Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Genobia Jeter: Genobia (Expanded, 1986 reissue)

February 17, 2013

The original release on US RCA, 1986
Now available at US Funky Town Grooves reissue CD, 2012

Rating: 8/ 10

Buy this album from our CD Shop

1) Sunshine 2) Peace Of Mind 3) Together 4) Blessing In Disguise 5) I Just Want What's Mine 6) We Got Love 7) All My Love 8) Take A Look
Bonus tracks:
9) Together (Edited LP Version) 10) Together (Remix) 11) Together (Dub Version) 12) All My Love (Instrumental)


Genobia Jeter on viime vuosikymmenten tunnetuimpia gospel-laulajattaria, ja tunnetaan nykyisin parhaiten soul-laulaja Glenn Jonesin aviovaimona. Kaksikon yhteistyö juontaa juurensa jo gospel-levyiltä Savoy-levymerkillä. Glennin ja Genobian duettoja on sitten saatu kuulla soulin puolella 80-luvusta tähän päivään (viime vuonna Soul Expressin Quality Time Cream Cuts-listan kärjessä oli kaksikon tuore duetto Everyday) - albumia odotellaan!

Glenn ja Genobia ovat myös vierailleet jatkuvasti toistensa albumeilla, ja tällä Genobian vuoden 1986 albumilla Glenn laulaa niin vahvasti taustoja, että esim. kappaleella Peace of Mind ei olisi liioiteltua siteerata häntä duettovokalistina.

Näistä gospel-laulajista ensin soulin puolelle loikkasi Glenn Jones, jonka soolodebyyttialbumi tai pikemminkin EP (levyllä vain viisi raitaa) Everybody Loves a Winner julkaistiin vuonna 1983 - tuottajana mm. Earth, Wind & Firen Al McKay. Mielenkiintoisena detaljina mainittakoon, että Funky Town Grooves on julkaissut tuon EP:n uudelleen - mutta vain vinyylinä! Albumilta lohkottiin Glennin soolouran ensihitti I Am Somebody, mutta sitä enemmän tuolta albumilta jäi mieleen unohtumaton duettoesitys Keep on Doin', jolla Glennin duettoparina tietenkin Genobia Jeter. Kuulin itse tuolla kappaleella ensi kertaa Genobian lauluääntä, ja olipa kokemus! En muista sielukkaampaa ääntä koskaan kuulleeni, ja tuon jälkeen piti tietenkin hankkia myös Genobian Savoy-merkillä julkaisemat albumit, joilta löytyi myös lisää Glennin kanssa laulettuja helmiä. Nämäkin kiekot on julkaistu muuten CD:nä, mutta vain Japanissa toistaiseksi.

Glenn Jonesin sooloura ei kaiken kaikkiaan alkanut missään ruusuisissa merkeissä, sillä häntä ohjattiin liiaksi aikakauden trendisoundien, synteettisten mäiskeiden pariin, joskaan en epäile, etteikö hän itsekin vaikuttanut asiaan, koska olihan hän iältään nuori kaveri 80-luvulla (1962 syntynyt), ja varmasti itsekin diggaili näitä Kashif/D-Train-tyyppisiä funkeja, ja Glennin soololevyjen tuottajina vieraili monia 80-luvun puolivälin syntiikka-funk-guruja. Mutta varsinaisesti menestykseen Glenn nousi kuitenkin vasta, kun levy-yhtiöt ja tuottajat ymmärsivät rauhoittaa beateja ja pistää Glenn laulamaan ajanmukaisia balladeja: näillä Glenn Jones saavutti useita top ten -hittejä ja yhden listaykkösenkin vuonna 1992 (Here I Go Again).

