Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Harold Melvin & the Blue Notes:
I Miss You

Harold Melvin & the Blue Notes: I Miss You album

December 23, 2012

Original release: US Philadelphia International 31648, 1972
Now available at CD Reissue: Big Break Records (UK) 2010

Rating: 7/ 10


Tilaa levy Soul Express verkkokaupasta - Click here to buy

1) I Miss You 8:38 2) Ebony Woman 3:41 3) Yesterday I Had The Blues 7:33 4) If You Don't Know Me By Now 3:27 5) Be For Real 7:31 6) Let Me Into Your World 2:40 7) Let It Be You 3:33
Bonus tracks: 8) I Miss You (Part I - Single Version) 3:20 9) Yesterday I Had The Blues (Single Version) 3:54 10) Be For Real (Single Version) 3:24 11) If You Don't Know Me By Now (Live Version) 4:08


Vaikka Big Break Records lähtökohtaisesti oli levymerkki, joka ilmoitti keskittyvänsä mustaan tanssimusiikkiin, niin ilahduttavasti se on viime aikoina ottanut ohjelmistoonsa myös soul-levyjä, siis sellaisiakin, joilla ei ole lainkaan tai vain hyvin vähän tanssimateriaalia. Tämä Harold Melvin & the Blue Notes -yhtyeen PIR-debyytti on siitä malliesimerkki, sillä albumilla on seitsemän eri laulua, jotka kaikki ovat balladeja, eli ei yhtään tanssiraitaa!

Albumi julkaistiin alun perin vuonna 1972, ja I Miss You oli todellakin levyn alkuperäinen nimi, mutta If You Don't Know Me By Now-hitin kansainvälisen menestyksen myötä kansi vaihdettiin, ja otsikoksi merkittiin Harold Melvin and the Blue Notes featuring If You Don't Know Me by Now and I Miss You.



Sen jälkeen kun Teddy Pendergrass kuoli (13. tammikuuta 2010), tajusin, että itsellänikin on kuulematta paljon Teddyn laulamia kappaleita, koska hänen Harold Melvin & the Blue Notes -kaudeltaan oli omissa hyllyissäni vain yksi albumi (Wake up Everybody) ja yksi Greatest Hits -kokoelma. Siinä vaiheessa aloin tietenkin kaivaa netistä tietoa Harold Melvin & the Blue Notes -levytyksistä, joita on saatavana CD:nä, ja tilannetta paikkaamaan tuli sopivasti BBR julkaisemalla tämän vuoden 1972 PIR-debyytin sekä sitä seuranneen vuoden 1973 Black & Blue-albumin, joka oli aiemmin ollut saatavana Soul Townistakin Japanin painoksena.

PIR oli aiemmin myöntänyt britti-merkki Edselille julkaisuoikeudet vuoden 1978 jälkeisiin äänitteisiinsä, mutta nuo oikeudet eivät kattaneet PIR-levytyksiä aiemmalta 1970-luvulta, ja onkin hienoa, että nyt BBR on saanut neuvoteltua julkaisuoikeuden useisiin 1970-luvun alkupuolen PIR-levytyksiin, etenkin kun mikään amerikkalais-levy-yhtiö ei niitä ole myöskään julkaissut vuosiin. Luulisi näillä tosiaan olevan kysyntää myös USA:ssa.

Harold Melvin & the Blue Notes oli aika omalaatuinen tapaus lauluyhtyeiden historiassa, kun yhtye kantoi Harold Melvinin nimeä, mutta päävokalistina oli koko yhtyeen menestyksekkään PIR-kauden ajan Theodore "Teddy" Pendergrass, yhtyeen entinen rumpali! Tietenkin yhtye oli levyttänyt jo pitkään ennen PIR-kauttaan, kun sen ensilevytys oli vuodelta 1956. Yhtyeen historiikki löytyy sekä Wikipediasta että tämän CD-uusintajulkaisun kansiteksteistä. Olennaista oli kuitenkin se, että yhtye ei ennen PIR-kauttaan ollut saavuttanut juuri lainkaan listamenestystä, sillä ainoastaan kaksi sen yli kymmenestä sinkusta oli yltänyt koskaan listoille. Ja PIR-singledebyytti I Miss You olikin yhtyeen historian ensimmäinen top ten -menestys, kun se nousi BIllboardin soul-listan sijalle 7.

