästään soul-listoille, ja esim. sellaisten soul-ykköshittejä tuottaneiden artistien kuin Tom Browne, George Clinton, Zapp ja Bootsy's Rubber Band levyjä ei lainkaan noussut pop-listoille.

Vaikka aikanaan niin monet soul- kuin rock-kriitikot pitivät disko-tyyliä melkoisena kirouksena (tosin heikoimmat disko-levyt eivät koskaan olleet soul-artistien vaan valkoisten eurooppalaisten tekeleitä!), soul- ja funk-artistien parhaat tanssi-levyt ovat säilyttäneet arvonsa, ja lajin klassikkoja (ml. 12 tuuman singlet) paitsi pyydystetään kovahintaisina alkuperäispainoksina, myös julkaistaan jatkuvasti uudelleen uusina painoksina. Etenkin Englannissa on vankka soul/funk-musiikin klubi-kulttuuri, jossa tietyt tanssimusiikiksi aikanaan tarkoitetut levyt ja tyylit (funk, boogie, two-step, Washington go-go, soulful garage) ovat suuressa arvossa, ja monet aikanaan melko tuntemattomat artistit ovat nousseet todelliseen kulttimaineeseen. Myös näitä levyjä on nykyisin varsin hyvin saatavina uudelleenjulkaisuina.

80-luvun laatu-soul, Anita Baker ja balladi-soulin buumi

80-luvun kuluessa soul-musiikki muutti nopeasti muotoaan. Vauhdikkaat diskorytmit rauhoittuivat välittömästi rauhallisempiin mid-tempo-kuvioihin, ja vähitellen 80-luvun alkuvuosina sovitukset riisuttiin jousista ja puhaltimista, samalla kun syntetisaattorit ja rumpukoneet valtasivat alaa, kuten muussakin pop-musiikissa. Tämä merkitsi myös isojen soitin-yhtyeiden ja samalla funk-tyylisuunnan kuihtumista pois markkinoilta. Isot levy-yhtiöt pyrkivät muutenkin samankaltaistamaan mustien artistien musiikkia pop-musiikin valtavirtausten suuntaan lisäämällä soul-levyille rock-kitaroita yms. joiden avulla saatiin soittoaikaa radiokanavilta ja ennen muuta video-näkyvyyttä televisioon. 80-luvun puoliväliä lähestyttäessä pelättiin soul-piireissä jo sitä, että levy-yhtiöt pyrkivät kadottamaan soul-musiikista cross over -tavoitteineen kaiken omaleimaisuuden.

Tietyt soul-artistit eivät kuitenkaan taipuneet kompromisseihin, vaan ajoivat painostuksen keskellä läpi omaa persoonallista linjaansa. Anita Baker oli Rapture-levyineen (1986) ensimmäisenä kääntämässä trendiä takaisin kohti laadukasta, persoonallista soul-musiikkia, jota leimasivat paitsi huippuluokan vokalistit, myös laadukkaat soundit oikeiden muusikoiden tukemina - rytmit tosin usein tulivat edelleen ohjelmoituina. 80-luvun lopun laatu-soul ei ollut cross over -musiikia, sillä 80-luvun lopun monet soul-listojen ykköshititkään eivät nousseet lainkaan Billboardin top 100-listalle.

Tällaisia 80-luvun lopun laatu-soul-artisteja olivat Anita Bakerin ohella mm. Stephanie Mills, Jean Carne, Shirley Jones, Angela Winbush ja Freddie Jackson, joilla kaikilla oli ainakin yksi Billboardin soul-ykköshitti, joka ei noussut lainkaan Hot 100-listalle Billboardissa. Saman sarjan artisteja olivat myös Johnny Gill, Alexander O'Neal, Eugene Wilde, Eric Gable, Regina Belle, Miki Howard, Jennifer Holliday, Meli'sa Morgan ja Vaneese Thomas. Kaikkien näiden artistien levyt ovat edelleen hyvin arvostettuja, ja monien ko. artistien tuotantoa on hyvin saatavina kokoelmina ja uudelleenjulkaisu-CD:nä. Luonteenomaista tuon ajan levyille oli, että levyt koostuivat lähinnä balladeista ja midtempo-raidoista, kun nopeatempoisemmat raidat jäivät vähemmistöön tai puuttuivat kokonaan.

