Average White Band Takaisin
etusivulle
Soul Searching
CD-uudelleenjulkaisu vuodelta 2002
LP julkaistu alun perin 1976
Soul Town Rating: *****
Tilaa levy Soul Townin verkkokaupasta
1) Overture 2:14
2) Love Your Life 4:52
3) I'm The One 4:19
4) A Love Of Your Own 5:34
5) Queen Of My Soul 6:04
6) Soul Searching 3:16
7) Goin' Home 4:39
8) Everybody's Darling 3:34
9) Would You Stay 5:34
10) Sunny Days (Make Me Think Of You) 3:18
11) Digging Deeper (Finale) 2:43
En usko että juuri löytyy hinta-laatu-suhteeltaan parempaa funk-CD-uusintajulkaisua kuin tämä
Average White Bandin vuoden 1976 albumi Soul Searching. Kaiken kukkuraksi
albumista on sekä halpa yksittäispainos (12,60 euroa) että kolmen albumin 2-CD,
jossa mukana tämän
vuoden 1976 julkaisun lisäksi erinomaiset Cut the Cake vuodelta 1975 ja seuraava
albumi Benny and Us vuodelta 1977. Tämä kolmen albumin tupla-CD 18 eurolla!
Alkuperäinen vuoden 1976 vinyylialbumi oli lukioaikaisia suosikkejani, mutta yllätyin sittenkin
kun kuuntelin pitkän tauon jälkeen albumia, miten timanttisen tiukat funk-soundit levy tarjosi.
Tuota soitannan tiukkuutta ei kauan tarvinnut ihmetellä, kun vilkaisi, ketkä levyllä oikein
soittavat, ja vastaan tuli sellaisia nimiä kuin Randy Brecker (trumpetti) ja Michael
Brecker (saksofoni). Average White Band itse oli valkoinen skotti-yhtye, jonka riveistä kuitenkin
esimerkiksi rumpali Steve Ferrone ja vokalisti Hamish Stuart niittivät mainetta
laajemminkin soul-piireissä. Uskon itse, että albumin aliarvostus perustuu puhtaasti yhtyeen
itseironiseen nimeen ("tavallinen valkoinen yhtye"), ja uskomattoman ankeisiin levykansiin,
joilla suurin piirtein korostettiin harmautta ja tylsyyttä.
Average White Band kohosi kuitenkin myös USA:ssa suureen suosioon etenkin mustien soul-listoilla,
ja yhtyeen läpimurtohitti Pick up the Pieces oli jopa pop-listaykkönen USA:ssa vuonna 1974.
AWB:n ensimmäiset hitit Pick up the Pieces ja Cut the Cake esittelivät yhtyeen
jonkinlaisena The J.B.'s-kopiona, sillä yhtyeen funk-hitit muistuttivat voimakkaasti
James Brownin taustayhteen The JB's soundia ja tyyliä. Mikäs siinä, lähtökohta ei ollut lainkaan
huono, ja tuolta pohjalta AWB kehitti soundiaan melodisempaan ja soul-painotteisempaan suuntaan
seuraavina vuosina, kuitenkaan koskaan unohtamatta funk-juuriaan.
Tämä Soul Searching kuvastaa jo nimeltään yhtyeen pyrkimystä hieman soul-henkisemmille
vesille, mutta albumin funk-näytöt ovat myös musertavan tiukkoja. Lopputuloksena on todellinen helmi
soul-funk-diggareille, sen sijaan pop-vivahteita levyllä ei ole juuri lainkaan. Palkinnoksi
tuli huikea kakkossija vuoden 1976 soul-albumi-tilastoista Billboardista, mikä kertoi
albumin arvostuksesta juuri mustan väestön keskuudessa USA:ssa.
Yhtyeen ehkä suurin valtti oli torvisektio, jossa Breckerin funk-jazz-veljekset vahvistivat
jo ennestään tuhtia viisikkoa, jossa soittivat yhtyeen varsinaiset jäsenet Roger Ball
alttosaksofonia ja Malcolm Duncan tenorisaksofonia sekä heidän lisäkseen
Marvin Stamm trumpettia, Barry Rogers vetopasuunaa ja Ronnie Cuber
baritonisaksfonia. Eihän 7-henkisellä torvisektiolla ihan ohutta soundia voi saada aikaan,
minkä kaikki soul/funk- ja Earth Wind & Fire -diggarit ainakin ilolle pistivät merkille,
ja noteerasivat albumin saman tien korkealle! Albumin klassisuutta soul-piireissä korosti vielä
tuottaja Arif Mardin, joka tunnetaan mm. Aretha Franklinin tuottajana ja
yleisesti Atlantic-merkin suuruuden takaa. Siis todellakaan ei ihan "tavallinen
valkoinen bändi".
Albumi avautuu 2-minuuttisella introlla Overture, jolla yhtye tosiaan loihtii hyvin
Earth, Wind & Fire -henkisen tunnelman liu'uttelevan syntetisaattorin ylle rakennetuilla
puhallinkuvioilla. Heti perään täräytetään kaksi mustanpuhuvaa funkia, Love Your Life
ja I'm the One. Jo Love Your Life intro on sellaista basso-rummut-herkuttelua,
että kappale uppoaa suoraan funk-historian eliittiin. Puhallinkuviot ovat niin ehtaa
funkia kuin vain voi olla, ja aivan legendaarista jälkeä, linja oli tosiaan siirtynyt
tuollaisesta James Brown -linjan funkista 70-lukulaiseen Commodores-Ohio Players -tyyliin.
