Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Cheryl Lynn: In Love (1979 reissue)

Cheryl Lynn: In Love

July 23, 2013

The original release on US Columbia 36145, 1979
Now available at CD reissue by Japan Sony Music CD, 2010 / UK Funky Town Grooves, 2013

Rating: 5/ 10

Tilaa levyn FTG-painos verkkokaupastamme
Tilaa levyn japanilaisversio verkkokaupastamme
1) I've Got Faith In You 2) Hide It Away 3) Feel It 4) In Love 5) Keep It Hot 6) I've Got Just What You Need 7) Love Bomb 8) Chances 9) Don't Let It Fade Away
Bonus Tracks:
10) In Love (7" Version)
11) Keep It Hot (Special Version)
12) Feel It (7" Version)

Monet Cheryl Lynnin debyytin jälkeiset albumit tulivat ensi kertaa saataville CD-formaatissa vasta kun Sony Music Japanissa painoi niistä mini-LP-CD-versiot vuonna 2010. Nyt useimmista levyistä on tullut saataville myös edullisempia eurooppalaispainoksia, kuten tästä Cherylin kakkosalbumista, josta on saatavana mid price-hintaan Funky Town Groovesin painos. Levy on painettu Englannissa, toisin kuin suurin osa viime vuosien FTG-julkaisuista, eli FTG sai oikeudet levyyn vain Eurooppaan.

Tämä albumi on kirjattu alun perin Columbia-julkaisuksi vuodelta 1979, mutta albumi tuli markkinoille käytännössä vasta vuoden 1980 tammikuussa. Levyn kärkihitiksi kaavailtu I've Got Faith In You jäi soul-listoilla sijalle 41., ja siihen tyrehtyi samalla albumin myynti, joka jäi soul-tilastoissa vaatimattomalle tilalle 47 ja katosi listoilta parissa kuukaudessa.

Mikä meni pieleen? Pahin diskokuume alkoi olla markkinoilla ohi, ja levy sisälsi pääosin vuoden 1979 tyylin diskosoul-musiikkia, eikä todellakaan sieltä terävimmästä päästä. Tuottajan ohjakset oli epäonnisesti luovutettu britti-pop-sankari Barry Blue:lle, joka yritti tuoda Cherylin rönsyilevää tyyliä euromakuun, mutta eihän tämä onnistunut edellisen albumin eurodiskoyritelmän Star Love kanssakaan, miksi sitten vuonna 1980 diskokuumeen jo laannuttua? Barry Blue tunnettiin (paitsi pop- ja euroviisumaakarina) myös pop-funk-yhtye Heatwaven takaa, jonka valttina oli Rod Tempertonin sävelkynä, mutta eihän gospel-hurmoksella viiden oktaavin skaalalla laulaneesta Cherylistä ollut mihinkään hillittyihin pop-funk-kuvioihin.

Sinänsä tuo singlenä kokeiltu I've Got Faith In You on aivan kelvollinen soul-funk-raita, jolla myös basso paukkaa aivan pinnassa, kun mukana on jälleen edellisellä levyllä ja Got to Be Real-hitillä loistanut David Shields. Mutta sekä taustagrooveltaan että melodialtaan I've Got Faith In You on toki äärimmäisen kaukana Got to Be Real:in iskevyydestä. Kappale oli muuten blue eyed soul -mies Bobby Caldwellin kynästä. Barryllä näyttää olleen pakonomainen tarve näyttää mustalle laulajattarelle, että kyllä homma hoituu valkoiselta mieheltäkin. No, soul-kuuntelijan ei tarvinnut katsoa valokuvasta, että Barry oli valkoinen tuottaja, sen tosiaan kuuli musiikista.

Avaussinkun flopattua levy-yhtiölle tuli hätä käteen, ja eri markkinoille kokeiltiin eri sinkuilla. USA:ssa pikkusinkuksi laitettiin Love Bomb kääntöpuolenaan nimikappale In Love, diskomarkkinoille pistettiin maksisinkku Keep It Got ja euromarkkinoilla kokeiltiin tietenkin levyn eurodiskomaisinta luomusta Feel It. Kaikilla rintamilla tuli vesiperä - ei listamenestystä. Cherylistä näytti todella tulleen yhden hitin tähdenlento.

Love Bomb oli tuottaja Barry Bluen yhdessä vanhan kumppaninsa Lynsey De Paulin kanssa kynäilemä popahtava diskosoul-raita, jolla Cheryl on kyllä aivan oma itsensä, mutta lepsu rytmiikka ja olematon melodia eivät anna mitään aineksia loistaa. Eihän tässä ollut yhtään mitään hitin aineksia, ei mitään mieleenpainuvaa tai tarttuvaa. No, kuvaavaa on, että tämän kaksikon Blue-DePaul lauluista on tehty kotimaisia cover-iskelmiä. Eittämättä Barry sopisikin suomalaisen iskelmätähden tuottajaksi paljon paremmin kuin väkevän amerikkalaisen mustan naislaulajan.

