Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Deniece Williams: When Love Comes Calling

January 20, 2013

Now available at UK BBR reissue CD, 2010

Rating: 6/ 10

Tilaa levy Soul Townin verkkokaupasta / Click here to order
(Alkuperäinen albumi vuodelta 1979)
1) I Found Love 2) Are You Thinking? 3) My Prayer 4) I've Got the Next Dance 5) Touch Me, Again 6) When Love Comes Calling 7) God Knows 8) Like Magic 9) Turn Around 10) Why Can't We Fall in Love
Bonus tracks:
11) I've Got the Next Dance - Single Remix 12) I Found Love 12" Disco Remix 13) I've Got The Next Dance 12" Disco Remix

Deniece Williamsin vuoden 1979 albumi When Love Comes Calling oli pitkään saatavana vain japanilaispainoksena CD:nä, mutta vuonna 2010 Big Break Records julkaisi levyn Englannissa mid price-hintaluokassa, ja mukana oli vielä kolme bonusraitaa remix- versioita levyn sinkkuhiteistä.

Monen mustan soul-laulajattaren 1970-luvun loppu major-merkeillä oli tasapainoilua levy-yhtiön viihde- ja diskopaineiden kanssa. Aivan kuten Gladys Knight, Stephanie Mills ja monet muut aikakauden soul-laulajattaret, Deniece kohtasi samat paineet, kun Columbia pisti Deniecen ensin laulamaan viihdelaulaja Johnny Mathisin kanssa duettoja, ja sitten kuumimpana diskovuonna 1979 oli tietenkin diskolevyn vuoro. Deniece kertoi Heikki Suosalon haastattelussa Soul Expressissä, ettei itse olisi halunnut levyttää diskolevyä, koska ei pitänyt itseään tanssiartistina.

Tuottajiksi valittiin tälle levylle David Foster ja Ray Parker, Jr., jotka olivat juuri olleet mukana nostamassa Cheryl Lynnin menestykseen Got to Be Real-ykköshitillä ja sitä seuranneella kultaa myyneellä Cherylin debyyttialbumilla. Kanadalainen kosketinsoittaja David Foster oli enemmänkin valkoisen viihteen spesialisti ja tuli tunnetuksi lukemattomilta viihdelevyiltä (Barbra Streisand, Celine Dion, Whitney Houston, Mariah Carey, Dolly Parton, Olivia Newton-John etc.), vaikkakin tuotti myös monia pop- ja disko-artistejakin. Ray Parker Jr. oli puolestaan kuuma nimi disko/funk-markkinoilla, tuohon aikaan oman Raydio-yhtyeensä kera. Taustoilla käytettiin pelkästään huippumuusikoita (mm. Parker, Wah Wah Watson, Paulinho DaCosta, David Shields, Steve Lukather, Jeff Porcaro, Ed Greene, Don Myrick etc.).

Deniece Williams oli toki pelkkä pelinappula tässä tuotannossa, mutta onnistui kuitenkin saamaan kahdeksan omaa sävelmäänsä tai osasävelmäänsä levylle, joten hänen roolinsa oli vahvempi kuin monen muun soul-laulajattaren, jotka eivät itse säveltäneet. Vaikka levyllä oli vahva diskoleima singlevalintojen myötä, niin kymmenen albumiraitaa jakaantuivat lopulta varsin tasaisesti menopuoleen, midtempoisiin ja balladeihin.

Diskopuolelta selkeimmin levy-yhtiön sanelema isku oli ulkopuolisten säveltäjien (Cheyenne Fowler, Keg Johnson) kirjoittama I've Got the Next Dance, joka myös selvästi poikkeaa albumin yleislinjasta sovituksellisesti. Siinä oli pohjalla lähes tasatahtinen 4/4-vatkaus, mutta mustaa väriä saatiin vahvasta back beat -mäiskeestä sekä Jerry Heyn teräksisestä torvisektiosta ja fonisoolosta. Sävelmä on aika simppeliä hokemaa etenkin kertosäkeeltään, kuten odottaa saattoi. Sinkku saatiin kesäkuussa 1979 listoille ja sen sijoitus 26. ei tainnut olla lähellekään sitä, mitä levy-yhtiö odotti. BBR on saanut bonus-raitana mukaan kappaleen 12 tuuman diskomiksauksen, jota en ollut aiemmin kuullutkaan. Siinä kuullaan Paulinho DaCostan railakkaita perkussioita ja Ray Parkerin sähäkkää kitarointia, mutta minua edelleen häiritsee peruspoljennon eurodiskomaisuus. Ei tätä voi millään rinnastaa Cheryl Lynnin läpimurtoon Got to Be Real, joka oli samalta tiimiltä aivan eri luokan täysosuma. Toisena säveltäjänä ollut Keg Johnson tuli tutuksi Solar-levyiltä mutta myös lukuisilta Atlantic-labelin tanssiraidoilta pitkin 80-lukua.