I Miss You oli kautta aikojen ensimmäinen levytys, jonka Teddy Pendergrassa lauloi, ja kansiteksteissä kuvaillaan hyvin, miten Teddy oli tottumaton laulamaan studiossa yksin, ja päästäkseen tunnelmaan kaipasi porukkaa ympärilleen, jotta pääsisi samaan tunnetilaan kuin live-esityksissä. I Miss You oli tyylillisesti The Dells-tyyppinen vanhan koulukunnan soul-vuodatus monologeineen (Harold Melvin) ja yhtyeharmonioineen, kun Teddy itse saarnaa todella gospel-tyyliin vuodattaen ja pursuttaen rönsyilevää lauluaan. The Dellsien Marvin Junior oli todellakin hyvä vertailukohta Teddyn raspikurkkuiselle revittelylle. Samalla tämä korosti sitä, että Harold Melvin & the Blue Notesista oli tullut Teddyn yhtye: kansiteksteissä paljastetaan, että Bobby Eli sanoi, että muusta yhtyeestä ei oikein ollut studiolaulantaan: "A lot of these groups really didn't translate well in the studio because their harmonies were flat." Elin mukaan yhtyeen toisen singlen If You Don't Know Me By Now taustat lauloi käytännössä kolmikko Thom Bell - Leon Huff ja Bunny Sigler!

Tuo If You Don't Know Me By Now on tietenkin yhtyeen kenties tunnetuin laulu kautta aikojen, etenkin kun siitä tehtiin vielä myöhemmin pop-listojen kärkeen Simply Redin esittämänä versiona kansainvälinen hitti. Mutta iso hitti se oli myös jo Teddyn alkuperäistulkintana, ja tämä laulu todella räjäytti pankin sekä yhtyeelle että PIR:ille. Kappale nousi soul-listaykköseksi, USA:n pop-listoillakin sijalle kolme, ja myi kultaa. Tie oli raivattu auki Harold Melvin & the Blue Notesien menestykselle, ja tietenkin myös Teddy Pendergrassin omalle laulu-uralle, sillä olihan vain ajan kysymys, milloin hän halusi nousta Harold Melvinin yhtyeen varjosta itse valokiilaan, siis omalla nimellään, eikä vain Blue Notes -yhtyeen päävokalistina.

Soul-väelle tietenkin Teddyn pursutus tästä katkerasta rakkauslaulusta on se ainoa oikea versio, vaikka tänä päivänä törmääkin tietysti nuoriin, jotka luulevat, että Simply Red on laulun alkuperäisesittäjä.

Jos rehellisiä ollaan, niin tämä albumi ei edustanut sitä Philly-soulia, johon itse ihastuin, sillä koko albumi edustaa Teddyn revittelevästä, komeasta raspikurkkulaulusta huolimatta musiikkia, jolla pyrittiin markkinoimaan mustaa lauluyhtyettä valkoisille estradeille. Kvartetti oli puettu smokkeihin ja valkoisiin röyhelöpaitoihin, ja yhtye ansaitsi leipänsä kiertuoimalla yökerhoissa esittäen "show tunes". Kansiteksteissä kuvaillaan yhtyeen imagoa 1960-luvun lopussa osuvasti: "At that point, Bernard Wilson said, the group reinvented themselves as a "white act". They began dressing in tuxedos and singing show tunes", or in Lawrence Brown's words "trying to be a whole group of Sammy Davis, Jr's".

Kuvaavaa oli, että yhtye oli aluksi hylännyt Kenny Gamblen ja Leon Huffin tarjouksen liittyä heidän Gamble-levymerkilleen vuonna 1967, koska kuukauden levytyssessio olisi merkinnyt yhtyeelle kuukautta ilman yökerhoesiintymis-tuloja, ja sillä yhtye tienasi elantonsa koko 1960-luvun, eli levytykset eivät olleet sille niinkään tärkeitä. Tai niin ainakin yhtye kuvitteli silloin.