Nimikappale In Love oli puolestaan viihteellisesti jousitaustaan sovitettu balladi hieman edellisen albumin päätösraidan Daybreak (Storybook Children) tapaan, ja levy-yhtiö näytti edelleen kaavailevan Cherylistä valkoisten estradien esiintyjää, mihin hänen tyylinsä ei taipunut. Soulin kanssa tällä ei ollut mitään tekemistä, vaikka FTG:n kansiteksteissä höpötetään miten "soul factor" kuului vahvasti levyn kahdella "quiet storm" -balladilla.

Ilman muuta surkein yritys kaupallistaa Cherylin uraa oli tuo eurodiskohumppa Feel It, jota yritettiin sinkkuna ainakin Englannin ja Ranskan markkinoilla. Ei onnistunut.

USA:n diskomarkkinoita yritettiin puolestaan sytyttää kappaleella Keep It Hot, josta julkaistiin maksisinkku, ja se nousi Billboardin diskolistalla sijalle 12. mutta ei koskaan noussut soul-listoille asti. Kappaleessa on erikoinen huilusoololla maustettu väliosa, ja hieman tuollaista Angela Bofill-maista yritelmää, mutta sävelmä oli jälleen olematon, ja rytmissä tai taustagroovessa ei ollut intensiteettiä. Ei tällä ollut kerta kaikkiaan mitään eväitä isommaksi diskohitiksikään.

Yli puolet albumista oli siis lohkottu erilaisille sinkuille, mutta missään ei tärpännyt, ja syy oli yksin materiaalissa, ei todellakaan missään markkinoinnissa tai ulkoisissa tekijöissä. Myöskään muista albumiraidoista ei löydy suuria helmiä. Hide Away on rytmiltään hätäinen juoksutus, ja melodia sotkuinen. Taustalla soittaa pitkä rivi nimimiehiä, mutta se ei auta mitään, kun groovea ja ideaa ei löydy.

Samat sanat voi sanoa kappaleesta I've Got Just What You Need, joka oli Wieder-Footman-parivaljakolta, joka teki napakoita diskosoul-raitoja aikanaan mm. Lenny Williamsille ja Alton McClain & Destiny:lle, mutta tämä Cherylille annettu sävelmä ei sisällä sen enempää taustan kuin melodian osalta mitään mihin tarttua. Kyllä tämä tuottajan piikkiin pitää laittaa, sillä tuo Barry Blue kuulosti todella teflonin makuiselta tuottajalta, joka ei ainakaan soul/funk-musiikista ymmärtänyt yhtään mitään. Kun katsoo sitä muusikko- ja taustajoukkoa, jolla tässä levyä on koottu, niin onhan jo melkoinen suoritus, että albumille ei ole saatu yhtään raitaa, joka jäisi hetkeksikään mieleen. Jos tällä levyllä ovat tosiaan arvon tuottajan mielestä parhaat tarjolla olleet sävelmät, millaisia ovat mahtaneet olla ne, jotka raakatiin levyltä?

Cherylin oma sävelmä Chances on levyn kappaleista lähinnä soulia, kun sillä diskorytmit hetkeksi rauhoitetaan rennompaan midtempo-poljentoon, mutta sävelmä on tässäkin hyvin vaisu. Päätösraita Don't Let It Fade Away on albumin toinen balladi, ja vain hieman soul-henkisempi kuin viihdeluritus In Love. Sovitus on ihan tyylikäs, mutta sävelmään tämäkin kariutuu, sillä se on täysin mitäänsanomaton.

Albumi oli kaiken kaikkiaan tyrmäävä todiste siitä, miten kaukana valkoisen britti-pop-tuottajan maailma oli amerikkalaisesta soulista ja funkista. Tällaisella valjulla brittituottajalla ei näyttänyt olevan hajuakaan siitä, mikä ostavaa yleisöä kiehtoi Got to Be Realin kaltaisilla megahiteillä, jos hänen yrityksensä toistaa sen menestys on tältä levyltä kuultavissa. Arvannette, että herra Blue sai monon kuvan takamuksiinsa ja Columbia palasi nimekkäisiin amerikkalais-soul-tuottajiin seuraavilla Cheryl Lynnin albumeilla.

Soul Town Rating: **1/2

Reviewed by Ismo Tenkanen


Cherylin seuraava albumi:

Cheryl Lynn: In the Night In the Night (1981)

Takaisin etusivulle