FTG-uusintajulkaisujen krooninen ongelma on, että yhtiön britti-veikot (Matt Murphy, Tony Calvert) yrittävät levykansissa aina esittäytyä itse levyjen "tuottajina" - joo, toki he ovat "uudelleenjulkaisutuottajia", mutta alkuperäisiä tuottajanimiä saa aina kaivaa alkuperäisiltä vinyyleiltä. Tämän albumin tuottajia ei taas kerran selviä lainkaan uusintajulkaisulta, vaan vinyyliltä piti tutkailla, että tuottajina ovat tuon ajan mustan funk/soulin kärkinimet Hubert Eaves III (Mtume, D-Train), Robert Wright, Wayne Brathwaite ja jazz-funk-pianisti Lesette Wilson yhdessä kumppaninsa soul-laulajatar Meli'sa Morganin kanssa. Ei ihan turha joukko siis, ja ainakin porukan kunniaksi voi sanoa, että yhtään pop-kosiskelua ei ole joukossa, vaan meno on aivan sysimustaa funkia ja soulia - siinä määrin, että albumi ei noussut edes soul-listalle, pop-listoista puhumattakaan.

Muistikuvani albumista oli paljon latteampi kuin miltä tämä albumi kuulostaa tänä päivänä. Toki leijonanosa albumista uhrattiin ajanmukaisiin funk-klubi-mäiskeisiin, mutta varsin rankkaa soul/gospel-laulantaa niiltäkin löytyy, ja sitten joukossa on yllättävänkin maukasta 80-lukulaista soulia, jossa syntikoiden ja rumpukoneiden sekaan uskallettiin vielä pistää saksofonia, akustista pianoa, Hammond-urkuja ja funk-bassoa. Varmaankin levy on ollut pettymys, jos odotti aistikasta Anita Baker-sävyistä aikuissoulia Genobialta, mutta tällaisena 80-luvun ajanmukaisena soul/funk-kiekkona tämähän on ihan rankkaa menoa niin laulu- kuin soittopuolella.

Albumin avausraita, mid-tempoballadi Sunshine antaa oikein hyvän kuvan albumista. Vaikka tausta on ajanmukainen konetausta rumpukoneineen (tuottaja ja säveltäjä Wayne Brathwaite itse soittaa bassoa, kosketinsoittimia ja ohjelmoi rummut), Genobian laulu tuon konetaustan päälle ei mitenkään säästele, vaan on vahvaa gospel-sävytteistä soulia huikeine melismoineen, ja Jeff Smith puhaltaa neljän minuutin kohdalla täyteläisen fonisoolon. Toki tämä olisi ollut huippuluokan laatusoulia - jos vain rummut olisi vaihdettu oikeisiin, mutta tätä oli ajan henki. Ja sopii vaan vertailla Genobian ryöpytystä mihin tahansa tämän päivän R&B-tähtöseen - toiseksi jää kuka tahansa tämän päivän kehuttu R&B-vokalisti.

Olisi luullut, että RCA olisi lähtenyt hakemaan listamenestystä albumin funk-kärjistä, joita oli palkattu tuottamaan D-Trainin ja Mtumen takaa tuttu tuottaja Hubert Eaves III. Peace of Mind olisi ollut tuossa sarjassa varsin kelpo hyökkäys, sillä pohjalla jyllää vahva perkussio-pitoinen groove, Glenn Jones kailottaa kuuluvasti taustaosuuksia, ja Hubert Eavesin bassosyntiikkakuvioissakin on imua. Glennin ja Genobian äärimmäisen järeää gospel-henkistä vokalisointia ("oh lord!"...) loppupuolella on ilo kuunnella, ja tässä ollaan tosissaan valovuosien päässä mistään disko-kosiskeluista. Vahvaa mustaa klubimusiikkia 80-luvulta parhaasta päästä!

