Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Brass Construction

III / IV

CD-uudelleenjulkaisu vuodelta 2010, Funky Town Grooves (USA)

2 alkuperäistä albumia yhdellä CD-levyllä; Albumit julkaistu alun perin 1977-1978, US United Artists
Soul Town Rating: 6/10 (III), 5/10 (IV)

Tilaa levy verkkokaupastamme - Click here to buy

III (1977):
1) We 2) L-O-V-E U 3) Happy People 4) Celebrate 5) Top Of The World 6) Yesterday 7) Wake Up 8) Get It Together

IV (1978):
9) Get Up 10) One To One 11) What's The Right Direction 12) Pick Yourself Up 13) Help Yourself 14) Nightchaser 15) Starting Tomorrow 16) Sweet As Sugar


Brick-funk-yhtyeen tapaan myös Brass Construction-yhtyeen funk-albumeita on julkaistu tiiviisti uudelleen edellisen vuoden aikana usealla eri levymerkillä siten, että nyt lähes koko yhtyeen tuotanto on saatavana CD-formaatissa. Kokosimme sen kunniaksi Soul Expressin sivuille täyden Brass Construction albumi-diskografian.

Amerikkalaiset itse ovat saaneet julkaistua Brass Construction-levyistä CD:nä vain yhtyeen menestyksekkään debyytin vuodelta 1975. Se oli platinalevy myyntilukujen osalta, soul-listojen ykkönen, ja siltä saatiin ykköshitti Movin'. Myöhempiä yhtyeen levyjä ovat uudelleenjulkaisseet CD:nä vain britit ja japanilaiset. Englannissa Soul Brother -levykauppa on omalla labelillaan julkaissut albumit II ja V, japanilaiset puolestaan yhtyeen 80-luvun kiekot Attitudes (1982), Renegades (1984) ja Conquest (1985). UK EMI julkaisi vuoden 1983 albumin Conversations pienenä CD-painoksena jo vuonna 2004, mutta tuo painos on myyty loppuun.

Julkaisematta olivat siis CD:nä vielä yhtyeen diskografiasta albumit III, IV ja 6. Näistä Funky Town Grooves kantoi nyt oman kortensa kekoon niputtamalla yhdelle CD:lle vuosien 1977-78 albumit III ja IV, jotka ovat siis tässä arvion kohteena.

Varsin haastava tietokilpakysymys myös mustan musiikin aktiivikuuntelijoille olisi listata Brass Constructionin yksittäisiä hittejä tai ylipäänsä mitään kappaleita yhtyeeltä nimeltä. Kun albumit oli vielä kuutos-kiekkoon asti numeroitu roomalaisilla numeroilla (I-IV) tai arabialaisilla numeroilla (5 ja 6), niin yhtä "nimettömiä" olivat yhtyeen kappaleet, sillä Brass Constructionin ongelma oli kautta sen historian se, että levyt olivat kuin yhtä rytmimattoa alusta loppuun, ja ne suuret kohokohdat, joista olisi samalla lohkottu isot listahitit, puuttuivat. Niinpä kun katsoo yhtyeen listasingle-historiaa Joel Whitburnin listakirjasta Top R&B Singles, niin huomaa, että vaikka yhtyeellä oli peräti 17 soul/R&B-listahittiä vuosina 1976-1985, vain kaksi niistä ylsi top teniin, ja ne olivat yhtyeen vuonna 1976 esitellyt Movin'-ykköshitti ja kakkosalbumin ensisinkku Ha Cha Cha (Funktion).

Tähän nähden onkin sitten jo varsin loogista, että myös yhtyeen albumien myynti jatkoi tasaisesti laskevaa käyrää. United Artists julkaisi yhtyeeltä kuusi ensimmäistä albumia vuosina 1976-1980, ja niiden kärkisijoitukset menivät 1-3-16-24-18-32. Sitten tulikin levymerkin vaihdos, mutta top 20:een asti Brass Construction ei 1980-luvulla enää yltänyt.

Miten tuo pitäisi sitten tulkita? Tavallaan Brass Constructionin perustaja ja keulahahmo Randy Muller piti tosiaan yhtyeen tyylin "tasalaatuisena" ja tinkimättömästi jatkoi omalla linjallaan, mutta kun samaan aikaan soundit ja trendit muuttuivat mustassa populaarimusiikissa, koki Muller kovia paineita levy-yhtiön osalta muuttaa yhtyeen soundia. Ennen muuta karsia soittimia, syntetisoida taustoja, koneellistaa rytmejä, ja näistä Muller on maininnut haastatteluissaan viime vuosina. Oli selvää, että 9-henkinen, torvisektiosta jo nimensä ristinneellä funk-yhtyeellä oli vaikeuksia jatkaa omalla linjallaan kymmenen vuoden ajan, kun samaan aikaan lähes kaikki isot funk-yhtyeet karsivat alun perin 6-12-henkisiä miehistöjään jopa vain 3-4-henkisiksi, kun samalla soittimet vaihtuivat monipuolisesta instrumenttiarsenaalista tietokone-ohjelmoituihin rytmeihin ja keyboard-kuviointeihin.

