Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

The Brothers Johnson: Winners

(+5 bonus tracks from Blast!)

US A&M 1981
CD reissue by UK BBR 0035, 2011
Tilaa levy verkkokaupastamme
1) The Real Thing 3:55 2) Dancin' Free 3:48 3) Sunlight 3:47 4) Teaser 3:49 5) Caught Up 4:01 6) In The Way 3:36 7) I Want You 5:15 8) Do It For Love 3:43 9) Hot Mama 3:25 10) Daydreamer Dream 4:00
Bonus tracks on the UK BBR edition:
11) Welcome To The Club 4:29 12) I'm Giving You All Of My Love 4:48 13) The Great Awaking 5:31 14) Funk It (Funkadelala) 4:06 15) Echoes Of An Era 4:39

Brothers Johnsonin tuotanto käy loistavaksi esimerkiksi siitä, että CD-uusintajulkaisujen hinta ja laatu eivät useinkaan käy käsi kädessä. Monesti ne artistin parhaat tuotokset ovat jatkuvasti saatavina, ja usein aivan polkuhintaan, kun sitten taas heikompaa tuotantoa on niukemmin tarjolla, ja hinnat nousevat helposti pilviin, kun pienet painokset loppuvat. Vuoden 1981 Brothers Johnson -albumi, yhtyeen itsensä (eikä siis enää Quincy Jonesin) tuottama The Winners sai tuoreeltaan niin heikot arviot soul-väeltä, että jätin itsekin albumin hankinnan väliin. Mutta kun levystä ei ollut koskaan oikeata CD-painosta, niin Funky Town Grooves -kaksikko ehti jo julkaista pienen painoksen levystä, johon oli ilmeisesti "lupa" hankittu Louis Johnsonilta, mutta ei levy-yhtiöltä. Luvaton painos loppui nopeasti, ja siitä pyydettiin järjettömiä hintoja pian painoksen loputtua.

Nyt Big Break Records tuo vihdoin albumin kaikkien saataville CD-formaatissa edulliseen hintaan, ja mikä parasta, viiden bonus-raidan täydentämänä. Toisin kuin yleensä BBR-julkaisulla, nuo bonus-raidat ovat kerrankin aidosti levyn arvoa nostavia, koska niitä ei ole poimittu itse asiassa lainkaan Winners-levyltä, vaan seuraavan vuoden 1982 Blast! -albumilta, jossa oli vinyylin A-puolella uusia raitoja ja B-puolella kokoelma vanhoja hittejä. Nyt koko tuon levyn A-puoli plus vielä yksi sinkun B-puoli, jota ei ole julkaistu albumeilla, täydentävät tätä kiekkoa, ja mukana on siis kaikkiaan 15 täyspitkää raitaa. Ja suurin osa ensi kertaa laillisella CD-levyllä.

1980-luvun alkupuolella iso joukko soul/funk-artisteja liukui "värittömän musiikin" pariin, siis suodattamalla kaikki mustalle musiikille tunnusomaiset instrumentit ja painotukset (sovitukset, rytmit) musiikistaan, ja tunkemalla tilalle rock-kitarointia, samalla kun taustat syntetisoituivat yleismaailmalliseksi pop-musiikiksi. Tosiasiassa erittäin harva musta artisti menestyi tuolla konseptilla, mutta moni yritti, usein levy-yhtiönsä painostamana, koska levy-yhtiöt ja tuottajat tiesivät, että vain tuollainen "väritön" musiikki kelpasi isoille musiikki-TV-kanaville, joiden merkitys musiikin markkinoinnissa oli ratkaisevasti kasvanut.

Samaa ilmiötä on kuultavissa Brothers Johnsonien Winners-albumilla etenkin sen loppua kohti eli vanhan vinyylin B-puolella, joka on harvinaisen kalpeata ja ankeata rock-kitaroiden ja syntikoiden hallitsemaa "väritöntä" (lue: ei ainakaan mustaa) musiikkia. Ja miten kävi: siinä missä Brothers Johnsonin neljä ensimmäistä albumia olivat kaikki Quincy Jonesin johdolla mega-menestyksiä, ja myivät platinaa, tämä yhtyeen viides albumi ei yltänyt puoleen väliinkään myyntiluvuissa eli ei myynyt edes kultaa, vaan jäi sijalle 10. soul-LP-listoilla ja pop-yleisöä ei kiinnostanut juuri lainkaan. Toki ymmärrän se, että kaikilla vanhoilla funk- ja disko-yhtyeillä oli pakko yrittää uusiutua, kun niin funk kuin disko-musiikki alkoivat menettää suosiotaan. Mutta rock-piirteet musiikissa olivat yksinkertaisesti väärä valinta. Niiden myötä lähti yli puolet vanhasta ostajakunnasta - ja uusia faneja ei juurikaan tullut.

