Everybody Needs Love
(US Soul/Motown) Uusintajulkaisu yhdessä Feelin' Blues -albumin kanssa, EU Universal-Island CD 13,50 €
(Alkuperäinen albumi julkaistu 1967)
Soul Town Rating: ****1/2

1) Everybody Needs Love 2) I'll Be Standing By 3) Since I've Lost You 4) I Heard It Through The Grapevine 5) You Don't Love Me No More 6) Ain't No Sun Since You've Been Gone 7) Take Me In Your Arms And Love Me 8) He's My Kind Of Fellow 9) Yes I'm Ready 10) My Bed Of Thorns 11) Do You Love Me Just A Little Honey 12) Just Walk In My Shoes

Gladys Knightin laulajanurasta (tai etenkin sen varhaiskaudesta) kiinnostuneet voivat lukea myös hänen omaelämäkertansa "Between Each Line of Pain and Glory", joskin sitä lukiessa on muistettava artistin selektiivinen muisti, tai asioiden muuntelu parhain päin artistin omalta kannalta. Mainiona esimerkkinä tuosta selektiivisestä muistista on kirjan lopun diskografia, joka on kovin puutteellinen, ja herättää kummastusta esim. monien albumien puuttuessa sieltä kokonaan - mukaan lukien tämä Motown-debyytti Everybody Needs Love! Gladys itse näköjään "muistaa" Motown-debyytikseen Silk'n Soul-levyn... Ikävä tosiasia on, että Gladys sivuuttaa esim. 60-luvun Motown-jakson käytännössä yhdellä lauseella: "The Motown years were breakthrough years, I'll give Berry Gordy that", ja sitten on taas aika paneutua henkilösuhdedraamoihin ja mitä kaupallinen menestys toi tullessaan. Musiikki on kirjassa sivujuonne.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tämä Everybody Needs Love olisi ollut huono kiekko. Päin vastoin, kyseessä on hyvinkin sielukas ja täysipainonen soul-levy!

Gladys Knight oli aloittanut uransa lapsitähtenä jo nelivuotiaana, ja ensimmäisen singlensä hän äänitti jo 14-vuotiaana vuonna 1958. Ensihittinsä Every Beat of My Heart julkaisun aikaan vuonna 1961 Gladys oli siis juuri täyttänyt 17 vuotta. Kun Gladys pääsi Motownille, sen menestyksen ollessa kuumimillaan, Gladys oli edelleen nuori laulajatar, 23-vuotias, mutta ääneltään huomattavasti varttuneemman ja kypsän kuuloinen.

Oli hienoa, että Motownin menestystuottajat (Norman Whitfield, Harvey Fuqua ja Johnny Bristol, Smokey Robinson) eivät yrittäneet muokata Gladysista Diana Rossin kaltaista glamour-tähteä valkoisille pop-markkinoille, vaan ymmärsivät, että Gladysin syvältä luotaava, tumma ääni oli parhaimmillaan sielukkailla balladeilla ja jämäköillä torvipitoisilla menopaloilla, jotka olivat kaukana Supremesien Baby Love-tyyppisistä kepeistä pop-paloista. Toki oli selvää, ettei silloin listamenestyskään (pop-areenoilla) ollut jonkin Supremesien luokkaa. Norman Whitfield oli hyvä valinta Gladys Knight & the Pipsien päätuottajaksi, kun Norman teki samaan aikaan upeata jälkeä Temptationsien kanssa.

Gladys Knight & the Pips on kuitenkin aina ollut valtava menestys nimenomaan soul-listoilla, ja Joel Whitburnin "Top R&B Singles 1942-1988" -kirjan laskeman hittimenestyksen pohjalta yhtye on koko ajanjakson "The Top 200 Artists"-listalla sijalla 10 eli top tenissä, jonne esim. Motown-artisteista yltävät vain Temptations, Stevie Wonder ja Marvin Gaye, kun Yleisradion TV:ssä äskettäin esittämässä BBC:n Soul Deep -sarjassa käsiteltiin 60-luvun Motown aivan kuin muita artisteja ei yhtiöllä olisi ollutkaan kuin Supremes, joka on tuolla samalla listalla sijalla 25...

