Ashford & Simpson: Street Opera

Motownin säveltäjä-tuottaja-parivaljakkona maailmanmaineeseen noussut ja sittemmin itse levyttäviksi artisteiksi siirtynyt aviopari Ashford & Simpson levytti duettona pitkän rivin laatulevyjä, ja Soul Expressin sivuilla on täydellinen Ashford & Simpson albumi-diskografia. Kirjoitin yhtyeestä myös kaksiosaisen album by album -tarinan Soul Expressin numeroihin 1-2/1997, ja lehdet ovat edelleen saatavana.

Ashford & Simpson albumeita on julkaistu parin viime vuoden aikana kiitettävän paljon uudelleen, CD-formaatissa; ensin Japanissa Capitolilla, sitten USA:ssa Wounded Bird-merkillä ja kaksikon omalla Hopsack and Silk Records -merkillä, ja nyt vielä sitten Englannissa BBR-merkillä. Korkea aika olikin, sillä 22. päivä elokuuta vuonna 2011 kiiri suru-uutinen USA:sta, että Nickolas Ashford on kuollut. Vielä keväällä 2007 Ashford & Simpson vierailivat Englannin Birminghamissa Luxury Soul -viikonlopun tähtinä, ja heittivät raporttien mukaan täysipainoisen huippukonsertin. Kadehdin niitä, jotka ehtivät tuon nähdä. Meidän muiden on tyydyttävä nyt kaksikon video- ja äänitallenteisiin.

Ashford & Simpsonin tuotannossa ei ollut huonoa levyä, joskin 80-luvun lopulla taso alkoi laskea. Vuoden 1996 comeback-levy oli kuitenkin taas erinomainen. Kunnianosoituksena edesmenneen Nickolasin upealle uralle valitsen silti esittelyyn oman suurimman suosikkini kaksikon pitkältä uralta, duon vuoden 1982 Capitol-debyytin Street Life, joka on harvinainen täyden kympin levy. Ei yhtään heikkoa lenkkiä!

BBR-levy-yhtiö on tunnetusti keskittynyt soul/funk-uusintajulkaisuissaan tanssi-/klubikelpoiseen materiaaliin, ja sitä toki myös Ashford & Simpson tarjosivat, mutta ei taida olla toista artistia soulin historiassa, joka olisi ollut yhtä suvereeni niin menopalojen kuin ultra-sielukkaiden balladien tekijänä. Kaksikko tosiaan oli täysin loistotasoa niin melodisten, tarttuvien ja upeasti sovitettujen menopalojen tekijänä (myös tuottajana lukuisille muille soul-artisteille) kuin sielua hivelevien, erittäin koskettavien balladien tulkkina.

Tämä Street Opera käyköön tästä malliesimerkiksi. Albumilla on yhdeksän raitaa, ja taso säilyy häikäisevänä alusta loppuun, tempon vaihdellessa funk-rytmeistä balladiin. Olin itse innostunut Ashford & Simpsonin levyistä jo duon Warner-kaudella, ja opin erityisesti pitämään kaksikon tuotanto- ja sovitustyylistä, jossa suosittiin rikkaita sovituksia, vahvoja puhallin-kuvioita, svengaavia rytmipohjia bassoineen ja loistavine muusikoineen. Diskoaikakaudellakaan kaksikon musiikin taso ei pudonnut, vaan duo teki monia diskoaikakauden parhaita soul-tanssiraitoja. Sittemmin he tuottivat mainioita kiekkoja mm. Gladys Knight & the Pipsille, jonka About Love oli ensimmäinen BBR-merkin esittelylevymme, ja ansaitsi yhdeksän pistettä kymmenestä. Nyt tulee siis yksi piste lisää!

Street Opera avautuu midtempoisessa funkin ja soulin hienossa risteytyksessä Love It Away, jossa on kaikki laadukkaan Ashford & Simpson -soulin tunnusmerkit: sielukas sävelmä sielukkaasti tulkittuna, ja mehevästi sykkivä tausta loistomuusikoiden soittamana. Rummuissa Yogi Horton, pianossa Valerie Simpson, klavinetissa ja Fender Rhodes-keyboardissa Ray Chew, kitarassa Eric Gale ja värikkäästä puhallinsovituksesta vastaa Leon Pendarvis. Nuo nimet tulivat tutuksi monilta Ashford & Simpson-levyiltä. Kappaleen loppua kohti svengi yltyy puhaltimien ja vokalistien vuorotellessa rytmikkäässä menossa.

Meno jatkuu hyvin samantyyppisessä, melodisesti laadukkassa ja mehevästi sykkivässä soundissa kappaleella Make It Work Again. Basisti Francesco Centeno on tuntematon nimi minulle, mutta napsuttelee bassoa kuin Marcus Miller saman aikakauden Luther Vandross-levyillä! Tempo ei tässäkään ole mitään diskojuoksutusta vaan ennemminkin funkin rauhallisemmissa tempoluvuissa, mutta kappale svengaa kuin hirvi. Ashford & Simpsonin duetointi on nautinnollista vuorottelua parhaan gospel-perinteen mukaisesti. Taustakuoroa he eivät tässä tarvitse, kun vuorottelevat keskenään.

Albumin keskinkertaisin sävelmä Mighty Mighty Love jankkaa kertosäkeessään hieman yksitotisesti, mutta säkeistöosat ovat kunnon soulia, basisti peukuttaa kuin parhailla funk-levyillä ja torvisektio viskelee tiukkoja riffejään. Jos tämä on albumin keskinkertaisin raita, niin huonommalla albumilla tämä olisi kohokohta...

Ensimmäinen balladi I'll Take the Whole World on erityisesti Nickolas Ashfordin sielukkaan falsettilaulannan tyylinäyte. Ei hänen vaikertava tyylinsä mitään jokapojan soulia ainakaan Suomessa ollut, mutta alan diggareiden suuresti arvostama vokalisti hän oli. Valerie Simpsonin lämmin sopraano pehmentää yleistunnelmaa, mutta äärimmäisen sielukkaasti hänkin ääntään kieputtaa. Duettona aviopari täydensi oivallisesti toisiaan.

Vinyylin B-puoli koostui yhtenäisestä Street Opera-soul-musikaalista, joka sisälsi varsinaisesti neljä laulua, joista avauksena ja lopetuksena on huippusielukas ja koskettava Working Man, jota värittää vielä David Tofanin alttosaksofoni. Parin minuutin jälkeen tempo nousee midtempoon, ja Who Will They Look to on 80-luvun soulia parhaimmillaan. Täysin ajatonta laatusoulia, kun taustat ovat upeata oikeata musisointia - mikään ei viittaa levytysajankohtaan tai aikakauden trendi-soundeihin, jotka jo 80-luvun alussa olivat syntetisoitumassa. Tofani puhaltelee foniaan kuin David Sanborn Ashford & Simpsonin kannustaessa.

Tästä siirrytään sitten nimikappaleeseen Street Corner, joka oli kiekon kaupallinen myyntivaltti, top ten -hitti singlepoimintana. Loistava olikin. Kappaleesta on erityisen mieleenpainuvana jäänyt lähes Earth, Wind & Fire -tasoinen puhallintyöskentely, ja harvinaisen onnistunut syntetisaattori-soundi Rob Mounseyn soittamana. Rytmiryhmä on napakkana kuin mikä, pianossa jälleen Valerie itse ja Fender Rhodesin äärellä kaksikon luottomies Ray Chew, joka purkitti omankin albumin noihin aikoihin.

YouTube Pick: Ashford & Simpson: Street Corner