Rapistä street souliin ja R&B:iin

Vaikka ensimmäiset rap-levyt oli julkaistu jo 70-luvun lopulla ja Sugarhill Gangin smash-hitti Rapper's Delight nousi listoille jo vuonna 1979, rap-levyt ja hip hop-musiikki koettiin vielä 80-luvun alkuvuosina marginaali-ilmiöksi, jonka monet uskoivat haihtuvan markkinoilta hiljalleen kokonaan. Kävikin tasan päinvastoin, kun 80-luvun puolivälissä rap-levyt alkoivat Run DMC:n cross over -hittien (Walk This Way ilmestyi 1986), Beastie Boysien ja vastaavien myötä yhtäkkiä innostaa myös valkoista rock-yleisöä. L.L. Cool J oli vuonna 1987 ensimmäinen aito rap-artisti, jonka single nousi Billboardin black-listan ykköseksi, ja rapin osuus alkoi lisääntyä listoilla kulovalkean tavoin. Kun vielä 90-luvun alussa rap-levyjä oli Billboardin black-listalla yksi kymmenestä, kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli päinvastoin, eli laulettuja soul-levyjä oli rapin joukossa yksi kymmenestä! Olennaista rapin leviämiselle oli paitsi se, että sitä oli levy-yhtiöiden halpa tuottaa jatkuvana virtana markkinoille, ennen muuta se, että hip hopista tuli huikea rahasampo levy-yhtiöille valkoisen nuorison innostuttua yhtä lailla ostamaan rap-levyjä.

Hip hopin vaikutus alkoi näkyä myös lauletussa mustassa listamusiikissa 80-luvun lopulla ja ennen muuta 90-luvulla. Ensin soul-levyille ilmaantuivat hip hopista tutut rytmikuviot, ja samat tuottajat (kuten Ted Riley) tuottivat sekä laulavien artistien levyjä että rap-kiekkoja. Aluksi nämä hip hop -vaikutteiset lauletut hitit olivat nopeatempoisia, vauhdikkaita kappaleita, joista kutsuttiin nimitystä swingbeat tai new jack swing, mutta tämä trendi meni parissa vuodessa ohi, ja balladit ja hitaat rytmit valtasivat myös hip hopia ja soulia fuusioineiden esittäjien albumit. Uutta tyyliä kutsuttiin aluksi street souliksi, mutta sittemmin otettiin käyttöön jo 40-50-luvuilla mustien pop-musiikkia kuvannut vanha termi R&B. Jotkut levykaupat nimittävät tätä musiikkia nyt tämän päivän R&B:ksi, "contemporary R&B", erotuksena klassiselle 40-50-luvun rhythm & bluesille (Fats Domino, Coasters, Ruth Brown, Louis Jordan, Ray Charles jne.). Nykyisen R&B:n kärkinimiä ovat esim. Mary J. Blige, R. Kelly, Blackstreet, Keith Sweat, Kelly Price, Jodeci (sittemmin K-Ci & JoJo) ja SWV - monet heistä esittivät aluksi nopeatempoisia swingbeat-kappaleita vaihtaakseen tyylinsä balladivoittoiseen R&B:iin. R&B:stä on lisäksi runsaasti samojen tuttujen R&B-tuottajien ideoimia pop-painotteisia, nuorimmille teini-ikäisille suunnattuja vedoksia, jotka Destiny's Childin, TLC:n ja muiden vastaavien miljoonamenestyksen myötä ovat saavuttaneet valtavaa maailmanlaajuista suosiota.

