Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Herbie Hancock: Feets Don't Fail Me Now (1979 reissue)

Herbie Hancock: Feets Don't Fail Me Now

June 11, 2016

Rating: 7/ 10

The original release on US Columbia 1979
Now available at CD reissue by US Funky Town Grooves, 2015
Tilaa levy Soul Express-verkkokaupasta


1) You Bet Your Love
2) Trust Me
3) Ready Or Not
4) Tell Everybody
5) Honey From The Jar
6) Knee Deep

Bonus tracks:
7) You Bet Your Love (Special Disco Version)
8) You Bet Your Love (7" Version)
9) Tell Everybody (7" Version)
10) Tell Verybody (Disco Version)
11) Honey From The Jar (7" Version)
12) Honey From The Jar (Special Disco Version)
13) Ready Or Not (7" Version)

Blues Newsin avustajakollega Tatu Pääkkönen taisi aikanaan lausahtaa jossain jazz-funk-arviossaan, miten vanhat jazz-funk-miehet ryhtyivät myös 70-luvun lopulla setelit lierihatun alla lerppuen ryntäilemään diskoareenoille. Totta puhui, sillä niin Herbie Hancock, Herbie Mann, Roy Ayers, Charles Earland kuin lukemattomat muutkin kokeneet jazz- ja jazz-funk-miehet purkittivat 70-luvun loppuvuosina diskokiekkoja. Mutta sallittakoon tämä kaupallinen kosiskelu heillekin, sillä jazz-miesten edellytykset onnistuneen diskomusiikin tekoon olivat lopulta paljon paremmat kuin veteraani-soul-artistien, sillä jazz-miehet ainakin ymmärsivät, että vetävään diskoiluun tarvitaan muutakin kuin tasatahtiset ja nopeutetut rytmit, jotta rytmitajuttomat valkoisetkin saattoivat notkua niiden tahtiin tanssilattioilla. Valkoisten tuottajien vetelimmät diskotuotannot olivat tyypillisesti vanhoja hittimelodioita, joiden taaakse laitettiin mekaanisen tasatahtisia ja riittävän noperytmisiä (120-130 BPM) diskokomppeja. Mustat funk- ja jazz-miehet sentään viljelivät diskomusiikkiin koukukkaita instrumenttikuvioita, terhakkaita torvikuvioita, ja saattoivat väläyttää mukaan jazzahtavia keyboard- tai puhallinsoolojakin. Mutta ennen muuta funk- ja jazz-miehet ymmärsivät, että pitää olla groovea!

Tämä Herbie Hancockin paljas diskokiekko julkaistiin kuumimman diskovuoden 1979 maaliskuussa, ja se myi kohtuullisesti. Kilpailu oli kovaa, ja diskokentilläkin voiton usein veivät nuoremmat ja innovatiivisemmat kaverit kuin pelkän rahan perässä juosseet veteraanit. Herbie Hancock on aina ollut ensimmäisten joukossa kokeilemassa "teknologian uusimpia vimpaimpia", ja niinpä hän tällä diskolevyllään laulaa Sennheiser vocoderin robotisoimana, ja soittaa hirmuista arsenaalia uusimpia sähköisiä kosketinsoittimia. Apunaan hänellä on eturivin funk- ja soul-muusikoita, kuten Ray Parker, Jr. , Wah Wah Watson, Freddie Washington, James Gadson, Sheila Escovedo ja kumppanit.

Ainakin itselleni levyn ylivertainen vetonaula oli Tell Everybody, josta oli jo haastajaa monelle disko-funk-klassikollekin. Se on oikeastaan puoli-instrumentaali, sillä vokaalipuoli jää pitkälti Waters-sisarusten laulamaan Tell Everybody-huudahdukseen, ja Hancockin omiin vocoder-repliikkeihin We got a funky situation, we got a funky celebration. Ja kyllähän tämä oli sata kertaa funkympaa kuin vaikkapa Kool & the Gangin diskoläpytykset samalta aikakaudelta. Pohjalla myllertää Eddie Watksinsin tuhti basso, Bill Summers kolisuttaa riemulla perkussioita, ja Herbie Hanccok heittää asianmukaiset jazz-henkiset keyboard-soolot. Itse asiassa tämä oli vielä niinkin funk-pitoista menoa, että en usko, että tämä juurikaan soi eurooppalaisissa diskoissa, vaan jäi enemmän mustien klubien DJ-lautasille. Maksisinkku ei noussut edes listoille asti. 12 tuuman diskoversio on mukana CD-levyllä, sillä on vain puoli minuuttia enemmän pituutta kuin albumiversiolla, ja siinä basso ja rytmikitara ovat vielä paremmin esillä, mutta myös Summersin perkussiot saavat näyttävästi soolotilaa. Kunpa vielä nuo syntiikkatorvet olisi korvattu aidoilla puhaltimilla.