Kaiken kaikkiaan Gladys Knight & the Pips on siis soulin historian top ten -artisteja merkitykseltään, ja tämä on helppo omin korvin havaita jo tästä Motown-debyytistä. Soul Townin Temptations- ja James Brown-historiikeistä tuli jo selväksi se 60-luvun musiikin tosiasia, että tuohon aikaan musiikkiteollisuuden päätuote oli single-levy, ja "albumikokonaisuuksia" ei sanan nykyisessä merkityksessä ollut, vaan 60-luvun albumit olivat lähinnä kokoelmia viime aikojen single-julkaisuista B-puolineen. Jos mukana oli ns. albumiraitoja, joita ei ollut aiemmin julkaistu singlenä, nekin olivat tyypillisesti versioita muiden artistien viime aikojen hiteistä. Samalla kaavalla edettiin pitkälti Glaydsinkin albumeilla, mutta albumiraitoja oli varsin runsaasti, ja kukapa tänä päivänä haluaisi enää kerätä kalliita pikkusinglejä tutustuakseen Gladysin 60-luvun tuotantoon, kun CD-albumeita saa murto-osalla originaalisinkkujen hinnasta.

Gladys Knightin uran alkupuoli oli tästä 60-luvun albumikaavasta miellyttävä poikkeus siinä mielessä, että hänen albuminsa ovat alusta alkaen hyvin täysipainoisia pakkauksia, kun niissä oli 12 raitaa, ja eri albumeilla oli hyvin vähän päällekkäisyyksiä. Etenkin nämä Euroopassa Universalin julkaisemat tupla-albumi-pakkaukset bonus-raitoineen kokoavat Gladysin Motown-uran kohokohdat niin tyhjentävästi, että yksittäisten single-levyjen metsästyksen voi kokonaan unohtaa. Tarkastellaan albumi kuitenkin singleittäin, koska monet levyn raidat julkaistiin alun perin singleinä:

Single-levyt Everybody Needs Love -albumilta:
Just Walk In My Shoes / Stepping Closer to Your Heart (US Soul 35023, 6/1966, ei listasijoitusta)

Kesäkuussa 1966 julkaistu Gladys Knight & the Pipsien ensimmäinen Motown-julkaisu ei tärpännyt listoilla, vaikka Just Walk in My Shoes onkin varsin tavanomainen Johnny Bristolin ja Harvey Fuquan tuottama Motown-poljentoinen menopala. Tai ehkä vika oli juuri tuossa tavanomaisuudessa, sillä se ei erottunut massasta esim. samalla tavoin kuin esim. samoihin aikoihin julkaistut David Ruffinin raastavasti laulamat Temptations-hitit. Sävelmä on kuitenkin melodinen ja iskevä, ja taustatyttökuoron (ei Pips!) osuus on melko mieleenpainuva. Gladys kuulostaa suorastaan jo hämmästyttävän paljon siltä, miltä opimme hänet tuntemaan 70-luvulla. Ääni on syvä, tumma ja sävykäs, vaikka tällainen vauhtiralli ei tietysti ollut hänelle parasta mahdollista materiaalia. Huvittavaa on huomata, että kappale feidataan kiireesti pois juuri sillä hetkellä, kun Gladys hieman alkaa irrotella... Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että kappaleesta nousi vielä vuonna 1972 top 40 -listahitti Englannissa, kun sinkkua alettiin veivata Northern Soul -klubeissa!

Debyyttisinglen B-puoli Stepping Gloser to Your Heart on lisätty CD-levyn bonus-raidaksi, ja sillä voi huomata Marvin Gaye säveltäjäksi ja tuottajaksi yhdessä Harvey Fuquan kanssa. Kappaleessa on melko omituinen urku/jousitausta, enkä ihmettele, että kappaletta ei huolittu albumille, vaikka Gladys pursuttaa toki balladia antaumuksella.

Take Me in Your Arms and Love Me / Do You Love Me Just a Little, Honey (US Soul 35033, 3/1967, USA:n soul-listalla ei sijoitusta, pop-listalla #98)

Barret Strongin, Roger Penzabenen ja Cornelius Grantin Take Me in Your Arms and Love Me on melodinen, kepeähkö popahtava laulu, josta olisi voinut kuvitella jo jonkinlaista pop-hittiä, mutta USA:ssa se jäi listahännille. Englannissa menestys oli jo parempi, ja single nousi sijalle 13 kesäkuussa 1967, ja viihtyi listoilla 15 viikkoa. Jonkinlainen läpimurto oli siis saavutettu, joskaan ei vielä USA:ssa. Popahtavuuden ja kepeyden takia en ihmettele, että single jäi soul-listoilla ilman sijoitusta, tuskin paljon tuli radioaalloilta tilaa soul-kanavilta. Sinkun kääntöpuolen balladi Do You Love Me Just a Little, Honey on laadukas hillitty soul-balladi, jota Gladys oli itse kirjoittamassa yhdessä mm. Johnny Bristolin kanssa. Sävelmä ei vain ollut vielä hittikelpoinen, mutta muuten hieno esitys kaikin puolin.