On suorastaan noloa lukea BBR:n kansiteksteistä, miten noita rock-raitoja nyt kehutaan pioneeri-hengestä, innovatiivisuudesta ja yhtyeen osoittamasta monialaisuudesta, kun faktat olivat siinä, että ne karkottivat suuren osan vanhoista faneista ja suistivat yhtyeen menestyksestään sivuraiteelle, josta se ei koskaan toipunut, vaan vajosi unohduksiin vain vuodessa parissa tämän jälkeen. Jos nyt ihan karusti tosiasioita katsotaan, niin vuonna 1981 mustien artistien levyt lajiteltiin edelleen soul-funk-osastolle eli täysin erikseen pop/rock-osastosta, ja oli melkoista toiveajattelua kuvitella, että valkoiset pop/rock-ostajat olisivat eksyneet soul-osastolle etsimään Brothers Johnsonin - "uuden innovatiivisen ja pioneeri-henkisen mustan yhteen, joka osoitti rock-vaikutteita", albumeita ostamaan. "Daydreamer Dream", kuten albumin päätösraita oli otsikoitu!

Ainoa raita, jota jopa artistit itse rohkenivat jälkikäteen kritisoimaan, oli tuo umpisurkea päätösraita, joka kuulostaa kuin Abbasta ja Queenista vaikutteensa ottaneesta, paikallisen rippileiri-folk-trion hengentuotteelta. "The song was totally going away from The Brothers Johnson, which was freaking me out...", selostaa George Johnson nyt jälkiviisaana, kun ei itse osallistunut lainkaan tuohon veljensä älynväläykseen. Mutta kaipa sitä neljä platina-albumia putkeen sokaisi Louis Johnsonin arviointikyvyn, ja sai veljekset kuvittelemaan, että mitä tahansa he purkittivat, niin fanit rientäisivät innolla perässä levyjä ostamaan.

Levy-yhtiön kunniaksi on todettava, että sinkuksi kokeiltiin juuri niitä raitoja, jotka vielä eniten muistuttivat yhtyeen aiempia hittejä eli jatkoivat yhtyeen tuttua hyvin sofistikoitunutta disko-funk-linjaa. Albumin paras raita The Real Thing erityisesti on soundillisesti hyvin lähellä tuttua Quincy Jonesin soundia Jerry Heyn jousi- ja puhallinsovituksineen ja lennokkaine rytmeineen (Paulinho DaCosta etc.). Ernie Wattsille jätetään jopa lyhyt fonisoolo. Pop-listakärkeäkin hätyytelleen edellisen albumin Stomp-hitin jälkeen sija 11 saattoi tuntua pettymykseltä, mutta jäi tosiasiassa yhtyeelle myöhemmin ylittämättömäksi saavutukseksi. Kakkossinkku Dancin' Free on yleisotteeltaan ja melodialtaan selvästi jo vaisumpi, joskin sitä värittää Louis Johnsonin mehukas bassosoolo. Tämä olisi kuitenkin ollut fiksumpi jättää albumiraidaksi, mistä kielii singlen korkein sijoitus 51. soul-listoilla.

Yhtyeen historian raskain funk Ain't We Funkin' Now (vuodelta 1978) jäi aikanaan sinkkuna sijalle 45., mikä lienee tappanut veljesten intressit tuhdimpaan funkiin. Niinpä sitten tosiaan noiden notkeiden disko-funk-soundien lomassa haluttiin lähteä kokeilemaan siipien kannattavuutta rock- ja pop-linjoille. Steve Porcaro, Jeff Lorber ja David Paich olivat keyboard-kuvioineen liu'uttelemassa veljeksiä "värittömän musiikin" pariin, ja Steve Lukather avusti George Johnsonia värittämään kitarasoundeja valkoisemmiksi. Kuten mainittu, lopputuloksessa ei ollut hurraamista. Tuskin moni mustan musiikin harrastaja on kuunnellut vanhan vinyylialbumin B-puoliskoa paria kolmea kertaa enempää. Ja haaveet rock-väen innostamisesta albumin ostoon olivat todellakin turhaa päiväunta.

Levy-yhtiö ymmärsi nopeasti albumin odottamattoman vaisusta menestyksestä, että musiikin valkaisuviikot ei ehkä ollut se kaupallisesti kannattavin hanke yhtyeelle, ja niin menestystä yritettiin elvyttää vuoden 1982 lopussa julkaistulla Blast!-albumilla. Sen A-puolella oli uutta materiaalia, B-puolella kokoelma vanhoja hittejä, ja kaikki Blast!-levyn A-puolen raidat ovat siis mukana tällä CD-uusintajulkaisulla. Niiden joukosta löytyy eräitä yhtyeen historian parhaita raitoja. Selvästikin yhtyettä yritettiin palauttaa takaisin aiempaan tyyliinsä.