Albumin toinen diskoraita I Found Love julkaistiin tietenkin toisena sinkkuna (nousi sijalle 32.), ja tämä Deniecen itse osin kirjoittama ja Ray Parkerin tuottama kappale on mielestäni diskoraitana monin verroin laadukkaampi ja ennen muuta soul-pitoisempi esitys kuin levyn ensisinkku. Siinä on soulille ominaisempi letkeä rytmi, ja taustaa sävyttävät Ray Parker wah wah-kitaraefekteineen sekä Gene Pagen erittäin aistikas puhallin- ja jousisovitus. Bassossa on David Shields - sama kaveri joka soitti Cheryl Lynnin Got to Be Real:in muhkeat bassokuviot, ja mehevää on bassotyöskentely tässäkin. BBR on kaivanut jälleen bonus-raidaksi 12 tuuman version, joka onkin mainio lisä CD:lle, kun alkuperäisellä albumiversiolla oli mittaa vain 3:40 - maksiversio on 6:50. Tämä oli diskosoulia parhaimmillaan, tyylillisesti samaa sarjaa kuin esim. The Emotionsien parhaat levytykset Maurice Whiten suojissa. Maurice oli tällä levyllä muuten täysin sivuroolissa EWF/Emotions-kiireidensa kanssa, ja vierailee vain yhden kappaleen taustalaulajana. Levymerkki oli kuitenkin Mauricen perustama ARC, vaikka jakelijana siis edelleen Columbia, kansainvälisesti CBS.

Levyn balladipuoli oli rehellisesti sanottuna järkyttävää tahnaa David Fosterin vastenmielisessä viihdeorkesteroinnissa. Mies ei kerta kaikkiaan pystynyt erottamaan sielukasta mustaa soul-laulajaa valkoisista viihdelaulajista, vaan pisti Deniecen samaan Barbra Streisand -muottiin. Edes Deniecen omat sävelmät eivät levyn pahimpia viihdepöhötyksiä pelastaneet täydeltä katastrofilta. Esimerkiksi voi kuunnella - jos onnistuu pysyttelemään hereillä koko esityksen ajan - uneliaan aneeminen Touch Me Again, joka oli Deniecen uran pohjanoteeraus siihen asti. Mainittakoon sivujuonteena, että David Foster oli juuri se sama herra, joka harasi vuonna 1983 viimeiseen asti vastaan Jennifer Hollidayn rajun version julkistamista singlenä musikaalikappaleesta And I'm Telling You I'm Not Going - Foster oli kuulemma levyn tuottajana "hyvin järkyttynyt" (very upset) kuulemastaan. Onneksi Holliday kieltäytyi levyttämästä vesitettyä versiota laulusta - ja loppu on historiaa. Edelleen monet Idol/X factor-laulajat tai vastaavissa TV-talent-kisoissa kilpailevat yrittävät tuosta laulusta omaa versiotaan - jos on yhtään ytyä laulussaan. Nuoriso tietenkin kuvittelee, että laulun originaalilevytys on Jennifer Hudsonin, koska originaali on niin raju, että sitä ei juuri radiokanavilla kuule.

Tämä Deniecen albumi oli tosiaan balladeiltaan sitä tasoa, että saattaa todeta harvinaisen lausahduksen, että onneksi hitaita ei ole kahta kolmea enempää levyllä, ja niiden kehnoutta kompensoi muutama onnistunut midtempo-raita. Are You Thinking on näistä taustaltaan turhan pop-henkinen, mutta paljon raikkaampia ja soul-henkisempiä ovat albumin otsikkomelodia When Love Comes Calling ja Don Myrickin fonisoolon värittämä Like Magic.

Albumin menestys oli varmasti pettymys kaikille osapuolille, sillä albumi jäi soul-listoilla sijalle 27. ja pop-listoilla aivan top 100:n hännille. Jälkikäteen ajatellen varmasti tämä oli loistava asia, koska levy-yhtiö tajusi, että Deniecen vahvuudet olivat muualla kuin diskolattioilla. Kuvaavaa oli, että seuraavaksi tuottajaksi palkattiin hienostuneen Philly-soulin spesialisti, tuottaja Thom Bell, jolloin balladitkin käännettiin taas Deniecelle vahvuuksiksi.

Reviewed by Ismo Tenkanen


Takaisin BBR-arviosivulle

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page