Tell Everybody oli siis liian tujua tavaraa singlelistoille, mutta seuraava sinkku Ready or Not oli Ray Parker, Jr.:n kirjoittama ja kitarasoundeineen avustama diskofunk, joka nousi sijalle 25 soul-listoilla. Sekin on puoli-instrumentaali, jossa laulupuoli jää Watersien laulamaan kertosäehokemaan, ja muu anti on Hancockin keyboard-burbutusta ja sooloilua sekä Ray Parker Jr.:n tuttua kitarointia, joka menee paikoin turhankin rock-henkiseksi. Keskinkertainen funk-henkinen diskoilu, jossa ehkä paras anti jää Coke Escovedon ja Sheila Escovedon perkussioihin (timpali ja kongat).

Itse asiassa listoille noussut Ready or Not oli alun perin sinkun B-puoli, kun A-puolena oli albumin avausraita You Bet Your Love. Sitä hallitsee ikävä kyllä Hancockin liki vastenmielinen vocoder-laulanta. Ilmeisesti kukaan ei rohjennut vihjaista hänelle, että vocoderin kautta ei kannata yrittää laulaa ainakaan hempeitä melodioita, sillä se kuulosti todellakin kornilta. Ilman tuota vocoder-osuutta You Bet Your Love olisi ihan kelpo funk, sillä siinä on todella tuhtia funk-bassottelua ja Bill Summersin railakasta perkussiotykitystä sekä Hancockin laadukasta kosketinsooloilua. Tästäkin kappaleesta on bonuksena yli 8-minuuttinen maksisingle-versio, jossa ei ole olennaista eroa 7:36 pitkään albumiraitaan.

Kun Tell Everybodyn B-kylkenä oli vielä Honey from the Jar, niin maksisinkkuina oli siis lohkaistu neljä albumiraitaa kahdeksasta. Honey from the Jar maksisinkku on itse asiassa lyhyempi versio (5:36) kuin albumiversio (6:31). Tämä kappale on jo lähempänä Herbien 70-luvun alkupuolen jazz-funkia, joskin diskoaikakauden oireena kuullaan edelleen Hancockin ankeaa vocoder-laulua. Rytmi on kuitenkin jo maanläheistä, tummaa ja hidasta funkia, eikä mitään tasatahtista diskoläpsyttelyä. Eddie Watkins funk-bassoineen on jälleen näkyvästi esillä.

Samoin albumin päätösraita Knee Deep on vielä mukavan funk-pitoista ja 70-luvun alkupuolen funkyjazzia muistuttavaa tavaraa, paikoin todella jykevää soitantaa. Tuottajana olikin sillä Wah Wah Watson, joka loihtii kitarastaan tuttuja kurlutuksia, ja tunnelma on pitkälti sama kuin esim. Grover Washingtonin 70-luvun alun jazz-funkeilla. Kappaleella on lisäksi aitoa puhallinsoundia (Bennie Maupinin saksofoni, kun muualla levyllä Hancock soittaa syntikoillaan "puhallinosuudet", kieltämättä paikoin hyvinkin torvisoundeja muistuttaen. Mutta Knee Deep on ihan ehtaa vanhaa funkyjazzia, kun tästä tyylilajista sitten ikävä kyllä suodatettiin 80-luvulla ensin funk ja sitten jazz - ja ruvettiin kutsumaan fuusio-jazz-artistien musiikkia nimellä smooth jazz. Tästä olisi muuten rap-levyille saatu kyllä ihan huikeita sampleja, en jaksanut lähteä kaivamaan netistä, onko joku hip hop-mies oivaltanut saman.

Se kuudes ja vielä mainitsematon raita Trust Me on balladinomainen laulelma, jolla - yllätys yllätys - Herbie laulaa vocoderin läpi hempeää melodiaa, joten se siitä.

Reviewed by Ismo Tenkanen



P.S. Alla video, jossa selvitetään vocoderin, autotunen ja talkboxin eroja:



Takaisin Funky Town Grooves -sivulle

Takaisin etusivulle Back to our (English) home page