Tuo ainakin selittäisi sen, miksi yhtyeen menestys 80-luvulla hiipui eikä yhtye enää vaihtuvilla levymerkeillä enää koskaan noussut top 20-suosioon. Mutta 70-luvulla tuo selitys ontuu, kun samaan aikaan vielä sellaiset funk/soul-yhtyeet kuin Earth, Wind & Fire, Commodores, Slave tai Brothers Johnson leipoivat mega-hittejä omaleimaisilla esityksillä. Totta kai isot funk-yhtyeet olivat 70-luvun diskomusiikin paineissa melkeinpä pakotettuja muuttamaan tyyliään, ja Randy Muller oli ilmeisesti ainakin haluton tekemään samankaltaista pop-disko-kompromissia musiikkiinsa kuin mitä esim. Kool & the Gang teki vaihtaessaan tyylinsä jazz-vaikutteisesta funkysta kepeän pop- ja diskokelpoiseksi.

Ehkä vielä tuota aikakauden listamusiikin instrumenttivalikoiman typistymistä ja syntetistoitumista vielä tärkeämpi selitys Brass Constructionin kaupallisen menestyksen puutteelle oli se, että yhtyeen musiikki oli pitkälti soitannan ja junamaisen funk-grooven varassa, kun etenkin radiohitit vaativat tarttuvia laulumelodioita ja erottuvia vokalisteja. Niitä Brass Constructionilla ei yksinkertaisesti musiikissaan koskaan ollut.

Edellä selostettu selittää kyllä Brass Constructionin kaupallisen alamäen 70-luvulla, mutta sitä en itsekään täysin ymmärrä, miksi yhtyeen kriitikkomenestys oli niin surkeaa 70-luvun lopulla. Minusta esimerkiksi näissä kolmos- ja nelosalbumeissa ei ole mitään varsinaista vikaa, vaikka ne isot hitit puuttuivatkin. Päin vastoin, jos piti yhtään Brass Constructionin omasta torvi- ja jousivetoisesta, junamaisesta funkista, pidän tätä kahden albumin pakettia suorastaan suositeltavana hankintana, vaikka mitään ehdottomia huippuhetkiä onkin vähän.

Kolmos-albumin avausraita We on malliesimerkki yhtyeen ominaisesta ja pätevästä tyylistä. Kertosäehokema kuuluu We're on the move - we're in the groove - movin' straight ahead - ain't no turnin' back ja taustalla groovaataan juna-funkin elementein. Tietenkin kappale oli avausalbumin Movin'-teeman lämmittelyä, ja listasinkuksi meno ei ollut riittävän koukkuista ja pelkistettyä, ja kuten edellä mainittu, niin ne listahiteille usein niin välttämättömät tarttuvat melodiat ja erottuvat laulusolistit puuttuivat. Mutta kelpo funkia tämä oli - ja kelpasi kyllä ainakin tälle funk-diggarille mainiosti!

Singleksi kokeiltiin tältä kuitenkin albumilta kakkosraitaa L-O-V-E-U, jota leimaa yhtyeen kitaristin Joseph Wongin Jimi Hendrix-vaikutteinen rock-kitarasooloilu, joka saattoi olla yksi selitys yhtyeen kaupallisen menestyksen ja myös radiosoiton vähyyteen. Kun kitarasooloilu alkaa jo kappaleen introssa ja jatkuu sitten pitkin raitaa, niin olisi pitänyt tuottajankin ja levy-yhtiön ymmärtää, että tällaisella rock-funk-fuusiolla ei ainakaan suuria massoja kosiskella.

Enemmän taas omaan soul-funk-makuun on seuraava rullailu Happy People, jossa melodia on heppoinen hokema, mutta soitanta jälleen notkeaa groovailua torvien ja jousien vahvasti sävyttäminä. Kappaleella ei ole mitään yhteyttä The Temptations-yhtyeen samannimiseen ykköshittiin vuodelta 1975. Celebrate kehittelee otsikon mukaista party-juhlaa tunnelmaltaan, joukkoon tunkeva rock-kitara kuitenkin latistaa hieman tunnelmaa ainakin soul-diggarin korvissa. Samat sanat pätevät seuraavaan raitaan Top of the World.

Väliin mahtuu sitten pari keskinkertaista balladia Yesterday ja midtempoisena sykkivä ja taustaltaan laadukkaampi Wake up, jotka eivät ole siis suinkaan huonoja esityksiä, mutta toisaalta ovat vielä kaukana siitä loistokkuudesta, jota johtavat soul/funk-yhtyeet samoina aikoina pystyivät loihtimaan. Samalla on todettava, että vaikka yhtyeellä oli seitsemänkin jäsentä, jotka mainitaan vokalisteina, riveissä ei ollut yhtään huippuluokan soul-laulajaa. Ei siis ihme, että Randy Muller keskittyi enemmän grooven rakenteluun kuin laulumelodioihin.