Everybody Needs Love / Stepping Closer to Your Heart (US Soul 35034, 6/1967, USA:n soul-listoillla sija 3, pop-listoilla sija 39)

Vihdoin tärppäsi myös USA:ssa, kun kesäkuussa 1967 julkaistu Everybody Needs Love nousi soul-listakolmoseksi kesken kuumimpien rotumellakoiden. Detroitissa heinäkuun 1967 rotumellakoissa kirjattiin kymmeniä kuolonuhreja, ja Gladyskin muistelee säästyneensä vaivoin väkivaltaisuuksilta ajettuaan Motownin studioilta kotiinsa vain hetkeä ennen mellakoiden alkamista. Everybody Needs Love:n menestyksestä Gladys saa kiittää maineikkaan Holland-Dozier-Holland -säveltäjäkolmikon Eddie Hollandia, joka oli tuottaja Norman Whitfieldin kanssa kynäillyt tuon melko simppelin mutta helposti tarttuvan laulun (jonka oli aiemmin jo levyttänyt Mary Wells), jonka mieleenpainuvuutta auttoi onnistunut jousisovitus tukevan midtempoisen Motown-poljennon yllä. Ei mikään suuri merkkiteos, mutta tästä alkoi yhtyeen hittibuumi Motownilla. Singlen B-puolena oli sama kappale kuin debyyttisinglen B-kylkenä.

I Heard It through the Grapevine / It's Time to Go Now (US Soul 35039, 9/1967, USA:n soul-listoilla #1, pop-listoilla #2)

I Heard It through the Grapevine oli kuitenkin se varsinainen läpimurto, kun sinkku nousi soul-ykköseksi ja pop-kakkoseksi, kun Everybody Needs Love jäi vielä pop-menestykseltään vaisuksi. Tuo Barrett Strongin ja Norman Whitfieldin kirjoittama iskevä ja tanssittava laulu oli todella käsittämätön mega-menestys USA:ssa, sillä ensin se oli vuoden 1967 lopulla ja v. 1968 alussa 6 viikkoa listaykkösenä Gladysin versiona - ja vuotta myöhemmin vielä seitsemän viikkoa listaykkönen Marvin Gayen versiona! Gladysin versio oli siis varhaisempi ja se alkuperäinen, Marvinin puolestaan cover-versio. Gladysin versio myi huikeat 2,5 miljoonaa kopiota, ja Gladys oli tämän jälkeen iso tähti, joskin Motownin mittapuussa silti vain yksi monista. Singlen B-puoli on julkaistu seuraavalla albumilla.

Albumi Everybody Needs Love julkaistiin elokuussa 1967 jo ennen Grapevine-hitin menestystä myöhemmin saman vuoden lopussa. Albumin "albumiraitoina" kuultiin aikakauden tapaan versioita muiden artistien aiemmin levyttämistä lauluista, kuten Temptations-yhtyeen äskettäin julkaisemasta kappaleesta Ain't No Sun Since You've Been Gone ja Barbara Mason -hitistä Yes, I'm Ready. Edellinen on hieman kepeä juoksutus Gladysin versiona (originaali löytyy Tempparien With a Lot O'Soul-albumilta), mutta sen sijaan pidän kovasti Gladysin versiosta Yes, I'm Ready:stä, jopa siinä määrin, että noteeraan sen Masonin tulkintaa korkeammalle.

Samoin on erikseen kehuttava vielä Gladysin tulkintaa William Smokey Robinsonin balladista My Bed of Thorns, mikä osoitti Gladysin juurevuutta vokalistina. I'll Be Standing by on puolestaan Ashford & Simpsonin kirjoittama tasokas balladi, jolla Gladys yltyy kertosäkeessä melkoiseen hurmokseen. You Don't Love Me No More ja He's My Kind of Fellow edustavat taas kevyempää Motownia, mutta ovat kelpo täytemateriaalia albumille joka tapauksessa.

