Etusivu
Uudet julkaisut
Verkkokauppa
Kuukauden levy
Top 60 -myyntilista 2009
Top 30 -myyntilista 2008
Top 40 -myyntilista 2007
Top 60 -myyntilista 2006
All Time Best Sellers
Suosittelulevyt
Alennetut
Tilausohjeet
Artistisivut
Discografiat

Beggar & Co: Monument (1981 reissue)

Beggar & Co: Monument

February 14, 2016

Rating: 4/ 10

The original release on US RCA, 1981
Now available at CD reissue by US Funky Town Grooves, 2015
Tilaa levy Soul Express-verkkokaupasta


Disc: 1
1) You Need Love
2) Laughing on
3) (Somebody) Help Me Out
4) Mule (Chant #2)
5) Break It Up
6) Got to Get Away
7) Bahia De Palma
8) I Tried to Write a Song
9) That's Life
10) Keep on Running

Päästyään RCA:n arkistoihin FTG:n kaverukset ovat kaivaneet uusintajulkaisuun myös tällaisen britti-soul-funkin varhaistyön vuodelta 1981. Beggar & Co.:n muodostivat kolme entistä Light of the World-yhtyeen jäsentä Kenny Wellington (trumpet), Nevil (Breeze) McKrieth (gtr) ja David (Baps) Baptiste (sax). Samoista Light of the World -juuristahan lähti aikanaan Jean-Paul "Bluey" Maunick perustamaan omaa Incognito-imperiumiaan, joten levyllä on jonkinlainen arvo dokumentoida britti-soulin kehitystä 1980-luvun alussa.

Jos rehellisiä ollaan, niin itse inhosin näitä britti-soulin/funkin/jazz-funkin tekeleitä 70-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa, koska britti-soul-radiokanavilta kuultuna ne olivat aina koko kuuntelusession floppihetket, kun vertailukohtana olivat tietenkin saman aikakauden amerikkalaiset soul-funk-jazz-funk-kiekot, joihin nähden nämä varhaiset britti-soulin edustajat olivat kalpeita imitoijia, joiden soundi oli ohutta, popahtavaa ja kepeätä. Niin Beggar & Co.:nkin musiikki, ja ainakin kun edellä on arvioinut ehtaa 70-/80-luvun funkia (Muscle Shoals Horns, Wynd Chymes), niin kontrasti on jyrkkä.

Tietenkin oli suuri ero jo muusikoiden ja vokalistien taidoissa, sillä tältäkin levyltä kuuluvat vaikutteet nimekkäiltä amerikkalaisilta esikuvilta (Nile Rodgers kitarassa, Stanley Clarke bassossa jne.), jotka olivat valovuoden edellä britti-poikien soitannasta. Vokalistien kyvyistä puhumattakaan. Mutta silti tälläkin albumilla pisteet - siis ne kaikki neljä - menevät ihan puhtaasti soittajille, sillä suurimmat ongelmat olivat kyllä muualla.

Jotenkin levyä kuunnellessa tulee ensin mieleen, että kenelle tämä oli kohdennettu, sillä ei tämä ollut oikeastaan musiikkina edes samaa genreä kuin amerikkalainen soul/funk. Vaikka taustamusisoinnissa esikuvat olivat selvästi amerikkalaiset soul-funk-jazz-funk-nimet, niin musiikin kirjoittaminen muistutti enemmän pop-diskoa kuin amerikkalaista soulia tai funkia. Esimerkiksi siinä missä amerikkalaine funk oli testosteronin hajuista miehistä uhoa, tällä levyllä melodiat - siis todellakin melodiat, joita kirjoitettiin kuin pop-lauluihin - ovat kuin lastentarhan lällätyksiä, ja jää miettimään, kosiskeltiinko näillä valkoista brittiläistä diskoyleisöä, nuoria naisia vaiko teini-ikäisiä. Se ainakin on satavarmaa, että mustalta amerikkalaiselta mieheltä pääsisi naurunpurskaus näitä lällätyksiä kuunnellessaan.

Sama vaivaantunut olo tuli itselle, ja tulee edelleen, mutta kun nyt jälkikäteen tietää, miten nopeasti britti-soulin eliitti (kuten Loose Ends, Incognito, Soul II Soul jne.) kuroi amerikkalaisten etumatkan kiinni - toki osin maineikkaiden amerikkalaisten tuottajien, muusikoiden ja sovittajien tukemana, niin tällä kiekolla on oma kuriositeettiarvonsa kuunnella, mitkä olivat lähtökohdat vielä vuonna 1981.

Koska albumin laulettu sisältö on niin karseaa epävireistä lastentarhahoilotusta, albumilta kannattaa poimia kuunteluun lähinnä loppupuolen puhtaita instrumentaaleja tai puoli-instrumentaaleja, jotka olivat toki edelleen ohutsoundista ja kepeätä menoa, mutta jo selvästi oikeaan suuntaan. Alex Henderson haastattelee kansiteksteissään yhtä yhtyeen jäsentä, joka diplomaattisesti kertoo, miten he aikanaan ihannoivat amerikkalaisia esikuviaan kuten Earth, Wind & Fire, Kool & the Gang ja Fatback, mutta kuitenkin muodostivat omaan musiikkinsa näistä oman brittiläisen soundin.

Joopa joo, heti perään Alex kuvailee, miten tuo brittiläinen soundi erosi amerikkalaisesta: siloisempaa ja nopeatempoisempaa verrattuna Amerikan veljiin... Mutta sitten toinen yhtyeen jäsen Wellington alkaa luennoimaan, miten he välttelivät liian lipevää soundia, ottivat levyllä oikein mallia punkin rosoisuudesta, ja suorastaan riehaantuivat kokeilemaan tällä albumilla "riskin ottoa" ja raaempaa kulmaa ("rawer edge"). Kyllähän tuo sanattomaksi vetää, lähinnä myötähäpeästä, kun lopputulosta kuuntelee!

Enpä käy tämän syvemmälle levyn sisältöä erittelemään, jos tämä halvalla tulee vastaan, niin onhan tämä mielenkiintoinen kuriositeetti kuunnella.

Reviewed by Ismo Tenkanen

Takaisin Funky Town Grooves -sivulle

Takaisin etusivulle Back to our (English) home page