I'm the One on ehkä pelkistetyintä funkia mitä albumilta löytyy, kun kappale rakentuu
hypnoottisen torvi- ja kitarariffittelyn ja pitkälti I'm the One-kertosäehokeman varaan,
mutta yksitoikkoisuudesta ollaan onneksi kaukana, ja etenkin rumpali Steve Ferronen työskentely
on suorastaan mallikelpoista.
Balladin A Love of Your Own:in yhtye ja levy-yhtiö olivat heti ymmärtäneet hienoksi teokseksi, ja
sitä kokeiltiin albumin kakkossinkkuna. Menestys oli keskinkertainen (sija 35 soul-listoilla),
mutta kappaleesta on vasta myöhemmin, vuosien saatossa noussut todellinen klassikko,
jota on myös coveroitu ja lainailtu
ahkerasti (mm. Millie Jackson, Howard Hewett, Millie Scott, Tease, Three Tenors of Soul,
Ebonys, Walter
Beasley). Sävelmä (Ned Doheny, sanoitus Hamish Stuart) on todella hieno ja sielukas,
ja sykkivä sovitus olisi omiaan esimerkiksi Philip Baileyn tulkinnalle Earth,
Wind & Firen riveissä, mutta upea on myös AWB:n oma tulkinta Stuartin falsetin johdolla ja
Michael Breckerin fonisoolon kruunaamana. Tämä kappale, jos mikä, nosti AWB:n osakkeita myös
soul-sektorilla, kun funk-ansiot olivat jo aiemmin tiedossa.
Queen of My Soul oli albumin kärkisinkkuna, ja vaikka sen menestys singlenä
(soul 20, pop 41) oli varmasti pettymys sekä yhtyeelle että levymerkille, niin se
viitoitti kuitenkin sekä radio-DJ:t että suuren yleisön itse albumin hankintaan.
Queen of My Soul:illa oma huomioni kiinnittyy Ferronen herkulliseen shuffle-rumpalointiin,
Stuartin huikeaan Philip Bailey -vaikutteiseen falsettiin ja yhtyeen rytmisektion irtonaiseen
groovailuun, minkä kruunaa jälleen fonisoolo.
Hieno raita, vaikka tosiaan pop-menestykseen tämä oli liiankin soul-henkinen.
Vinyylin B-puoli käynnistyy komeasti. Nimikappale Soul Searching on Carlos Martinin
conga-kolistelun ryydittämä mid-tempoinen, jolla voi jälleen ihastella myös Steve Ferronen
nautinnollista rumputyöskentelyä, Hamish Stuartin hienoa tulkintaa ja maanmainiota
puhallinsektiota.
Koko albumin ylivoimainen suosikkini on kuitenkin funk-raita Goin' Home, josta monet
muutkin näyttävät löytäneen suuren kestosuosikkinsa. Kappaleesta on kehkeytynyt etenkin torvi-soundien
ihailijoiden kulttisinkku, kun kappale groovailee tarttuvan fonikuvion, sitä täydentävän vaskiriffin
ja herkullisen rytmipohjan ympärillä. Kappaleen lyriikoita en ole nähnyt missään julkaistuna,
mutta kaikki muistanevat "take a little bit of funk, a little bit of soul" -fraasin.
"Take a little bit of horns, and let them blow, put them all together, goin' home", tuskin
parempaa musiikkia autostereoihin pitkälle kotimatkalleen soul/funk-diggari keksii. Tämä on
yksinkertaisesti funkia parhaimmillaan.
Ääninäytteen voi kuunnella esim. Amazonista.
Everybody's Darling ei varmasti ole kohteliampia lyriikoita soulin historiassa, mutta
Stuartin falsetilla tulkittu midtempoinen on jälleen sielukasta tulkintaa. Tällä raidalla
Stuartin Philip Bailey-vaikutteet olivat ilmeisimmillään. Stuartin falsetin varaan rakentuu
myös seuraava balladi-raita Would You Stay, jota höystetään muhkealla torvivallilla
Breckerin veljeksillä täydennettynä. Michael Brecker sooloilee enemmmän kuin
mallikkaasti tenorifonillaan. Ovat mahtaneet Skotlannin pojat tosiaan olleet ylpeinä
studiossa seuratessaan Michael Breckerin työskentelyä, syystäkin.
Kolmen sellon-soittajan ja jazz-kitaroinnin (Jim Mullen) värittämä Sunny Days
rauhoittaa levyn loppuhetkiä aistikkaissa soundeissa, ja finaali Digging Deeper
päättää albumin toistamalla Soul Searching-teemaa jousien, perkussioiden ja
tietenkin tuhtien torvien ryydittämänä.
Kaiken kaikkiaan albumi oli aikaansa edellä, ja vaikka siltä ei leivottu yhtään megahittiä,
albumin muhkea myyntimenestys ja myöhemmät leyltä nousseet klassikot osoittavat, että
levy nauttii suurta arvostusta soul/funk-piireissä, ja tuo arvostus on epäilemättä vain
vuosien saatossa noussut. Hyödynnä siis albumin superedulliset CD-julkaisut ja poimi pikaisesti
talteen tämä todellinen funk/soul-klassikko! -IT
Back to our (English) home page