Kokonaisuutena erittäin vahva debyytti ja edustava kokoelma Gladysin ensimmäisiä Motown-äänitteitä. Kuvaavaa oli se, että Gladysin levyt julkaistiin Motownin sisar-merkillä, jonka nimi oli "Soul"...

Feelin' Bluesy
Uusintajulkaisu yhdessä Everybody Needs Love -albumin kanssa, EU Universal-Island CD 13,50 €
(Alkuperäinen albumi julkaistu 1967)
Soul Town Rating: ***1/2

1) End Of Our Road 2) That's The Way Love Is 3) Don't You Miss Me A Little Bit Baby 4) Boy From Crosstown 5) Ain't You Glad You Chose Love 6) I Know Better 7) Don't Let Her Take Your Love From Me 8) It Should Have Been Me 9) Don't Turn Me Away 10) What Good Am I Without You 11) Your Old Stand By 12) It's Time To Go Now

Gladys Knight & the Pipsien toinen Motown-albumi (Soul-merkillä) julkaistiin huhtikuussa 1968, ja sen myyntivaltteina olivat singlehitit The Ends of Our Road ja It Should Have Been Me. Molemmat olivat soul-listojen top ten -tavaraa, mutta menestys pop-puolella jäi vaisummaksi. End of Our Road on tehty selkeästi Grapevine-hitin jälkimainingeissa, mikä tarkoitti, että säveltäjät ja tuottajat (Barrett Strong, Norman Whitfield, kolmantena säveltäjänä Roger Penzabene) pyrkivät mukailemaan Grapevinen tyyliä parhaansa mukaan, mutta Grapevinen iskevyyteen ja melodisuuteen ei ylletty. Albumin alkupuoli noudatti pitkälti samaa tyyliä, eli satsattiin menopuoleen ja perinteiseen Motown-poljentoon.

Kim Westonin alun perin levyttämä It Should Have Been Me on taasen kuin Part 2 Temptationsien vuoden 1966 hitistä I Know I'm Losing You - intron kitarakuviota myöten. Yhteisenä nimittäjänä oli Norman Whitfield, mutta toisena laulunkirjoittajana oli nyt Smokey Robinson. Mikäs estää kopioimasta omaansa, ja esikuvansa mukaisesti It Should Have Been on vahva, emotionaalinen esitys, joka toi paljon paremmin esiin Gladysin särmikkään, sielukkaan lauluäänen kuin nopetempoiset kappaleet.

Hyvin sielukasta, paikoin jopa tuskaista balladi-anelua tarjosi myös Don't Turn Me Away. Johnny Bristolin ja Harvey Fuquan yhteistyön hedelmä What Good Am I without You on edelleen vahvatunnelmainen balladi. Smokey Robinsonin Your Old Standby kuulostaa 60-luvun alun Motown-tyyliltä, ja kappaleen olikin jo aiemmin levyttänyt Mary Wells. Maryn versio oli top ten -hitti kesällä 1963. Marvelettes oli puolestaan levyttänyt kappaleen I Know Better vuonna 1967, joten tämäkin sinänsä mukavahko midtempo-laulu oli cover-esitys. That's the Way Love Is on originaalina Isley Brothersia, mutta saman laulun ovat Gladysin ohella levyttäneet Motownilla myös Temptations ja Marvin Gaye.

Albumin päätösura It's Time to Go Now oli aikanaan julkaistu jo Grapevine-singlen B-puolena, ja sekin on vahvahtava, jopa 50-lukuun vivahtava lauluyhtye-esitys, sellaisenaan toki tasokas.

Kaiken kaikkiaan Feelin' Bluesy-albumilta jää tunnelma, että Gladys ei Grapevine-megahitistä huolimatta ollut Motownilla ykkösartisti, johon todella satsattaisiin, vaan hän sai ikään kuin kertaalleen lämmitettyjä annoksia eteensä; joko aiemmin levytettyjä lauluja tai niistä kopioituja versioita. Toisaalta kun albumilla oli edelleen 12 raitaa, joista vain pari oli hittisingleillä, levy tarjoaa varsin runsaasti materiaalia Gladysin faneille, ja komeastihan hän tulkitsee sekä menopalat että balladit, olivat lainatavaraa tai ei.

Takaisin Gladys Knight-esittelyyn

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page