Takaisin funkiin palataankin albumin viimeisellä raidalla Get It Together. Se rullaa Mullerin soittaman hyvin ilmeikkään kosketinsoitintaustan turvin (mukana on myös jazzahtavaa pianosooloilua) ja lisää siihen jousi- ja torviriffejä. Loppupuolella raitaa on mielenkiintoista kuunnella rumpali Larry Paytonin työskentelyä, miten taitavasti hän jälleen imitoi junan kulkua soitannallaan.


Yhtyeen kaupallinen alamäki jyrkentyi nelosalbumin IV myötä, ja olihan tämä heikompi levykin. Kun kolmosalbumi oli vielä myynyt kultaa, vaikka jäikin Billboardin soul-LP-listalla sijalle 16. korkeimmillaan, vuoden 1978 nelosalbumi jäi sijalle 24, ja oli vain 10 viikkoa listoilla, kun edeltäjä roikkui listoilla yli puoli vuotta. Varmaankin singlehitin puuttuminen oli avaintekijä, kun albumin sinkut eivät yltäneet hyvin vaatimattomia sijoja 58. ja 56. korkeammalle.

Kakkossinkkuna julkaistu Get up on kuitenkin minusta mallikas tanssi-funk, noudattaen yhtyeen vanhaa junafunkin linjaa, ja rullaten ihan groovikkaasti ja vain lievästi rock-kitaran rasittamana, mutta totta tietysti oli, että kertosäe oli liian vaatimaton ja pitkät instrumenttiosuudet kitaran ja syntetisaattorien johdolla olivat omiaan tappamaan vähäisenkin singlen radiosoitannan. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, etteivät yhtyeen tai levy-yhtiön napahahmot tajunneet, miten ristiriidassa party-funk ja rock-kitarasooloilu olivat, vaan väenväkisin tunkivat niitä yhteen, vaikka kuihtuva listamenestys kieli viesti selvästi, että kiville menee.

Tämä albumi sai suorastaan nihkeitä arvioita myös kriitikoilta, etenkin kun aikakauden listamenestykset funkin osalta olivat usein timantinkovaa tasoa soundillisesti ja soitannollisesti. Myös laulupuolessa hävittiin sata-nolla alan huippunimille.

One to One ja Perception (What's the Right Direction) aiheuttivat ansaitusti Ohio Players-mielleyhtymiä, mutta myös esim. Commodores tai Cameo olivat noihin aikoihin samoilla linjoilla paljon vakuuttavampia ja miehekkään uhoavia, kun Brass Construction jälleen harhaili rockin ja funkin välimaastossa kitarasooloineen. "What's the right direction?" - eli "mikä on oikea suunta" oli yhtyeeltä hyvin aiheellinen kysymys.

Pick Yourself Up on taustakuvioinniltaan jälleen mallikasta funkia, vaikka laulupuolessa ei ole hurraamista. Albumin kärkisinkkuna kokeiltu Help Yourself on jotenkin vanhakantaisempi tunnelmaltaan ja tuo ainakin minulle mieleen 70-luvun alun Stax-soundit, mutta suurimpana ongelmana oli varmaankin se, että kappale yrittää tukeutua laulumelodiaan, joka on hyvin vaatimaton. Soundi ei ole myöskään läheskään niin tiukka ja napakka kuin Stax-hiteillä. Ei ihme, ettei menestystä tullut tuota enempää; hyvin vaikea on kuvitella, että tätä olisivat radio-DJ:t innokkaasti puffanneet.

Night Chaser palauttaa menon takaisin yhtyeelle ominaisempaan party funkiin, mutta yllättävän kepeisiin ja diskomaisiin tunnelmiin. Tällaiseen tarvittaisiin menestyäkseen kilpailussa kuitenkin sitten niitä koukkuisia soitinriffejä tai tarttuvia melodioita, ja näiden puutteessa tämä jäi todella keveyksi välipalaksi. Starting Tomorrow on paljolti samoilla linjoilla, kevyehkö disko-funk: ei huono lajissaan, mutta melodisesti vaisu ja tässä sektorissa oli niin paljon vetävämpiä levytyksiä kilpailevilta funk/soul-yhtyeiltä.

Samaa voitiin sanoa balladista Sweet As Sugar, joka on ihan kuuntelukelpoinen, mutta kesyen oloinen esitys, josta ei voinut puhua samana päivänä kuin vaikkapa Earth Wind & Fire:n ja Commodoresin saman aikakauden soul-balladeista. Fonisoolo piristää hieman tunnelmaa.

Vaikka todellisen kohokohdat tällä "2 on 1"-CD:llä jäivät laskettavaksi yhden käden sormin, on hienoa, että britit ja nyt erityisesti Funky Town Grooves poimivat näitä hyvin vähälle huomiolle USA:ssa jääneitä funk-yhtyeiden alkuperäisiä albumeita CD-uusintajulkaisuiksi. Yhden albumin CD:nä hinta-laatu-suhde jäisi kieltämättä kovin heikoksi, mutta kaksi funk-albumia yhdellä mid-price CD:llä on jo aivan asiallinen paketti.

(Soul Town Rating: 6/10 (III), 5/10 (IV))



Takaisin Funky Town Grooves -esittelysivulle

Takaisin etusivulle
Back to our (English) home page