Sampleista kiinnostus alkuperäisiin esityksiin

Nykypäivän R&B:tä luonnehtivat hip hop-tyyppiset ohjelmoidut taustat, joissa aitoja instrumentteja kuullaan usein vain sampleina vanhoilta soul/funk-levyiltä, usein yksinkertaisiksi hokemiksi tai lastenlorumaisiksi (nursery rhymes) typistetyt laulumelodiat, avoimen seksistiset lyriikat ja rap-osuudet lukuisine rap-vierailijoineen. Toisaalta monet R&B-levyt tarjoavat edelleen rankkaa, soul-pitoista laulantaa tai gospel-henkistä melismaattista lauluvääntöä (Mary J. Blige, Kelly Price etc.), ja nuorison kaipaamaa aggressiivisuutta.

R&B on varsin selkeästi 80-luvulla syntyneiden ja sitä nuorempien mustaa musiikkia, eli ns. hip hop -sukupolven musiikkia. Tämä sukupolvi tunteekin klassiset soul-kappaleet paremmin R&B-hittien sampleina kuin originaaleina. Moni hip hopista ja R&B:stä musiikinharrastuksensa aloittanut kiinnostuu kuitenkin myös uudesta lauletusta soulista ja klassisesta 70-luvun soulista R&B/hip hop-samplejen myötä, ja nyky-R&B:n ja hip hopin valtava, rotu- ja kansallisuusrajat ylittävä suosio selittää osin myös sitä, miksi klassisia 60- ja 70-luvun (nyt myös 80-luvun) soul-levyjä julkaistaan jatkuvasti uudelleen - niille on kysyntää myös alkuperäisistä klassikoista kiinnostuneiden nuorten keskuudessa, ei pelkästään nostalgian nälkäisten keski-ikäisten parissa.

90-luvun laatu-soul

90-luvun alkuvuodet jatkoivat 80-luvun lopun laatu-soul-levyjen virtaa, ja vuosikymmenen pari ensimmäistä vuotta olivat käsittämättömän hyvää aikaa huippu-soul-vokalisteille, kun levyt saavuttivat paitsi kriitikoiden kiitoksia, myös kärkitiloja myyntilistoilla. 90-luvun alussa sellaiset huippuluokan soul-vokalistit kuin Keith Washington, Will Downing, Phyllis Hyman, Gerald Alston, Miles Jaye, Anita Baker, Gerald Levert, Phil Perry, Jeffrey Osborne ja Johnny Gill saavuttivat erinomaisilla julkaisuillaan ykköshittejä ja tekivät uransa parhaita albumeita.

Huippuvokalistien juhlat loppuivat kuitenkin 90-luvulla lyhyeen, kun listamenestyksestä riippumatta isot levy-yhtiöt päättivät pudottaa laulusolistit artistikaartistaan ja keskittyä rahakkaampiin hip hop -markkinoihin, joilla pystyi saavuttamaan menestystä myös valkoisen yleisön pop-markkinoilla. Laatu-soul-vokalistien levyissä kun oli kansainvälisten levy-yhtiöiden johtajien mielestä se vika, että vaikka levyt nousivat black-listan ykkösiksi, ne jäivät pop-listoilla usein vasta sijoille 50-200. Miksi siis satsata kalliiseen laatu-soul-tuotantoon, kun kustannuksiltaan edullisilla rap-albumeilla tahkottiin miljoonia?

Niinpä 90-luvun puoliväliin tultaessa oltiin jo tilanteessa, että muutamaa "ikonia" (Luther Vandross, Aretha Franklin, Patti LaBelle, Temptations) lukuun ottamatta kaikki edellisten vuosien ja vuosikymmenten huippu-soul-laulajat olivat ilman major-levysopimusta. Toki he pystyivät edelleen julkaisemaan levyjä pienemmillä independent-merkeillä, mutta myyntilistoilla hallitsivat nyt rap- ja street soul/R&B-tähdet. Soul-laulajien levyjen laatuun asialla ei välttämättä ollut negatiivista vaikutusta, pikemminkin soul-artistit saattoivat nyt levyttää ilman major-levyjen pomojen painostamia kompromisseja, mutta samalla levyjen myyntiluvuista oli pudonnut nolla perästä… Uusien soul-julkaisujen määrä oli myös laantunut murto-osaan aiemmasta tulvasta.

