Funky Town Grooves jatkaa todellisia kulttuuritekojaan julkaisemalla tällaisen harvinaisen Capitol-merkin soul-albumin vuodelta 1984, jota en ollut itsekään koskaan kuullut tai nähnyt ennen tätä uusintapainosta.

Beau Williams on todella mielenkiintoinen tapaus. Tutustuin hänen musiikkinsa ensi kertaa vuonna 1986, kun Beau oli Hush Productionsin laatutuotannossa albumilla No More Tears, ja hänelle musiikkia tekivät sellaiset suosikkini kuin Philadelphian voimakaksikko McFadden & Whitehead. Tuon levyn jälkeen olin saanut haltuuni keskinkertaisemman albumin Stay with Me, josta japanilaiset ovat pariin kertaan julkaisseet kalliin CD-painoksen. Tuo albumi oli vuodelta 1983, ja tämä nyt käsiteltävä Bodacious on vuodelta 1984.

Puhtaasti vokalistina Beau Williams on mielestäni kovin kyky, joka oli Hush Productionsin tallissa, mukaan lukien siis sellaiset tähdet kuin Freddie Jackson ja Lillo Thomas, tai tuntemattomammiksi jääneet suuruudet Willie Collins, Scott White ja John White. Itse asiassa kaikki nämä olivat erinomaisia laulajia, osa suorastaan huipputasoa, jolloin se, että Beau erottuu vielä tuosta joukostakin "olkapäätä ja päätä" korkeammalle, kuten brittisanonta kuuluu (head and shoulders above), kertoo tosiaan omaa kieltänsä miehen kyvyistä.

Oma tulkintani on, että ainoa syy, miksi Beau Williams ei noussut suuremmaksi tähdeksi 80-luvulla, johtuu siitä, että hänen levyillään puolet raidoista tai enemmänkin oli aikakaudelle hyvin tyypillistä synteettistä funkia ja mäiskettä, jonka parissa Beaun ainutlaatuinen lauluääni ei noussut oikeuksiinsa. Miehellä oli ja on ekstaattinen tenori, joka on ilman muuta parhaimmillaan sielukkailla balladeilla, mutta ymmärrän kyllä että vuosina 1983-1984 eivät mitkään trendit suosineet balladilinjaa, ja miehelle syötetiin levytettäväksi aikakaudelle oireellisia synteettisiä menopaloja.

Niin oli tilanne tällä vuoden 1984 albumillakin. Taustalla vilisee nimimiehiä niin säveltäjinä kuin etenkin muusikkoina, mutta jälki on hyvin synteettistä ja keyboard-voittoista, vaikka muusikkoina mainitaan pitkä rivi kovia nimiä (Ray Parker Jr, Paul Jackson Jr, Lee Ritenour, Nathan East, Abraham Laboriel, Ndugu, Ed Greene, "Ready" Freddie Washington, Paulinho DaCosta, Bobby Lyle, Dave Boruff - huh huh)! Mutta missä tuo kuuluu? Taustalla ronksuttavat syntetisaattorit kolmen miehen johdolla, ja vain balladeilla kuuluvat kunnolla oikeat instrumentit - jousisovittajana on vielä 70-luvun soulin kärkinimi Gene Page.

Tuotannosta on ristiinnaulittava outo nimi Alan Abrahams, jolla ei ollut kykyä kuulla Beau Williamsin lahjoja, vaan hänestä on tehty rivimies syntiikkarallien laulajaksi. Balladeja on vain kaksi. Niistä The Last Time I Made Love on vielä dramaattinen, elokuvateemamainen nyyhkyballadi, jonka säveltäjänimet Barry Mann & Cynthia Weil kertovat linjan. Joyce Kennedy & Jeffrey Osborne duetoivat laulun kuitenkin listakakkoseksi - tämä Beau Williamsin versio vaipui unohduksiin...

Sen sijaan albumin toinen balladi You Are the One on Beau Williamsin oma sävelmä ja ihan eri maata kuin tuo Mann & Weilin aikuisviihdeballadi. Tämä You Are the One on sielukas melodia, ja Beau Williamsin tulkinta tulee gospelin syvyyksistä, ja loppua kohti Beau nostaa laulunsa taas ekstaattisiin sfääreihin. Juuri näissä mies oli parhaimmillaan - mutta yksi täysosuma kahdeksasta raidasta ei ollut kovin mahtava saalis. Kappale julkaistiin myös singlenä, mutta eihän tämä ollut aikakaudelle sopivaa, vaan jäi minihitiksi.

Levyn syntiikkamenopaloista C'est La Vie on juuri se Robbie Nevilin säveltämä hittilaulu, josta siis tämä vuoden 1984 versio on julkaistu kaksi vuotta aiemmin ennen kuin Robbien oma versio, josta tuli iso pop-hitti vuonna 1986. Capitol on siis istunut oikein kultamunan päällä huomaamattaan, ja Robbien piti levyttää tämä kappale itse uusiksi, ja tehdä siitä iso hitti... Beaun versiossa on Dave Boruffin foni ryydittämässä melodista laulua, ja olisihan tästäkin hitti voinut tulla, jos levy-yhtiö olisi tajunnut julkaista kappaleen sinkkuna.

CD-lipukkeessa on mielenkiintoista tarinaa Beau Williamsin urasta, ja siellä mainitaan mm. että mies oli myös 70-luvulla päätyä Dennis Edwardsin seuraajaksi The Temptationsiin. Beau oli lähettänyt Otis Williamsille jo demo-nauhan, ja Otis oli ollut hyvin kiinnostunut, mutta liittyminen Temptationsien rivehin kaatui siihen, että Beau oli vain 173 cm pitkä, kun Otisin ehdoton vaatimus oli, että Temptationsien on oltava vähintään 6 jalan (183 cm) pituisia...

Muut levyn menopalat ovat osin vielä ihan kuuntelukelpoisia, keskinkertaisia ronksutuksia ja toki loistavasti laulettuja, mutta Danger Zone ja Slave laskevat riman jo niin alas, että osaava tuottaja olisi ne armotta karsinut albumilta. Oma suosikkini levyn menoraidoista on Dark and Lonely Nights, joka on soul-henkisempi ja tausta ei ole niin päällekäyvä. Avausraidan Don't Say No oli kirjoittanut myöhemmin kulttimaineeseen noussut Gary Taylor. Melodia on aivan OK, tausta-beat tuo mieleen Kim Carnes-hitin Bette Davis Eyes.

Epätasainen albumi, mutta midprice-hintaan kannattaa poimia takia talteen. Beau Williamsin ura jatkui Capitol-kauden jälkeen gospelissa, ja mies levyttää edelleen. -IT