Tilanne muuttui nyt vasta Pendergrassin ja PIR-levytyssopimuksen myötä, ja tietenkin nyt sitten estradit myös suurenivat, kun yhtye alkoi tahkota suuria hittilevyjä, jotka menestyivät myös kansainvälisesti. Joka tapauksessa tämä debyytti oli vielä rakennettu yhtyeen vanhan imagon varaan, eli rusettikaulaiset laulajat esittivät yökerho-balladeja, oli tuo imago!

Onneksi kuitenkin Gamble & Huff lähtivät Teddyn laulutyylin mukaisesti viemään yhtyeen imagoa enemmän soul-leiriin, ja viihde/yökerho-maneerit jäivät levy levyltä enemmän taka-alalle. Tällä albumilla kakkosraita Ebony Woman edustaa ehkä eniten yhtyeen vanhaa linjaa, kun siinä on sekä vanhaa doo wop -sävyä että hempeän jousitaustan ja yleislinjan mukaista yökerho-viihde-tunnelmaa ja musikaali/showtune-meininkiä. Tällä raidalla kuullaan myös Harold Melvinin laulua, ja kyllähän se kalpeni Teddyn parina, ja Harold jäi nopeasti täysin rivimieheksi omassa nimikkoyhtyeessään.

Myös Yesterday I Had The Blues on tyylillisesti aika musikaalimainen laulu, ja on raukeudessaan kaukana siitä räjähtävästä soul-linjasta, johon Teddy parhaimmillaan pystyi. Onneksi aisoissa ei Teddy pysyttele tälläkään laululla, vaan pursuttaa omaa saarnaansa gospel-henkisesti jousiviihteisestä taustasta huolimatta. Kappale julkaistiin albumin kolmantena sinkkuna, ja se ylsi vielä sijalle 12. soul-listoilla.

Be for Real on sitten ihan oma lukunsa, kun kappale on seitsemän ja puoli minuuttia moraalisaarnaa pöyhkeilevälle vaimolle tai tyttöystävälle, samalla kun taustalla soi maukasta jazzahtavaa musisointia Leon Huffin ja fonistin (Sam Reed) johdolla. Leon Huff osoitti näitä jazz-muusikon kykyjään sittemmin omalla sooloalbumillaan vuonna 1980 - korjatkaapa tuo talteen! Toisin kuin yleensä, tästä kappaleesta lyhyt singleversio on bonus-raitana ansiokas lisä, koska singleversio alkaa vasta pitkän monologiosan jälkeen, kun Teddy alkaa revittää särmikästä lauluaan, ja tämä kolmen ja puolen minuutin versio on sataprosenttista soul-saarnaa alusta loppuun - nyt siis laulettuna, eikä puhuttuna, kuten tuo pitkä versio on pääosaltaan.

Singleinä julkaisemattomat ja siten Greatest Hits -kokoelmalta puuttuneet kappaleet tältä albumilta eivät ole lopulta kovinkaan kaksisia. Päätösraita Let It Be You on sävelmänä levyn vaatimattomin, eikä Teddykään paisuttelullaan sitä onnistu nostamaan keskinkertaisuudesta. Astetta parempi on Let Me into Your World, joka on kepeähkö lauluyhtyeballadi, jolla tapaillaan jo midtempo-rytmejä (kappaleen oli aiemmin levyttänyt The O'Jays Neptune-merkille), mutta tosiaan koko albumilla ei ollut yhtään menopalaa, ja onneksi tilanne korjattiin tältä osin yhtyeen tulevilla levyillä. -IT

(Soul Town Rating: 7/10)

Reviewed by Ismo Tenkanen

P.S. Lopuksi vielä kunniamaininta BBR:lle ja Stuart Westille todellisesta journalismista levyn kansiteksteissä. Lähteinä on käytetty kolmea kirjaa Philadelphia Soulista, lehtihaastatteluja ja vielä erikseen tätä julkaisua varten tehty Bobby Elin haastattelu. Loistavaa työtä, ja näin saatiin esiin hyvin mielenkiintoisia detaljeja, jotka eivät olleet edes tällaisen pitkäikäisen Philly-diggarin tiedossa!

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page