90-luvun jälkipuoliskolla oli jo tunnelma, että soul kokee bluesin kohtalon musiikinlajina, joka "ukkoutuu" niin esittäjä- kuin kuuntelijakunnan vanhentuessa vuoden vuodessa - uusia artisteja ja nuorta kuuntelijakuntaa tuli vähän. Vaikutti siltä, että soul jää lähinnä 60- ja 70-luvun kulta-aikojen musiikiksi, jota kuunnellaan nostalgisesti vanhoilta uudelleenjulkaisuilta "vanhoja hyviä aikoja muistellen". Nuorison ja samalla pop-listojen musiikiksi siitä ei enää näyttänyt olevan, ja aiemmat laatu-soul-artistit levyttivät yhä pienemmille ja eksoottisimmille levymerkeille.

Neo-soul elvyttää soul-markkinat

Laulettu ja aidoin muusikoin soitettu soul-musiikki koki kuitenkin yllättävän suosion paluun nuorten keskuuteen ja samalla listakärkiin - niin R&B-listoille kuin pop-listoille - kun sellaiset artistit kuin Maxwell, D'Angelo, Erykah Badu ja 2000-luvulla Jill Scott, India.Arie, Alicia Keys ja Angie Stone ovat miljoonamyyntinsä innoittamina käynnistäneet uuden soul-buumin. Norah Jones näkyy tehneen saman jazz-levymerkkien suunnalla. Näiden artistien musiikissa painotukset vaihtelevat laajalla alueella, mutta kaikki yhdistelevät estoitta uuden ja vanhan mustan musiikin aineksia, kuka enemmän hip hopin, kuka jazzin, 70-luvun soulin tai jopa akustisen folkin suuntaan. Kaikilla esikuvat tulevat tyypillisesti aiempien vuosikymmenten "klassisesta" soulista ja jazzista.

Tärkeintä neo-souliksi ristityssä uusien artistien aallossa on kuitenkin se, että se on palauttanut levy-yhtiöiden uskon siihen, että laulettu ja soitettu soul-musiikki voi olla muutakin kuin pappojen nostalgiaa "vanhoista hyvistä ajoista" 60- ja 70-luvuilla, ja nyt neo-soulia tulvii joka levy-yhtiöstä. Ja mikä parasta, laajan tarjonnan joukkoon mahtuu todellisia jalokiviä, kun neo-soul-trendi on nostanut parrasvaloihin sellaisia uusia lahjakkuuksia kuin Ledisi, N'Dambi tai Kindred.

Vanhemmille soul-artisteille neo-soulin suosio ei valitettavasti ole avannut uusia mahdollisuuksia palata isoille levymerkeille, mutta muutamat huippusolistit ovat onnistuneet soluttautumaan jazz-levymerkeille (Anita Baker, Will Downing, Phil Perry, Regina Belle, Glenn Jones etc) ja sitä kautta voivat jatkaa levyttämistään ammattimuusikoiden säestäminä. Monet kokeneet soul-vokalistit jatkavat kuitenkin levyttämistä pienille levymerkeille, osa USA:n ulkopuolella Euroopassa tai Japanissa, osa omilla levymerkeillään.

Jazz-funkista Smooth Jazziin

Vielä on mainitsematta yksi soul-musiikin osa-alue, tai pikemminkin soulin ja jazzin välimaastoon sijoittuva tyylilaji. 70-luvun aikana puhuttiin fuusio-jazzista tai jazz-funkista, nykyisin termi kuuluu "smooth jazz", kun puhutaan esim. saksofonistin, pianistin, kitaristin tai muun soul/jazz-muusikon soololevystä, jolla suurin osa materiaalista on instrumentaaleja. Näillä levyillä on tyypillisesti 1-2 laulettua kappaletta, jotka ovat usein laadukasta laulettua, upeisiin soundeihin upotettua soulia jonkin instrumenttisoolon sävyttämänä. Esim. Norman Connorsin ja Pieces of a Dreamin jazz-funk-levyillä lauletut esitykset ovat olleet järjestään loistokkaita.

