Neither One of Us
(US Soul/Motown) Uusintajulkaisu yhdessä All I Need Is Time -albumin kanssa, EU Universal-Island CD 13,50 €
(Alkuperäinen albumi julkaistu 1973)
Soul Town Rating: ***1/2

1) Neither One Of Us (Wants To Be The First To Say Goodbye) 2) It's Gotta Be That Way 3) For Once In My Life 4) This Child Needs Its Father 5) Who Is She (And What Is She To You) 6) And This Is Love 7) Daddy Could Swear I Declare 8) Can't Give It Up No More 9) Don't It Make You Feel Guilty

Gladys Knightin Motown-sopimus alkoi olla lopullaan, ja vuosi 1973 oli Gladysin 7-vuotisen sopimuksen viimeinen vuosi. Motown hyödynsi sen täysillä, sillä Gladys oli laulajana puhjennut sellaiseen kukkaan, että lauloi hän melkein mitä tahansa, siitä tuli hieno teos ja myös iso hitti. Motown julkaisi vuonna 1973 Gladysilta kaksi uutta albumia ja vielä kokoelman Help Me Make It through the Night - kokoelma oli täynnänsä cover-versioita muiden artistien tunnetuksi tekemistä lauluista. Tämä kuvasti hyvin Gladysin asemaa Motownilla.

Näillä vuoden 1973 levyillä onneksi kuitenkin kuultiin enimmäkseen uutta materiaalia. Nämä kaksi levyä olivat oikeasti Gladysin viimeiset uudet julkaisut Motownille, mutta vielä kahtena seuraavana vuonna Motown julkaisi jäämistömateriaalista kaksi albumia Gladys Knight & the Pips -albumeita, Knight Time (1974) ja A Little Knight Music (1975).

Neither One of Us -albumi oli kiedottu nimikappalehitin ympärille. Laulu on tietysti oikeasti rakkauslaulu, joka kertoo katkerista eron hetkistä, mutta teema sopi loistavasti myös Gladysin tunnelmiin eron Motownilta koittaessa. Kappale oli samalla Gladysin ensimmäinen James "Jim" Weatherlyn kirjoittama hittisävelmä, joita tuli jatkossa paljon lisää. Weatherly oli 1943 syntynyt laulaja ja laulunkirjoittaja, jonka kädenjälki tunnettiin paremmin country- ja easy listening-puolella, mutta Gladys toi tietenkin miehen melodioihin vahvan soul-värin ja sielukkuuden. Yhteistyö toimi erinomaisesti.

Neither One of Us oli Gladysin uran neljäs ykköshitti, ja massiivinen hitti nyt myös pop-puolella, koska tunnelmallinen, haikea balladi sopi myös pop-radiosoittoon. Vuoden 1973 alussa julkaistu sinkku oli neljä viikkoa Billboardin soul-ykkönen ja pop-listoillakin kakkosena. Kappale nimitettiin Grammy-ehdokkaaksi, ja tällä kertaa Gladys myös vei pokaalin. Samaa laulua ovat esittäneet myöhemmin myös mm. The Manhattans, The Temptations, Johnny Adams, Spinners sekä useat country-artistit.

Neither-albumin cover-versioina olivat Bill Withersin Who Is She (And What Is She To You) (vahva versio Gladysilta!) sekä Ron Millerin standardi For Once In My Life, jälkimmäinen muunnettuna erittäin raastavaksi, sydänverellä tulkituksi balladiksi. Kappale esitellään muuten CD-lipukkeessa Stevie Wonderin originaaliksi, mutta ennen vuoden 1968 Stevien versiota sitä olivat ehtineet levyttää jo ainakin Tony Bennett, Frank Sinatra, Mel Carter, Barbara McNair, Carmen McCrae, Sylvia Sims, Four Tops ja The Temptations - joten kansitekstien kirjoittajalla ei tainnut olla Internetiä ja Allmusic.com:in tietokantaa käytössään...

Erittäin vahvalla latauksella Gladys laulaa myös Dino Fekarisin uuden balladisävelmän This Child Needs Its Father samoin kuin Johnny Bristolin sielukkaan melodian It's Gotta Be That Way. Bristol oli muutenkin albumin pääarkkitehteja neljällä omalla sävelmällään, jotka hän itse myös tuotti. Laulunkirjoittamisessa apuna olivat paitsi Wade Brown ja David Jones, myös Gladys itse ja Pips. Noista Bristolin ja Gladysin/Pipsien yhteistyön hedelmistä kannattaa erityisesti noteerata kappale Daddy Could Swear, I Declare, jonka arveltiin lyriikkana ottaneen vaikutteita tuossa vaiheessa hyvin tuoreelta Temptations-klassikolta Papa Was a Rollin' Stone. Kun Papa oli iso hitti vuodenvaihteessa 1972-73, Gladysin Daddy Could Swear, I Declare julkaistiin sinkkuna toukokuussa 1973, ja levy nousi Billboardin soul-kakkoseksi. Tyylillisesti kappale on toki hyvin erityyppinen kuin Undisputed Truthin alun perin esittämä ja Temppareiden klassikoksi nostama Papa. Tässä Gladysin kappaleessa kerrotaan isukista, joka ei osannut lukea tai kirjoittaa, mutta varmasti osasi kiroilun taidon. Mistään ilkeilystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Gladys muistuttaa miten isä silti "means the world to me". Kappaleessa on hieman Bill Withers-mäistä otetta ja miellyttävää svengiä, joskin samassa tyylilajissa esim. Johnny Bristolin oma Woman, Woman ajoi vielä komeasti ohi.