Singleksi lohkottiin Welcome to the Club, jossa syntiikkariffein osoitettiin, että herrat ovat ymmärtäneet ajan hengen, mutta paljon oli mukana myös vanhaa Brothers Johnson -soundia torvisektioineen ja bassopeukutteluineen. Itse kertosäe oli kuitenkin aika tylsä, ja aiempi lennokkuus puuttui. Jäntevä bassottelu pitää tämän kuitenkin ihan kelvollisena funk-diskoiluna. Single nousi soul-listan sijalle 13, pop-listoille ei lainkaan, eli yhtyeen vanhoille funk/soul-ostajille tämä oli selvästi tarkoitettukin, ja rock/folk-haikailut oli taas unohdettu.

Vielä selvästi sähäkämpi funk löytyi kuitenkin raidalta nimeltä Funk It (Funkadelala), joka muistutti jo yhtyeen 70-luvun funkeja, kun syntikat ovat sivuosassa, väliosassa on Quincy-tyyppistä ideaa, ja kertosäe on iskevää funkia hokemineen ja torvikuvioineen. Lyriikat kertovat yhtyeen tarinasta, myös siitä, miten "we met the Dude", jossa Dude tarkoittaa tietysti Quincy Jonesia, joka hommasi yhtyeelle levytyssopimuksen A&M:ltä, ja loppu on historiaa, kuten sanotaan. Tällainen huippuvetävä funk olisi ollut takuuvarma ykköshitti joskus vuonna 1977-78, nyt vuonna 1982 se hautautui LP-raitana... Kuvaavaa muuten on, miten George Johnson kansitekstien haastattelussa happamana haukkuu tämän kappaleen "Bootsy-imitaationa", jossa ei ole ollenkaan Brothers Johnson -jälkeä, kun hän ei itse ollut kitaristina mukana. Georgen ego näyttää kasvaneen outoihin mittoihin, sillä Louis on aina ollut kaksikosta se, jonka soitanta on selkeästi erottunut, kun George oli kitaristina ennemminkin rivimiehiä ja todellakin täysin vaihdettavissa milloin tahansa. Itse väitän, että juuri tämä kappale on kaikkein helpoimmin koko albumilta tunnistettavissa Brothers Johnsonin esitykseksi.

Jostain syystä toisena singlelohkaisuna kokeiltiin raitaa I'm Giving You All of My Love, joka edustaa yhtyeen pumpulinpehmeää balladilinjaa. Sävelmähän on nätti ja hempeä kuin vaaleanpunainen päiväpeitto ja George Johnsonin puolifalsettilaulanta lähinnä teinipop-tasoa, mutta listasijoitus 75 osoitti että tätä eivät yhtyeen fanit heiltä odottaneet. Jonkin DeBargen levyttämänä tämä olisi voinut menestyä teini-soul-markkinoilla. Hauska huomata, miten yhtye edelleen harasi ajan trendejä vastaan käyttämällä oikeata rumpalia eikä rumpukoneita, joita levy-yhtiöt ajoivat kuin käärmettä pyssyyn "saavuttaakseen radiosoittoa". Neljäs uusi raita Blast!-levyllä oli veljesten notkeita kitara/basso-kuviointeja ja Paulinho DaCostan perkussioita esittelevä kepeä midtempoinen The Great Awakening.

BBR on vielä kaivanut CD-uusintajulkaisulle päätösraidaksi kappaleen Echoes of an Era, joka oli alun perin Welcome to the Club-sinkun B-puoli, jota ei ollut albumilla. Tämä raita esittelee jälleen hyvin yhtyeen tunnusomaista soundia, jossa juuri Louis Johnsonin bassopeukuttelu nousee esille ja puhaltimet säkenöivät vaimeasti taustoilla, mutta itse sävelmästä ei ole juuri mihinkään, ja ymmärrän hyvin, miksi levy-yhtiö hautasi raidan singlen B-puoleksi.

Mielenkiintoinen 15-raitainen julkaisu kaiken kaikkiaan. Epätasainen kuin mikä, mutta oikein opettavainen tarina yhden funk-yhtyeen askelista kohti tuhoa. Ja osuvinta ovat George Johnsonin omat kommentit, joissa tietenkin menestyksen kaikkoaminen ja romahdus huipulta pannaan yksin levy-yhtiön syyksi. Eivät tietysti tollot tajunneet markkinoida tarpeeksi. Artistien on näköjään mahdotonta ymmärtää sitä, miten fanikannan luominen on prosessi, jota kestään pitkään rakentaa, mutta sen voi hyvin äkkiä romuttaa vaihtamalla tyyliä. Levy-yhtiön päätös yrittää elvyttää suosiota takaisin best of -kokoelmalla, jossa A-puoli oli uutta materiaalia ja nimenomaan yhtyeen vanhaa funk-tyyliä, oli ilman muuta oikea päätös levy-yhtiöltä. Ilman noita uusia raitoja Winners olisi voitu pikemminkin nimetä Losers, sillä juuri tuo albumi lopetti yhtyeen 5 vuotta kestäneen menestystarinan ja käänsi aiemman platinalevy-suosion alamäkeen, josta kaksikko ei koskaan toipunut.

Soul Town Rating: ***1/2 (pitkälti bonus-materiaalin ansiosta)

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page