Monet jazz-muusikot ja kriitikot toki pitävät näitä laulettuja raitoja tosin kaupallisina myönnytyksinä aidolle soitannalle. Toisaalta tylsimmillään smooth jazz -levyt ovat hissimusiikiksi tai hotellien lounge-aulamusiikiksi haukuttua muzakia, jossa artisti, esim. saksofonisti, puhaltelee nuotista nuottiin helpostisulateltavia melodioita, mutta parhaimmillaan jazz-funk-artistitkin esittävät todella mallikasta, aidosti jazz-henkistä, improvisoivaa ja taidokasta soitantaa. Jazz-funk tai smooth jazz on tyypillisesti musiikkia, jossa soundeilla on suuri merkitys yleistunnelman luomisessa, ja joskus varsin vähäeleiselläkin soitannalla luodaan erittäin tyylikkäitä soundeja.

Tunnetuimmat smooth jazz tai jazz-funk-artistit ovat myös laatu-soul-levyjen vakiovieraita. Saksofonisteista edesmennyt Grover Washington Jr. oli todellinen jazz-funkin suurnimi, samoin kuin Stanley Turrentine, mutta nykyisistä fonisteista Gerald Albright, David Sanborn, Kirk Whalum, Everette Harp, Boney James, Marion Meadows, Gato Barbieri, Najee ja Kim Waters ovat suosituimpia. Kosketinsoittajista mm. Brian Culbertson, Joe Sample, Roy Ayers ja Paul Hardcastle ovat suuressa suosiossa (joskaan kukaan ei yllä Lonnie Liston Smithin 70-80-luvun levyjen magiikkaan), kitaristeista vastaavasti merkittävimpiä ovat nykyisin Ronny Jordan, Norman Brown ja George Benson, basisteista erityisesti Marcus Miller, Stanley Clarke ja Gerald Veasley. Nykyisistä trumpetisteista kukaan ei ehkä yllä Donald Byrdin tasolle, mutta Rick Braunin ja Tom Brownen levyjä kannattaa tarkistaa. Jazz-funk-yhteistä Pieces of a Dream ja Incognito ovat molemmat enemmän kuin suositeltavia - sääli ettei kumpikaan ole vielä vieraillut esim. Pori Jazzissa.

Tuoreimman tilanteen suosituimmista smooth jazz -artisteista voi tarkistaa netistä osoitteesta http://www.smoothjazz.com/charts/. Luonnollisesti kaikki listan levyt voi tilata Soul Townin kautta.

Jokaiseen tunnelmaan, vuorokauden aikaan ja vuodenaikaan omat levynsä

Kun on kuunnellut soul-musiikkia sen alalajeineen jo kohta kolmen vuosikymmenen ajan, joskus kuulee asiaan vihkiytymättömien kysyvän, eikö jo kyllästytä soulin kuuntelu. Vastaus on luonnollisesti: ehdottomasti ei. Soul-musiikista kun löytyy jokaiseen vuodenaikaan, vuorokauden aikaan ja jokaiseen tunnelmaan sopivia esityksiä, jolloin esim. kesähelteillä tai talvipakkasella tulee kuunneltua aivan erilaisia kappaleita. Soul-musiikista voi vastaavasti löytää musiikkia niin riehakkaisiin partyihin ja klubi-iltoihin, rentoutumiseen työpäivän päätteeksi, tai hyvin inspiroivaa alkuillan musiikkia monenlaisiin tunnelmiin.

Ja mikä parasta, vanhoihin suosikkeihin ei ole liiaksi tarvinnut takertua, kun uusia erinomaisia julkaisuja tulee edelleen noin 30-50 kappaletta per vuosi. Soul Townin kunkin vuoden eniten myytyjen levyjen lista on erinomainen lähtökohta tutustua kunkin vuoden parhaimmistoon - vakioasiakkaillamme on tunnetusti hyvä musiikkimaku... Tervetuloa soulin maailmaan - et pitkästy!

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page