Olikin melkoinen yllätys, että RCA valitsi ensisingleksi albumilta kappaleen All of My Love, joka oli Lesette Wilsonin ja Meli'sa Morganin ultrasielukas, Lesetten akustisen pianon sävyttämä midtempoinen, joka muistutti kovasti Meli'sa oman uran parhaita klubiraitoja á la Fools Paradise. Sävelmä on aivan erinomainen, ja vielä korkeatasoisempaa on Genobian tulkinta, joka todella kulkee omissa sfääreissään melismoineen. Se, että näin gospel-väritteisestä soul-midtempo-laulusta (intro kuuluu "Master, hear my call...") saatiin top 30-hitti Billboardin listoilla vielä vuonna 1986, oli melkoinen suoritus. Taustalaulajana oli muuten Meli'sa Morgan itse. Lienee ollut melkoinen kokemus, jos hän on päässyt studioon kuulemaan Genobian irrottelua. Koko kappale on kuin oppitunti soul-laulannasta parhaimmillaan, ja miten se eroaa kaikin puolin pop-laulannasta. Gospel-laulajasta kyseen ollen, oikea ilmaisu lienee, että hän näyttää taivaan merkit muille laulajille!

Kakkossinkuksi irrotettiin sitten Genobian ja Glennin duetto Together, joka on tyylillisesti varsin klassinen soul/gospel-balladi, jonka tuottaja Robert Wright oli upottanut moderniin, lähes kokonaan ohjelmoituun taustaan. Itse sävelmä (J. Lind - M.Page) on kuitenkin turhankin konservatiivinen, ja Genobian ja Glennin sinänsä ärhäkkä pursuttelu ei riitä nostamaan tästä mitään ikimuistoista esitystä. Tuo sama säveltäjäkaksikko oli ahkerasti mukana Earth, Wind & Firen vuoden 1983 albumilla Electric Universe, ja tässä vaiheessa varmaankin kaikki lukijat miettivät että siis millä albumilla ja millä kappaleilla, mikä kertookin kaiken tuon kaksikon sävelmien ikimuistoisuudesta. Kappale jäikin soul-listoilla sijalle 42, mutta sinkku on keräilijän aarre, koska B-puolena oli huikea Keep on Doin' vuodelta 1983.

Glenn Jones on varsin kuuluvasti mukana myös seuraavalla balladilla Blessing in Disguise, joka on Wayne Brathwaiten pelkistettyä tuotantoa ja miehen oma sävelmä. Taustalla musisoivat Barry Eastmond, Doc Powell ja Mark Rivera saksofonissa, ja jälleen oli kyseessä suorastaan liiankin sielukas ja gospel-henkinen balladi vuoden 1986 soul-levylle.

Uusintajulkaisulle on kopioitu alkuperäisen albumin kansitekstien kirjoittajan Carol Cooperin tekstit, joista olisi edes kohteliaisuussyistä voitu editoida pahimmat kirjoitusvirheet ja vierailevien artistien väärinkirjoitetut nimet pois. Pidän kuitenkin Carolin termistä "evankeelinen funk", koska juuri tuollaisesta suruttomasta rajun gospelin ja ajantasaisen funk-soulin fuusiosta tässä oli kyse.

Vielä kuvailemattomien raitojen joukossa on heikohko D-Train-kontribuutio I Just Want What's Mine, samoin Robert Wrightin surkein tuotos albumille, pitkästyttävä mäiske We Got Love ja kirkko-linjan perinteinen gospel-balladi Take a Look, joka päättää albumin todellakin autenttiseen urkujen säestämään klassiseen gospel-meininkiin.

Kaiken kaikkiaan albumin vaimeaa kaupallista menestystä on turha ihmetellä, siksi täysipainoista gospelia oli meno ajanmukaisista mustista funk-klubi-sävyistä huolimatta. Levyn ehti julkaista ensin CD:nä japanilainen BMG jo vuonna 2001, mutta suuri kiitos FTG:lle levyn edullisesta Euroopan painoksesta. 10-15 euroa tästä on todellakin edullinen hinta levystä - get it while you can...

Reviewed by Ismo Tenkanen

P.S. Suomalainen ei usko ennen kuin itse kuulee, joten olkaapa hyvä:



Takaisin Funky Town Grooves -sivulle

Takaisin etusivulle