Huomionarvoisia ovat myös kaksi viimeistä Bristol-teosta Can't Give It Up No More, ja vaikkei niistä ollut hittimateriaaliksi, ne olivat terhakkaasti tulkittuja ja napakoita midtempo-soul-paloja. Albumilla ei lopulta ollut yhtään varsinaista heikkoa lenkkiä, joskin myös ikimuistoiset hetket olivat niukassa. Mutta ainakin nuo sinkkuhitit muistetaan hyvin tältä albumilta vielä vuosikymmenien kuluttua.

All I Need Is Time
Uusintajulkaisu yhdessä Neither One of Us -albumin kanssa (CD-raidat 10-18), EU Universal-Island CD 13,50 €
(Alkuperäinen albumi julkaistu 1973)
Soul Town Rating: ***

10) I'll Be Here (When You Get Home) 11) All I Need Is Time 12) Heavy Makes You Happy 13) Only Time You Love Me Is When You're Losing Me 14) Here I Am Again 15) There's A Lesson To Be Learned 16) Oh What A Love I've Found 17) Singer 18) Thank You (Falettinme Be Mice Elf Agin)

Siinä vaiheessa, kun tämä Gladysin toinen vuoden 1973 Motown-albumi julkaistiin (kesäkuussa -73), Gladys yhtyeineen oli jo siirtynyt Buddah-merkille, ja pari viikkoa sen jälkeen, kun albumin sinkku All I Need Is Time ilmestyi, Buddah julkaisi klassikon Midnight Train to Georgia, jonka varjoon All I Need Is Time jäi totaalisesti, jääden korkeimmillaan sijalle 28. Muuta singleä ei levyltä sitten koskaan julkaistu, kansiteksteissä kerrotaan että Here I Am Again oli buukattu kakkossingleksi, mutta sen julkaisu peruttiin.

Olen kuulevinani tässä levyssä hieman välityön makua, ja ilmeisesti kaikki levyn teossa olleet tiesivät jo Gladysin siirtyvän pois Motownilta. Klassikot tai elämää suuremmat sävelmät puuttuvat, ja tilalla on enemmän tai vähemmän rutiinisuorituksia. Purkitettiin albumi, jotta saatiin sopimusvelvoitteet täyteen. Missään tapauksessa huonosta levystä ei ole kyse, mutta kipinä puuttuu, ja sävelmissä ei ole suurta hurraamista. Allmusic.com:issa levyä kehutaan kovasti, mutta kyllähän oudot säveltäjänimet Reneau, Foster, Willensky yms. jo kielivät suoraan, ettei Motown tähän albumiin enää satsannut.

Cover-versioina oli menoraitoja, Sly & the Family Stonen funk Thank You ja Staple Singersien Heavy Makes You Happy, jotka Gladys vetää ihan komeasti, mutta kun muut Motown-legendat (Marvin, Stevie, Diana) levyttivät samaan aikaan originaaleja, niin Gladysin kohdalla muiden hittien lämmittely jatkui. Vastaavasti Hal Davisin hissukkainen ja viihteellinen balladituotos The Singer sopisi ehkä paremmin Dionne Warwickelle, Gladysille se oli turhan kevyttä materiaalia.

Albumin avaukseksi sijoitettu Johnny Bristolin kirjoittama ja tuottama balladi I'll Be Here (When You Get Home) on levyn täysipainoisinta tavaraa, mutta ei siitäkään ajattomaksi klassikoksi ole. Gladysin tulkinta tulee kuitenkin suoraan sydämestä ja täydellä latauksella.

Sinkkuna julkaistu nimikappale on haikea rakkausballadi, jossa alku on hyvin varovainen, ja puhtia tulee hiljalleen, mutta sävelmä on viihteellinen, ei järin sielukas. Sävelmänä huomattavasti sielukkaampi on Pam Sawyerin, Clay McMurrayn ja Martin Colemanin The Only Time You Love Me Is When You're Losing Me, jonka Gladys myös tulkitsee asiaankuuluvalla tuskalla. Pidän tätä levyn parhaana raitana. Perään seuraava Here I Am Again on sekin ladattu melkoisella voimalla, mutta sävelmä on taas keskinkertaisempi.

There's a Lession to Be Learned on edelleen Pam Sawyerin käsialaa ja McMurrayn tuotantoa, erittäin sielukkaasti tulkittu keskinkertainen balladisävelmä. Oh What a Love I Have Found on toinen Bert Reneaun sävelmä albumilla nimikappaleen ohella, ja tyylillisesti hyvin samankaltainen, eli käynnistyy hiljaisena ja verkkaisena, ja sävelmässä on turhaa viihteellisyyttä.

Keskinkertaisin Gladysin Motown-albumi tähän asti, mutta muutamia vahvoja hetkiä silläkin oli. Bonus-raitoina saatiin kolme Motown-kauden raitaa, joista kaksi oli jäänyt albumien ulkopuolelle. Näistä ensimmäinen, Gloria Jonesin ja Pam Sawyerin It's Bad for Me to See You on erittäin vahvalla latauksella vyörytetty keskitason kappale, paljon heikompia oli otettu mukaan albumeille.

Toinen bonus-raita, Norman Whitfieldin It Should Have Been Me oli jo mukana albumilla Feelin Bluesy, joten sen mukaanotto bonus-raitana tälle levylle on hieman erikoinen valinta, mutta loistavasta kappaleestahan toki oli kyse. Kolmas bonus-raita on mielenkiintoisin lisä, sillä I'm Gonna Make You Love Me on tunnetumpi Supremesien ja Temptationsien tulkintana - originaali on Madeline Bellin vuodelta 1967, mutta Gladysin versio pesee kirkkaasti Diana Rossin vetämän Supremes-version.

Takaisin Gladys Knight-esittelyyn

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page